Näin alkuun itsestäni. Resident Evil 2 oli yksi nuoruuteni lempi pelejä. Kenties sen 20 kertaa tuli vedettyä läpi, mutta muuten zombit eivät ole olleet kuluttamassani viihteessä sen suuremmin pinnalla. Ressan jälkeen tosin unelmoin tekeväni pelin, jossa olisi laumoittain zombeja meidän mökkimaisemissa kurmootettavina mitä moninaisimmin asein ja keinoin kera hyvä tarinan, mutta vaikka meistä pelaajista joka ikinen on unelmoinut isona tekevänsä kuka minkäkin laisen pelin, niin toisilla äly riitti lähteä tätä toteuttamaan, minulla ei. 2015 zombit iskivät uudestaan The Walking Deadin myötä. En tiedä mikä siinä niin vetosi, mutta kaikki loksahti kohdilleen ja sitten... ostin PS4:n, latasin Dting Lightin demon ja jäin sille tielle. Dying Light oli tunnelmaltaan, maailmaltaan ja ylipäänsä kaikessa parasta A-luokkaa! Tarinaa ja päähenkilöä on kritisoitu, mutta itse nautin täysin rinnoin siitä B-luokan menosta, joka sopii zombi-peleihin kuin nyrkki Kyllikkiin!
No niin, nyt on tänään ja Days Gone läpi, ja kaikki tehtävät tehty. Ostin teoksen marraskuussa, mutta näin keski-iän kynnyksellä sitä alkaa jostain syystä olla vaikeaa päästä sisään uusiin peleihin. Monta kertaa yritin, mutta ei vain imaissut sisäänsä. Yhtenä syynä kenties se, että en sitten teinivuosien ole jaksanut syttyä millekään alfailulle tai gangstailulle. Oikeat 1% ovat silmissäni pelkkiä hiiren ulosteita ja Son of Anarchy ja tällaiset tuntuvat tehdyn ihmisille, joiden elämä on niin harmaata, että saavat edes hetken olla rebel, niin v*tun rebel tällaisia höpöohjelmia katsoessa. "Pumpumphiuuu, mul on periaattiet, enkä koskaan käännä selkääni veljelleni, ugh!", voi hohhoijaa...
Mi-mitäs... Päivänä eräänä krapuloissani avasin Pleikan, eikä ollut mitään pelattavaa. Kohautin olkiani ja pakotin itseni Days Gone'n maailmaan, jossa olin vasta aivan alkutekijöissä. Ajelin pyörällä, aloin seurata juonta intensiivisemmin, ihailin uskomattomia maisemia, kuritin veemäisiä riipijöitä, löysin kolme NERO-asemaa, metsästin ja kakkasin lähes housuuni eksyessäni vahingossa jollekin vanhalle sanalle ja... PERKELEEEEEE!!!! Juuri, kun alkoi kyllästyttää tajusin saaneeni jo useammankin kykypisteen ja kasvatettua luottamusta parissakin leirissä saaden näin pelissä lisää leluja käyttööni ja lisää syvyyttä pelattavuuteen. Mutta ennen kaikkea huomasin pelanneeni 10h putkeen vailla keskeytystä. Olin puulla päähän lyöty.
Tää peli on peli isolla P:llä. Ei mitään ylimääräistä kikkailua ja mikromanagerointia, vaan selkeä idea, joka toteutettu rakkaudella ja sitä vanhan koulukunnan pelaamisen iloa kunnioittaen. Vaikea edes sanoa mikä tässä oli niin koukuttavaa ja täysin normaalin elämän unohduttavaa, mutta yritän purkaa paloiksi. Mainittakoon, että tätä pelatessa koko ajan tuli fiilis miten mitäkin lisäämällä tästä olisi tullut vielä parempi, mutta lienee niin, että juuri se(kin) tekee tästä pelistä Tapauksen isolla T:llä, että tässä ei ollut mitään turhaa hattaraa tai mikromanagerointia, vaan selkeää pelimäistä ja ah, niin nautittavaa pelaamista alusta loppuun! Aivan täysin samoin tunsin pelatessani Red Dead Redemptionia aikoinaan, ja uskallan väittää, että Bendin pojat ovat RDR:sä pelanneet siksi paljon samaa tunnelmaa näissä peleissä oli, vaikka aivan eri aihepiirejä käsittelivätkin! Asiaan!
-Hahmot. Kuten aluksi kirjoitin oli vaikeuksia samaistua joihinkin täysurpoihin, mutta ensin tajusin sen, että todellisuudessakin maailmanlaajuisessa kriisissä parhaiten selviävät kaikista psykopaattisimmat kaverit ja toisekseen... hahmot olivat kirjoitettu aivan loistavasti! Ei mitään niin tavanomaista Hollywoodia ja superboomboom-punchlinejä, vaan erittäin aitoja valintoja, tunteita, inhimillisyyttä ja ajatuksia hahmoilla. Tämä taisi olla se ensimmäinen todella pelin syövereihin vetänyt asia - pelin hahmot eivät tehneet valintoja, kuten peleissä yleensä, vaan olivat hyvin toden tuntuisia persoonia pienine nyansseineen. Toki pari kliseistä hahmoa, mutta ylipäänsä oli helppo elää pelin maailmassa, kun henkilöt toimivat erittäin todentuntuisesti. Yhtään ei haitannut sekään, että Boozer oli ulkoisesti aivan yhden nuoruuden kaverin kaksoisolento, joka itsekin elää rikkollista elämää tällä hetkellä. Oli myös hämmentävää huomata omat tunteet peliä pelatessa. Useammankin kerran joku hahmo/tilanne vitutti tarinan vuoksi niin paljon, että nautin suunnattomasti päästessäni teloitettamaan mulgerot rambotyyliin!
-Rytmitys. Juuri kun alkoi kyllästyttää ja tarina laahata, niin aina tulikin joku uusi käänne tai peli muuten nytkähti eteenpäin, sai uusia aseita tai muuta. En usko olleen sattumaa, että näin kävi joka ikinen kerta, kun tuli fiilis, että pitäisin jonkun päivän taukoa pelistä. Ei myöskään tuntunut lainkaan "klassiselta open worldilta", sillä en muista hirveästi pelanneeni silmät minimäpissä pisteistä abcd pisteisiin efgh ajaen. Tapahtumat etenivät luontevasti ja pelissä oli oikeaa löytämisen iloa grindauksen ja minimap-pelaamisen sijaan.
-Ohjaustuntuma. Ei realistisinta, mutta erittäin toimivaa ja ennen kaikkea hauskaa! Ja moottoripyörä... Joka kerta ostaessani uusia osia huomasin tarvitsevani hetken opetellakseni ohjaamaan yhtä hyvin kuin vanhemmilla osilla ja sen jälkeen meno oli taas luontevaa. En malta olla mainitsematta hämmennystäni, kuinka todenmukaisesti eräskin tapahtuma kulki: ajoin vahingossa täböö korkealta kalliolta alas, mutta vetäessäni prätkää oikeaan asentoon, niin en kuollutkaan, vaan laskeutuminen oli smooth kuin vauvan pylly!
-Haaste. Aina, kun luuli olevansa maailman herra ja hidalgo, niin esiin astelikin yhä vahvempia vastuksia.
-Maailma. Täydellinen. Viimeinen kartta tosin toi hieman tylsiä alueita, mutta muuten Bend oli luonut erittäin toden tuntuisen maailmanlopun öh maailman, joka oli samaa aikaa haikean kaunis ja rujo. Loistavasta suunnittelusta kertoo myös se, että olen niin tosi elämässä kuin peleissäkin aina aivan hukassa, että missä menen, mutta tässä opin ikään kuin itseltänikin salaa kulkemaan paikasta toiseen täysin ilman karttaa! Loistavaa!
-Laumat. Laumat ja niiden teloittaminen mitä moninaisimmin keinoin! Oli kuin shakkia parhaimmillaan!
Haluaisin kirjottaa niin paljon enemmän, mutta en vain jaksa, joten laitetaan miinukset.
-Ihmisten tekoäly. Ei ollut yksin kerta, kun juoksin kavereiden ohi heidän silmiensä editse ja herrat tähtäilevät ihmetellen yhä sinne missä hetkeä aiemmin olin ollut.
-Pelasin normi Pleikalla ja tulihan sitä framedroppailua etenkin loppuvaiheessa ihan tarpeeksi.
-Ne "Käy tappamassa toi ja tuo sen pyllykarva todisteeksi." -tehtävät. Tässä tosin nämäkin osittain loivat kyllä tunnelmaakin ja "aitoutta" pelimaailmaan.
-Ne legendaariset ääniongelmat, kun yht'äkkiä Deaconin huudahdukset repivät tärykalvot paikoiltaan.
-Olisin kaivannut loppu puolella jotain sinkoa ja liekinheitintä ja sen sellaista.
-Liian hollywoodmainen happy ending. ...kunnes O'Brien saapui taas mestoille!
E: Ai juu, musiikeista sen verran, että olivat loistavat! Siis ne 1,5 biisiä mitä karrikoidusti pelissä soi. Tuplasti biisejä, niin eivät olisi alkaneet menettää tunnelmallisuuttaan.
Arvioksi annan valistuneen 9/10, ja jos ei jatko-osaa näy, eikä kuulu, niin matkustan Japaniin ja laitan Sonyn pääkonttorin päälukkoon liimaa ja purukumin! Kuulitteko, myös purukumin!
gamerant.com
