- Liittynyt
- 26.10.2019
- Viestejä
- 2
Ammattilaisen puhetta.Alkoholista eroon pääseminen on käsittämättömän vaikeaa. Mulla se prosessi kesti 15 vuotta ikävuodet 23-38 ja silloin lopulta olin saavuttanut minun pohjani ja hyväksyin tosiasiat. Olin jo tuolloin yrittänyt raitistua työpaikan, kotiväen, perheen ja kaikkien muiden takia, paitsi itseni. Nämä kaksi yritystä kestivät kumpikin yli 12kk (varoitukset vanhenee työ) ja sitten uskalsin himoissani kokeilla kohtuukäyttöä ja reisille meni. Ei siinä auttanut minnesodat, avominnet kun oma halu puuttui. Nyt tulee 2kk päästä 5 vuotta viimeisestä ryypystä eikä viinaa ole tehnyt edes mieli, vaikka on pitkät suhteet loppuneet ja välillä hankaluuksiakin on ollut. Raittiina eläminen on ihanaa.
Se vaatii ihan helvetisti työtä se raitistuminen ja mikä mieletön palkinto se sitten siellä odottaa. Elämä. Kannattaa käydä aa;t, lapuan opistot (minnesota), rehabit ja ihan kaikki, jos oikiasti haluat muutosta. Se muutos tulee niin pikku hiljaa, että meinaa usko loppua ja retkuja tapahtuu. Mullakin moni tuttu, osa jo kuollutkin kuoli ihan turhaan kun ei osannut pyytää apua ja elävät kärsii alkoholismi nimisestä sairaudesta kun luullaan että raitistuminen tapahtuu itsestään. Sitä se ei tee ikinä.
Ja useimmilla alkoholismi alkaa pahentua jyrkästi tuossa 30v ikävuoden jälkeen....putket pitenee, krapulat hirvittäviä jopa viis päivää, käsien jatkuva vapina myös selvänä, rankat vatsaoireet, armoton unettomuus ja viimein unen salliessa niin pahoja painajaisia, ettei terve ihminen voi ymmärtääkkään kuinka pahoja. Sitä se alkoholismi on.
Toivon kaikille kohtalotovereilleni raittiita päiviä, viikkoja, kuukausia ja lopulta vuosia.
En ole kummoinen kirjoittaja, puhun mieluummin ja kiitoksia hyvästä palstasta, monia juttuja lueskellut vuosien aikana. T: Jape, tänä päivänä raitis alkoholisti
Alkoholisti ei ikinä parane. Katkolle kampesi samaan aikaan aa:sta tuttu herra, jolla 13 vuoden raittiuden jälkeen oli tullut mieleen koittaa ottaa vähän olutta. Sama laulu jatkui siitä kohdasta, johon sen joskus oli onnistunut lopettamaan.
Nuo raitistumisyritykset muiden takia on hyvin tuttua tarinaa. Kun lopulta oli henkiriepu pelissä, löi vaakakuppiin oman elämänsä ja juomisen jatkamisen. Silloin tuli loppu ja sen jälkeen asiat menikin helposti. Se oli toisen haimatulehduksen jälkeen. Ensimmäistä haimatulehdusta piti kutsua seitsemän kuukauden täysipäiväisellä ryyppäämisellä. Täysipäiväinen ryyppääminen tarkoittaa siis sitä, että muki on kädessä kaiken valveillaoloajan. Juo kunnes sammuu ja kun havahtuu, niin jatkaa touhua. Tästä voi helposti sanoa, että alkoholismi on tunneperäinen sairaus. Ammattimaista ryyppäämistä ei voi millään järkisyyllä perustella. Se on tunnetason päätöksiä.
Seuraava haimatulehdus tuli jo reilussa kuukaudessa. Haima oli pahoittanut mielensä lopullisesti. Kiitollisuuttaan se osoittaa nyt sokeritaudilla.
Kuten Jape tuossa jo kertoi, niin usko loppuu monta kertaa. Lukemattomat kerrat istuu yksin pullo kädessä ja itkee miksei voi olla juomatta. Siihen mennessä oli jo rampattu kaikki hoitolaitokset läpi. Oli ollut päihdetyöntekijän kotikäyntejä, a-klinikalla juoksemista, aa-kerhoa, sosiaalisairaalaa, terapiatehdasta jne. Lopulta lakkasin käymästä kuntoutuspaikoissa, kun tajusin ettei minua kukaan muu raitista. Se pitää tehdä ihan itse. Itse sen viinan kaataa kitusiin, niin itse se pitää olla myös kaatamatta.
Oman pohjani olin saavuttanut vasta kun terveys alkoi mennä. Siihen mennessä oli juotu useat parisuhteet, parit asunnot, muutamat työpaikat ja välit omiin lapsiin. Oikeastaan kaikki. Juomisen edeltä raivaa kaikki esteet. Vasta oma henki osoittautui tärkeämmäksi kuin juominen.
Viimeinen parisuhde päättyi sitten toisinpäin. Muikkeli oli huikkaan menevä ja sanoin, että joudut tekemään valinnan. Hän teki saman valinnan kuin minä olisin tehnyt aiemmin. Juominen meni edelle. Itsellä taas oma elämä meni edelle ettei sitä voinut alkaa katsomaan. Olisi ollut vain ajan kysymys, kun pulloon olisi tarttunut. Sen verran olin oppinut rakastamaan itseäni, etten itseäni tapa toisen takia.
Alkoholistin pitää oppia rakastamaan ja arvostamaan itseään niin paljon, ettei halua tuhota tätä ainoaa elämää juomalla. Pitää myös osata antaa omat virheet ja tekosensa anteeksi.
Jape kuvaa tuossa hienosti krapulaa. Siihen voisin lisätä vielä krampit ja deliriumin. Deliriumi on sen verran vittumainen, ettei sitä oikeastaan toivo edes pahimmalle vihamiehelle. Kesti pitkään keksiä miten sitä kuvailee, mutta parhaiten sen voi selittää näin: Näet unta, mutta olet valveilla. Mikä tahansa on mahdollista kuten unissa. Se on äärimmäisen vaarallista. Esimerkkinä unessa voi joku uhata sinua ja hädissään yrität puolustautua puukolla. Uhka on unta, mutta puukko ei. Onneksi ei mitään sen pahempaa ehtinyt niillä tripeillä käymään. Omaa koiraani pelastin karhujen hyökkäykseltä, vartijat jahtasivat muuan kerran, olin omasta mielestäni aivan muualla, missä todellisuudessa olin jne.
Mutta nyt kolmatta vuotta raittiina ja uskon, että muutkin alkoholistit voivat toipua. Parane tästä ei koskaan, mutta raitistua voi. Se millä keinolla raitistuu ei ole mitään väliä. Hurahtakoon uskoon, rampatkoon aa:ssa tai tehköön kukin miten parhaaksi näkee. Kun sitä ensimmäistä huikkaa ei ota, niin kaikki menee hyvin.
Japen kanssa ollaan esimerkkeinä, että toivottomilla tapauksillakin on toivoa. Lippu korkealla. Retkahduksia voi tulla. En tunne ketään joka olisi kerrasta saanut pysyvän raittiuden, mutta sieltä se palkinto lopulta tulee, kun uskoo siihen että se on mahdollista.
Tohon Japen kommenttiin siitä, että vaikka on ollut vastoinkäymisiä, niin ei ole tehnyt mieli juoda. Mieli on muuttunut siten, että vastoinkäymiset kohtaa helpottuneena. "Onneksi tämänkään takia ei tarvitse alkaa ryyppäämään." Aiemmin ei tarvinnut kuin kengännauhat olla umpisolmussa, niin jo piti korkata. En tiedä mikä olisi niin paha asia, että joutuisi vielä juomaan.
Viimeksi muokattu: