Onko sulla henkilökohtaisesti minkäänlaista omakohtaista kokemusta siitä millaista on elää pelkän sosiaaliturvan varassa? Eihän nyt oikeassti kukaan aidosti työkykyinen normaali ihminen halua mieluummin hengata toimeettomana kotona tuntien hyödyttömyyttä ja stressaten joka helvetin 20 euron laskua mikä postiluukusta kilahtaa.
Mulla on siitä jännä suku, että siinä on aika paljon alttiutta kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, joka vaikuttaa hyvin paljon ihmisen toimintakykyyn arjessa. Näillä ihmisillä on usein mennyt vuosikymmeniä hukkaan elämästään taistellessa niitä vaikeuksia vastaan, jotka niiden sairaudet ovat aiheuttaneet arkijaksamiseen. Työssäkäynti on joskus ollut aivan mahdotonta, kun lääkistys ei ole ollut kohdillaan eikä kukaan ole osannut vuosiin diagnosoida mikä on ollut vikana. On vain ollut sitten lopulta helpompi pysyä kotona omissa oloissaan ja vältellä kaikkea sellaista kanssakäymistä, joka aiheuttaa ikäviä reaktioita. Mutta sitten kun on saatu hoito ja lääkitys kuntoon, nää tyypit ovat todella hyväntahtoisia, viisaita ja älykkäitä ihmisiä, jotka todella haluavat olla rakentavana osana yhteiskuntaa.
Olis todella surullista, jos näiltä ihmisiltä huononnettaisiin edelleen mahdollisuutta saada apua ongelmiinsa, koska ne todella kärsii siitä ja koska siinä vuodetaan hyvää aivo-osaamista hukkaan. Ja tää ei tietenkään ole mikään ainoa ja uniikki mielenterveyshäiriö tossa suhteessa, niitä on tukuittain muitakin, joihin en itse ole päässyt niin läheisesti tutustumaan. Mutta tokihan on aina helpointa sanoa, että ne ovat sluibareita, jotka eivät kestä normaalia arkea. Helpointa, mutta samalla myös kusipäisintä.