Uusi täällä vaikka olenkin taustalla juttuja lukenutkin, mutta nyt ekaa kertaa rekisteröidyin ja rohkaistuin kirjoittamaan.
Tässä eletään 40 kantturoissa ja tuntuu siltä että elämänilo olis hetkittäin kateissa. Joskus kaikki on ihan jees mutta sitten taa usein ajattelee että ei tästä elämästä tunnu oikein kostuvan mitään. Mikään ei tunnu etenevän mihinkään. Mitään ei tapahdu. Töihin, kotiin, töihin kotiin. Mitään harrastuksia ei ole. Mikään ei kiinnosta. Ei ole kavereita. Sosiaaliset kontaktit rajoittuu muutamaan nettipelituntiin viikossa duunikavereiden kanssa.
Kateellisena kuuntelen kuinka työkaverit on olleet mökillä ja harrastamassa sitä ja tätä ja käyneet ulkomailla (ennen koronaa). Mä en oo käyny koskaan missään. Eikä oikeastaan edes kiinnosta. Mutta silti kateellisena kuuntelen.
Tuntuu että elämästä ei vain kostu mitään. Tuntuu että olisi ihan sama vaikka ei aamuisin edes heräis. Ei tässä nyt mitään itsaria viritellä, mutta näin ajatustasolla. Tuntuu että ei osaa oikein nauttia elämästä. Ei oikein kiinnosta mikään ja mistään ei oikein saa mitään hyvän olon säväreitä.
Viikot on sitä että herää, menee töihin tulee kotiin. Ja odottaa viikonloppua jolloin ei silloinkaan mitään tee.
Alkoholia kuluu aina perjantaisin ja lauantaisin paljon, mutta kohtuudella. Lähinnä illalla ja alkuyöstä kun kuuntelee musiikkia tai pelaa koneella. Joskus kyllä se riistäytyy käsistä niin että tippuu lattialle. Mutta ei mitään putkia jää päälle ja voin kyllä sen yhden tai kaksikin ottaa eikä mitään onglemaa. Yleensä vaan tulee otettua liian monta liian nopeasti ja kroppa ei pysy mukana. Dokaukset on siis jotain 4-5h illalla ja yöllä eikä mitään läpipäivän ryyppäämistä. Mutta joskus sitä on niin päissään että kaatuilee jne. Tiedä sitten mitä tuollakin dokaamisella perimmiten ajan takaa. Huonon olon paikkaamista?
Oma terveys ei kiinnosta. Verenpaine on koholla ja varmaan kolesterolikin. Ylipainoakin on vaikkakaan ei mitenkään mahdottomasti, mutta kyllä sitä parikytä kiloo voi pudottaa. Ei vaan kiinnosta. Lekurille ei ole kiinnostusta mennä. Ja vaikka menisikin niin saisi vain kuunnella ripitystä kuinka pitäisi elämäntapoja muuttaa ja vähentää alkoholia, syödä terveellisemmin ja laiduttaa. Mutta kun ei kiinnosta, ei ole motivaatiota, itsestä huolehtiminen ei kiinnosta. Pitäis liikkua enemmän mutta vihaan kaikkea liikuntaa. Mä hikoilen jumalattomasti jo pienestäkin liikkumiseta niin ei voi edes hyötyliikuntaa harrastaa niin että kävisi lähikaupassa kävellen tai kulkisi työmatkoja muuten kuin autolla. Mutta ei se vaan onnistu koska töihin päästessä mä oon jo niin litimärkä että pitäisi vaihtaa kaikki vaatteet heti ja sitten vielä jälkihien takia kohta uudelleen. Eikä asiaa auta yhtään se että mä oon tottunut viileään. Kotona on aina viileää (n.20c) ja sielläkin aina ilman paitaa ja sitten kun pitäisi töihin kävellä mikä vielä talvella menettelee kun voi vähän paremmin säätää lämpöään niin siinä vaiheessa kun tulee töihin ja siellä on 25 astetta sisällä niin voi vain kuvitella minkälainen sauna se mulle on. Shortsejakin pidän lokakuun loppuun ulkona ja en ees muista koska viimeks oon pitäny pitkähihaista paitaa. Melkein aina talvisinkin riittää t-paita takki-yhdistelmä. Kaupoissa niin ikään myös hiki lentää aivan valtoimenaan joten niihinkään ei ole asiaa muutenkuin autolla kuljettuna.
Monella mittapuulla mitattuna kaiken pitäis olla hyvin. On omakotitalo, rauhallinen asuinpaikka missä tykkää olla, on puoliso josta välittää ja joka välittää. Silti elämä tuntuu jotenkin tyhjältä. Ei ole motivaatiota mihinkään. Silloin tällöin remppakuume iskee ja saa jotain aikaiseksi, mutta sekin on vähän niin ja näin milloin jaksaa sitä tehdä. Lapsiakaan ei ole eikä niitä halutakkaan. En ole koskaan halunnut isäksi.
Ei ole rahaonglemia, mutta ei sitä rahaa liikaakaan ole. Pienipalkkainen kun olen, brutto jotain vähän reilu parin tonnin kiepeillä. Ja useinmiten aika menee tilipäivää odotellessa. Ja käytännössä kaikki aina menee mitä tulee, joskin kaikki välttämättömimmät kyllä saa. Työ on toisaalta ihan kivaa, toisaalta taas tuntuu että mä en oikein osaa vielä yli 10v jälkeenkään hommiani kunnolla. Kokoajan tyrin jotain ja aina jossain jotain vikaa. Vaikka yritän ja yritän niin aina mä tyrin jotain. Kokoajan saa kuulla että jotain on taas tyritty. Mutta eipä oikein työpaikkaakaan kannata yrittää vaihtaa koska oman alan hommia on niin vähän ja mä oon niin spesialisoitunut ammatin yhteen osa-alueeseen että kaikki muut asiat alalla on ihan lapsenkengissä. Eikä tällä alalla paikkaa vaihdeta jos ei noi muut hommat ole hanskassa. Käytännössä ainoa konsti vaihtaa työtä olisi vaihtaa kokonaan alaa. Mutta mä oon niin tyhmä ja huono oppimaan että ei oikein sekään ole vaihtoehto.
Ja sitten onkin taas vuosi vierähtänyt ja mitään ei vuodesta jäänyt käteen. Kaikki vuodet on harmaat massaa. Kaikki viikot on harmaata massaa. Kaikki päivät on harmaata massaa. Saman toistoa. Päivästä toiseen. Viikosta toiseen. Vuodesta toiseen.
Emmä tiiä.. jotenkin tuntuu että kaikki mitä tästä elämästä irti saa on jo nähty. Nyt tuntuu että kaikki on vaan toistamista ja odottaa koska pumppu leikkaa kiinni niin loppuis kaikki, ei paljon menettäis. Noin niinkuin kärjistetysti.
Enkä mä oikein tiiä mitä tällä kirjoituksella haen. Varmaan helpotusta omaan oloon kun saa vähän pistää paperille jotain jos löytyis joku kohtalotoveri joka pystyis jakamaan fiiliksen. Pitäis varmaan yrittää kaikesta huolimatta tilata joku lääkäri tai jotain.
Tässä eletään 40 kantturoissa ja tuntuu siltä että elämänilo olis hetkittäin kateissa. Joskus kaikki on ihan jees mutta sitten taa usein ajattelee että ei tästä elämästä tunnu oikein kostuvan mitään. Mikään ei tunnu etenevän mihinkään. Mitään ei tapahdu. Töihin, kotiin, töihin kotiin. Mitään harrastuksia ei ole. Mikään ei kiinnosta. Ei ole kavereita. Sosiaaliset kontaktit rajoittuu muutamaan nettipelituntiin viikossa duunikavereiden kanssa.
Kateellisena kuuntelen kuinka työkaverit on olleet mökillä ja harrastamassa sitä ja tätä ja käyneet ulkomailla (ennen koronaa). Mä en oo käyny koskaan missään. Eikä oikeastaan edes kiinnosta. Mutta silti kateellisena kuuntelen.
Tuntuu että elämästä ei vain kostu mitään. Tuntuu että olisi ihan sama vaikka ei aamuisin edes heräis. Ei tässä nyt mitään itsaria viritellä, mutta näin ajatustasolla. Tuntuu että ei osaa oikein nauttia elämästä. Ei oikein kiinnosta mikään ja mistään ei oikein saa mitään hyvän olon säväreitä.
Viikot on sitä että herää, menee töihin tulee kotiin. Ja odottaa viikonloppua jolloin ei silloinkaan mitään tee.
Alkoholia kuluu aina perjantaisin ja lauantaisin paljon, mutta kohtuudella. Lähinnä illalla ja alkuyöstä kun kuuntelee musiikkia tai pelaa koneella. Joskus kyllä se riistäytyy käsistä niin että tippuu lattialle. Mutta ei mitään putkia jää päälle ja voin kyllä sen yhden tai kaksikin ottaa eikä mitään onglemaa. Yleensä vaan tulee otettua liian monta liian nopeasti ja kroppa ei pysy mukana. Dokaukset on siis jotain 4-5h illalla ja yöllä eikä mitään läpipäivän ryyppäämistä. Mutta joskus sitä on niin päissään että kaatuilee jne. Tiedä sitten mitä tuollakin dokaamisella perimmiten ajan takaa. Huonon olon paikkaamista?
Oma terveys ei kiinnosta. Verenpaine on koholla ja varmaan kolesterolikin. Ylipainoakin on vaikkakaan ei mitenkään mahdottomasti, mutta kyllä sitä parikytä kiloo voi pudottaa. Ei vaan kiinnosta. Lekurille ei ole kiinnostusta mennä. Ja vaikka menisikin niin saisi vain kuunnella ripitystä kuinka pitäisi elämäntapoja muuttaa ja vähentää alkoholia, syödä terveellisemmin ja laiduttaa. Mutta kun ei kiinnosta, ei ole motivaatiota, itsestä huolehtiminen ei kiinnosta. Pitäis liikkua enemmän mutta vihaan kaikkea liikuntaa. Mä hikoilen jumalattomasti jo pienestäkin liikkumiseta niin ei voi edes hyötyliikuntaa harrastaa niin että kävisi lähikaupassa kävellen tai kulkisi työmatkoja muuten kuin autolla. Mutta ei se vaan onnistu koska töihin päästessä mä oon jo niin litimärkä että pitäisi vaihtaa kaikki vaatteet heti ja sitten vielä jälkihien takia kohta uudelleen. Eikä asiaa auta yhtään se että mä oon tottunut viileään. Kotona on aina viileää (n.20c) ja sielläkin aina ilman paitaa ja sitten kun pitäisi töihin kävellä mikä vielä talvella menettelee kun voi vähän paremmin säätää lämpöään niin siinä vaiheessa kun tulee töihin ja siellä on 25 astetta sisällä niin voi vain kuvitella minkälainen sauna se mulle on. Shortsejakin pidän lokakuun loppuun ulkona ja en ees muista koska viimeks oon pitäny pitkähihaista paitaa. Melkein aina talvisinkin riittää t-paita takki-yhdistelmä. Kaupoissa niin ikään myös hiki lentää aivan valtoimenaan joten niihinkään ei ole asiaa muutenkuin autolla kuljettuna.
Monella mittapuulla mitattuna kaiken pitäis olla hyvin. On omakotitalo, rauhallinen asuinpaikka missä tykkää olla, on puoliso josta välittää ja joka välittää. Silti elämä tuntuu jotenkin tyhjältä. Ei ole motivaatiota mihinkään. Silloin tällöin remppakuume iskee ja saa jotain aikaiseksi, mutta sekin on vähän niin ja näin milloin jaksaa sitä tehdä. Lapsiakaan ei ole eikä niitä halutakkaan. En ole koskaan halunnut isäksi.
Ei ole rahaonglemia, mutta ei sitä rahaa liikaakaan ole. Pienipalkkainen kun olen, brutto jotain vähän reilu parin tonnin kiepeillä. Ja useinmiten aika menee tilipäivää odotellessa. Ja käytännössä kaikki aina menee mitä tulee, joskin kaikki välttämättömimmät kyllä saa. Työ on toisaalta ihan kivaa, toisaalta taas tuntuu että mä en oikein osaa vielä yli 10v jälkeenkään hommiani kunnolla. Kokoajan tyrin jotain ja aina jossain jotain vikaa. Vaikka yritän ja yritän niin aina mä tyrin jotain. Kokoajan saa kuulla että jotain on taas tyritty. Mutta eipä oikein työpaikkaakaan kannata yrittää vaihtaa koska oman alan hommia on niin vähän ja mä oon niin spesialisoitunut ammatin yhteen osa-alueeseen että kaikki muut asiat alalla on ihan lapsenkengissä. Eikä tällä alalla paikkaa vaihdeta jos ei noi muut hommat ole hanskassa. Käytännössä ainoa konsti vaihtaa työtä olisi vaihtaa kokonaan alaa. Mutta mä oon niin tyhmä ja huono oppimaan että ei oikein sekään ole vaihtoehto.
Ja sitten onkin taas vuosi vierähtänyt ja mitään ei vuodesta jäänyt käteen. Kaikki vuodet on harmaat massaa. Kaikki viikot on harmaata massaa. Kaikki päivät on harmaata massaa. Saman toistoa. Päivästä toiseen. Viikosta toiseen. Vuodesta toiseen.
Emmä tiiä.. jotenkin tuntuu että kaikki mitä tästä elämästä irti saa on jo nähty. Nyt tuntuu että kaikki on vaan toistamista ja odottaa koska pumppu leikkaa kiinni niin loppuis kaikki, ei paljon menettäis. Noin niinkuin kärjistetysti.
Enkä mä oikein tiiä mitä tällä kirjoituksella haen. Varmaan helpotusta omaan oloon kun saa vähän pistää paperille jotain jos löytyis joku kohtalotoveri joka pystyis jakamaan fiiliksen. Pitäis varmaan yrittää kaikesta huolimatta tilata joku lääkäri tai jotain.
