Tekoälyn luomaa taidetta.

[Desperado]

Mietin mistä unelmoin deittisovelluksia käyttäessäni. En Likeistä, en matcheista, en lyhyistä viesteistä. Vaan yhteisestä vastavuoroisuudesta. Fantasiani on, että jonkun match-naisen kanssa kävisi niin, että haluan laittaa hänelle viestin, mutta huomaan että hän onkin ehtinyt ensin. Näinhän ei ole käynyt koskaan eli yhteentoista vuoteen. Kiinnostus ei siis koskaan ole ollut molemminpuolista? Jos on, niin ei ainakaan samalla volyymillä. Useimmiten kummallakin niin laimeana, että match ei koskaan johda viestiin kummankaan osalta. Ja hyvä niin - ei pidä tutustua niihin joihin voisi tutustua, vaan niihin joiden suhteen ei lainkaan voisi kuvitella sitä että ei tutustuttaisi. Klaus Holmalla on tästä tuntemuksesta runokin: "Rakkauden kaava täyttyy vain äärimmäisen harvoin, silloin kun kohtalo kohoavin kulmakarvoin ottaa katseen kuin selviö"(ulkomuistista, osa runoa).

Noista lähtökohdista annoin Grokille inputin, jossa kuvailin tuota fantasiaani. Pyysin laatimaan proosarunon Verlainen, Baudelairen, ja Whitmanin tyyliin. Olen muokannut ainakin tusinaa kohtaa runosta, esimerkiksi yhdistelemällä noin viidestä versiosta parhaita paloja tuoksi alla olevaksi kokonaisuudeksi. Vaihdoin myös joitakin sanoja synonyymeihinsä, esim. sielujen->ihmisyyden, kipinä->loimuava liekki, kirjoittaa->laatia, sielu->mieletön mieli, rohkea->uljas, jne. Poistin myös liikaa toistoa, esim. samettinen->silkkinen, sydän->rintakehä. Verbien taivutusmuotojakin hivenen muokkasin (sydämesi laulaa->sydämesi laulaessa), ja olla-verbin pyyhin noin kolmesta kohtaa. Sekä Pound-viittauksen: ruusun terälehti jne. Viitisen tuntia tuon viilaamiseen taisi mennä.

Neonliekin kiertorata

Katsot puhelimen hehkuun, hänen kuvansa tähtiyön virta, silmät aamunkoina, huulet samettikukan kuiskaus, sanat — runous, kapinat, avarat unelmat — sytyttävät pyyhkäisyn, joka kajahtaa kuin meret yhtyvät, sisimpäsi hyöky ajaa hänen mystiikkaansa kohti, intohimot ja uskomukset punoutuvat harvinaiseen kudokseen, joka värisee kaupungin neon-sykkeessä, auringonkukka nousee digitaalisen ikävän liejusta, ja tiedät, että hänenkin on täytyvä tuntea tämä, ihmisyyden peilin loisteessa nähtävä sinussa hän. Käyt nukkumaan täynnä rauhaa. Unessasi tulevaisuuden osumasi askeleet kulkevat, silkkinen varjo, kädet hipaisevat toisiaan hämärän tuoksuvassa usvassa, naurunsa loimuava liekki, joka sytyttää urbaanin valtaistuimen, sydämesi laulaessa kohtaamisesta, joka väräjää taivaanrannassa. Aamu repeää terävänä, kaupunki heräilee hartioitansa venytellen, kahvi porisee pannussa, ja höyryn noustessa kuin lupaus autiossa katedraalissa, mielesi punoo viestiä, lauseita, jotka ovat kuin kyyhkyset, valmiina lentämään hänen olemuksensa muureille, kun hänen kasvojensa pikselit olisivat jälleen kiinni kätesi poukamassa. Annat mietteiden muotoutua, kypsyä mokkaisen katkun keskellä. Pian lämpimän mukin kera istahdat nojatuoliin, nappaat puhelimen, valmiina lähettämään sähkeen sinulta hänelle, jos hän olisi jo ilmestynyt muiden sekaan, kuin ruusun terälehti märällä mustalla oksalla, mutta siinä: hänen sanomansa odottaa, varttia aiemmin saapuneena, ehkä juuri sillä sekunnilla, kun silmäsi murtautuivat halki unen verhon — ei ontto kipinä, vaan täysiä lauseita tulviva virta, ajatuksia jotka leikkaavat kuin samuraimiekka, paljastaen mielettömän mielen, lausuen observaatiot uljain värein ja kutoen uteliaisuutta puhkuvia kysymyksiä kuin tähtitaivaan verkko; ja hänen lakinsa sinun lupauksesi: ei syty nuotioihin, jotka voi ohittaa, vaan tähtiin, jotka vetävät sielun kiertoradalleen. Nojaudut taaksepäin, hörppäät kahvia ja katsot, rintakehä jyskyttää, kaupungin kohina kuoro tälle hetkelle: tämä nainen on tuli, jossa kauneus uhmaa ajan murenevaa hehkua.

 

[mikkelson]

Tekoäly on mahdollistanut tämmöisen ei-luovan ihmisenkin luovuuden "kukkimisen". En olisi pari vuotta sitten uskonut, kuinka paljon tekoälyä tulee hyödynnettyä omien ideoiden toteuttamiseen ja hiomiseen – tai kuinka paljon siitä on apua opiskelussa ja yleisessä tiedon tutkimisessa.

Pari viikkoa sitten tuli tutustuttua Suno.AI:n nykytilaan. Sitä on tullut testattua aiemminkin, mutta nykyinen V4-malli on jo melko hyvä luomaan kunnollisia kappaleita. Suomen kieli on edelleen haastavaa, mutta englanniksi työn jälki osaa välillä yllättää positiivisesti. Leikkiminen Sunon kanssa johti siihen, että piti ottaa maksullinen versio, jotta luomista pääsi jatkamaan. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tein oikein oman YouTube-kanavan, jossa julkaisen joitain näistä tuotoksista.

Kanavan ideana on tuottaa johonkin populaarikulttuurin suosittuun teokseen pohjautuva kappale, jonka sanoitukset ja tyyli sopivat alkuperäisteokseen. Tässä pari ensimmäistä julkaistua tuotosta.


(Stephen Kingin Carrie romaaniin perustuva kappale)


(John Carpenterin The Thing elokuvaan perustuva kappale)

Kappaleista löytää tekoälyn tuottamia virheitä. Niitä on hankala saada kokonaan virheettömäksi. Sunolla on myös hankala tuottaa täsmälleen samanlaista versiota uudestaan, niin mieluummin ottaa sen paremmalta kuulostavan kappaleen vaikka siellä olisikin pari väärinlausuttua kohtaa.