Tekoälyn luomaa taidetta.

[Desperado]

Mietin mistä unelmoin deittisovelluksia käyttäessäni. En Likeistä, en matcheista, en lyhyistä viesteistä. Vaan yhteisestä vastavuoroisuudesta. Fantasiani on, että jonkun match-naisen kanssa kävisi niin, että haluan laittaa hänelle viestin, mutta huomaan että hän onkin ehtinyt ensin. Näinhän ei ole käynyt koskaan eli yhteentoista vuoteen. Kiinnostus ei siis koskaan ole ollut molemminpuolista? Jos on, niin ei ainakaan samalla volyymillä. Useimmiten kummallakin niin laimeana, että match ei koskaan johda viestiin kummankaan osalta. Ja hyvä niin - ei pidä tutustua niihin joihin voisi tutustua, vaan niihin joiden suhteen ei lainkaan voisi kuvitella sitä että ei tutustuttaisi. Klaus Holmalla on tästä tuntemuksesta runokin: "Rakkauden kaava täyttyy vain äärimmäisen harvoin, silloin kun kohtalo kohoavin kulmakarvoin ottaa katseen kuin selviö"(ulkomuistista, osa runoa).

Noista lähtökohdista annoin Grokille inputin, jossa kuvailin tuota fantasiaani. Pyysin laatimaan proosarunon Verlainen, Baudelairen, ja Whitmanin tyyliin. Olen muokannut ainakin tusinaa kohtaa runosta, esimerkiksi yhdistelemällä noin viidestä versiosta parhaita paloja tuoksi alla olevaksi kokonaisuudeksi. Vaihdoin myös joitakin sanoja synonyymeihinsä, esim. sielujen->ihmisyyden, kipinä->loimuava liekki, kirjoittaa->laatia, sielu->mieletön mieli, rohkea->uljas, jne. Poistin myös liikaa toistoa, esim. samettinen->silkkinen, sydän->rintakehä. Verbien taivutusmuotojakin hivenen muokkasin (sydämesi laulaa->sydämesi laulaessa), ja olla-verbin pyyhin noin kolmesta kohtaa. Sekä Pound-viittauksen: ruusun terälehti jne. Viitisen tuntia tuon viilaamiseen taisi mennä.

Neonliekin kiertorata

Katsot puhelimen hehkuun, hänen kuvansa tähtiyön virta, silmät aamunkoina, huulet samettikukan kuiskaus, sanat — runous, kapinat, avarat unelmat — sytyttävät pyyhkäisyn, joka kajahtaa kuin meret yhtyvät, sisimpäsi hyöky ajaa hänen mystiikkaansa kohti, intohimot ja uskomukset punoutuvat harvinaiseen kudokseen, joka värisee kaupungin neon-sykkeessä, auringonkukka nousee digitaalisen ikävän liejusta, ja tiedät, että hänenkin on täytyvä tuntea tämä, ihmisyyden peilin loisteessa nähtävä sinussa hän. Käyt nukkumaan täynnä rauhaa. Unessasi tulevaisuuden osumasi askeleet kulkevat, silkkinen varjo, kädet hipaisevat toisiaan hämärän tuoksuvassa usvassa, naurunsa loimuava liekki, joka sytyttää urbaanin valtaistuimen, sydämesi laulaessa kohtaamisesta, joka väräjää taivaanrannassa. Aamu repeää terävänä, kaupunki heräilee hartioitansa venytellen, kahvi porisee pannussa, ja höyryn noustessa kuin lupaus autiossa katedraalissa, mielesi punoo viestiä, lauseita, jotka ovat kuin kyyhkyset, valmiina lentämään hänen olemuksensa muureille, kun hänen kasvojensa pikselit olisivat jälleen kiinni kätesi poukamassa. Annat mietteiden muotoutua, kypsyä mokkaisen katkun keskellä. Pian lämpimän mukin kera istahdat nojatuoliin, nappaat puhelimen, valmiina lähettämään sähkeen sinulta hänelle, jos hän olisi jo ilmestynyt muiden sekaan, kuin ruusun terälehti märällä mustalla oksalla, mutta siinä: hänen sanomansa odottaa, varttia aiemmin saapuneena, ehkä juuri sillä sekunnilla, kun silmäsi murtautuivat halki unen verhon — ei ontto kipinä, vaan täysiä lauseita tulviva virta, ajatuksia jotka leikkaavat kuin samuraimiekka, paljastaen mielettömän mielen, lausuen observaatiot uljain värein ja kutoen uteliaisuutta puhkuvia kysymyksiä kuin tähtitaivaan verkko; ja hänen lakinsa sinun lupauksesi: ei syty nuotioihin, jotka voi ohittaa, vaan tähtiin, jotka vetävät sielun kiertoradalleen. Nojaudut taaksepäin, hörppäät kahvia ja katsot, rintakehä jyskyttää, kaupungin kohina kuoro tälle hetkelle: tämä nainen on tuli, jossa kauneus uhmaa ajan murenevaa hehkua.