Tässä tosiaan oma kauhutarinani:
Peli, jota odotan: Avoimen maailman toimintaroolipeli, jonka vahvuuksia ovat juoni, hahmot ja yleinen tunnelma. Taistelu on sujuvaa ja eeppistä, hahmoa voi kehittää sopivasti omaan pelityyliin sopivaksi ja maailma on täynnä uniikkeja, mielenkiintoisia esineitä. Juoneen voi vaikuttaa sopivasti, dialogi tuntuu merkityksekkäältä.
Peli, jonka käynnistän:
Aluksi luodaan oma hahmo. Hahmon ulkonäköön voi vaikuttaa sadalla eri slaiderilla, mutta lopputulos on aina häiritsevän epänormaali. Kasvoista ei saa miellyttäviä mitenkään, randomize saa aikaan kauhunhuutoja ja esiasetetut hahmot ovat uskomattoman geneerisiä. Valitsen geneerisen hahmon, joka sentään näyttää sopusuhtaiselta.
Pelin hahmot ovat kaikki ihmisiä, sillä lähdemateriaali ei sentään onneksi taivu ihminen-kääpiö-haltia-linjastoon. Hahmolle valitaan kuitenkin luokka yhdeksästä eri vaihtoehdosta: Näistä vaihtoehdoista pari perustuu järkevästi pelin loreen, loput ovat kiusallisia ja teennäisiä loren ja perinteisten hahmoluokkien yhdistelmiä. Hahmoluokkien kuvaukset keskittyvät seitsemän tylsän attribuutin ja viiden eri taistelutyylin sekoituksiin, eikä niissä tunnu olevan mitään persoonaa.
Jokainen hahmoluokka käyttää samaa järkyttävän mammuttimaista kykypuuta, jossa on tuhat palluraa. Hahmot aloittavat vain hieman eri pallurasta. Kyvyt ovat uskomattoman geneerisiä ja tylsiä: 0.5% lisää vahinkoa, +0.7 stamina regen / sekunti, +0.23 lightning resitance.
Peli alkaa! Heti alusta alkaen dialogi tarjoaa teennäisiä ja mihinkään johtamattomia valintoja, jotka ovat kuitenkin tökerön mustavalkoisia. Voit leikkiä kovista ja sanoa kaikkeen rumasti, voit myötäillä ja olla yliempaattinen tai voit vastata tylsän asiallisesti. Lopputulos on aina sama paitsi jos NPC on niin turha, että taistelu on mahdollinen.
NPCt ovat riippuvaisia sinusta. Hyvä jos osaavat kuoria perunat ilman sinua. "En ole asiantuntija, mutta voin vilkaista" on vakiofraasisi. Olet kaikkien mielestä korostetun tärkeä, vaikka he ovat juuri tavanneet sinut eivätkä tiedä sinusta mitään. He testaavat sinua eri tavoin, mutta toivovat sinun olevan sen kaiken arvoinen, jotta he pääsevät auttamaan sinua.
Peli pitää sinua kädestä alusta pitäen. Ensimmäisestä viidestä tunnista kolme menee tutoriaaleissa, joissa jokainen itsestäänselvä valikko selitetään sarake sarakkeelta. Silloin harvoin kun ei olla välivideossa tai tutoriaalissa, ruudulla on ainakin viisi markkeria osoittamassa mitä pitäisi tehdä. Minimapissa näkyy polku, ruudulla näkyy nuoli, horisontissa kohdetta merkitsevä pallero, ruudun ylälaidan kompassiraidassa kirkuva punainen nuoli jne.
Keskellä tutoriaaliviidakkoa se iskee naamalle: Pelissä pitää craftata kaikkea ja koko ajan. Aseet vanhenevat minuutissa ja sitten myllyyn vain! Joka kolmas metri vastaan tulee kukka, lankakerä, ränni, jänis tai joku muu, joka pitää poimia ja murskata. Craftausvalikko pursuaa informaatiota, reseptejä on neljäsataa ja jokainen niistä vaatii ainakin kuusi ainesosaa. Pelin alkupuolella saat kauniin miekan, joka saa olosi tuntumaan hetken hyvältä. Seuraava vihollinen tiputtaa miekan, jossa on 0.3 parempi dps ja +0.2 resistansseihin. Myllyyn vain se hieno miekka!
Esineistä, niin. Mikään ei ole ainutlaatuista. Aseissa ja suojissa on aina vähintään kahdeksan affiksia, kaikki tylsiä: elementtivahinkoa, vähän parempaa suojaa, nopeutta, staminaa. Kaikki on arvottua tai arvotun näköistä. Mikään ase tai suoja ei tee mitään erikoista tai hauskaa, ja lopulta tärkeintä on tuijottaa DPS-lukemaa, jossa on aina desimaaleja vähintään yksi.
Kun pelimaailma aukeaa hieman, selviää että pelin 100 tunnin kestosta 90% on filleriä. Kartan vieressä on saavutuslaatikko, joka listaa tylsän tarkasti kaikki tehtävät asiat: Sivutehtäviä 0/39, Vallattuja Paikkoja 0/28, Sytytettjä Xyrihon-liekkejä 0/298. Päätehtävää jauhettu 2,95%.
Kun hahmo saavuttaa uuden tason, pitää syytää viisi pistettä siihen järkyttävään kykypuuhun. Palaat hakkaamaan geneerisiä vihollisia ja huomaat, että mikään ei tunnu erilaiselta. Toki kyvyt olivat mitättömiä parannuksia, mutta sen lisäksi jokainen vihollinen on skaalautunut tasolle kaksi. Päinvastoin, tarvitset sen seuraavalta viholliselta tippuvan +0.3 DPS -miekan ollaksesi suhteessa yhtä hyvä kuin vielä viisi minuuttia aiemmin.
Se vihollinen kuitenkin tappaa sinut, joten lataat pelin. Et aloita siitä, missä tallensit, vaan lähimmällä tai muuten sattumanvaraisella checkpointilla. Et ole koskaan täysin varma siitä, mikä osa edistymisestäsi tallentuu ja mikä ei, et edes pelin lopussa.
Sivutehtävät ovat uskomattoman tylsiä tappo-, nouto- ja escort-tehtäviä. Yleensä vielä ketjutettuna siten, että suoritettuasi jonkin haastavan epäreilun sniikkailukohdan (jossa ei päde pelin normaalit mekaniikat vaan ”kuolet” heti kun sinut nähdään), sinun täytyy saattaa joku avuton nyyppä koko kartan läpi. Sanomattakin selvää, että friendly fire on päällä, saatettavan AI ei ole päällä jne.
Kaikenlaisista valtailutehtävistä ei jää mitään kerrottavaa jälkipolville, ja vain paatunein trophyhirmu jaksaa pelata niistä edes puolia. Pääjuoni vaikuttaa kuitenkin kiinnostavalta, joten annat pelille vielä mahdollisuuden.
Siedät puuduttavan taistelujärjestelmän, jossa on kymmeniä tarkkoihin ajoituksiin perustuvia, mutta vihollisen pieneenkin hipaisuun katkeavia kombosarjoja. Ruudulla hyppii immersiota jatkuvasti rikkovia Combo Countereita, joita ei saa pois päältä. Kaikki taistelutyylit palautuvat samoihin mekaniikkoihin, sillä ne on tasapainotettu järjettömän tarkasti, vaikka kyseessä on puhdas yksinpeli. Lopputuloksena peli tuntuu samalta, heitteli hahmo sitten tulipalloja tai nuolia.
Niin, juoni kuitenkin vetää, joten ensimmäisen pomotaistelun alla tunnelma on odottava. Pomo vetää kuitenkin maton heti jalkojen alta: opituilla pelimekaanikoilla ei olekaan väliä, vaan pomon kuviot pitää opetella ulkoa ja suorittaa jotakin älyttömiä ympäristöön liittyviä puzzleja yrityksen ja erehdyksen kautta – milloin pitää kaataa pylväitä, milloin houkutella pomo jonkin esteen alle ja niin edelleen.
Kun lopulta koittaa ensimmäinen paljon mainostettu hetki ja pelissä saa tehdä Valinnan, tilannetta alleviivataan dialogissa järjettömän selkeästi. Koko pelimaailma pysähtyy ja kääntyy katsomaan, valitsetko a:n vai b:n. Tällä ei kuitenkaan ole hirveästi väliä, sillä valinta vaikuttaa vain pariin välivideoon ja yhteen vartin mittaiseen juoksuputkeen. Tämän jälkeen kaikki jatkuu ennallaan, kunnes pelin lopussa valinta vaikuttaa piinallisen suoraviivaisesti johonkin ylidramaattiseen asiaan.
Joudut ottamaan pakotettuja hengähdystaukoja varsinaisesta pääpelistä, sillä peli haluaa sinun mikromanageroivan jotakin linnoitusta. Tämä ei ole vapaaehtoista, vaan jonkin elintärkeän resurssin riittävä saaminen on tästä kiinni. Istut tuntikaupalla neuvottelemassa karsinan viemäröinnistä ja haastattelemassa maajusseja. Hallinnoit tuhansien sotilaiden kalsarien värejä ja katselet ankeita Civilizationeista kopioituja diplomatiaruutuja. Mikään tästä ei ole edes teoriassa leppoisaa, vaan peli muistuttaa kerran tunnissa, että nyt siellä linnoituksessa on vessanpönttö jumissa ja armeijasi törmäsi kaatuneeseen puuhun takamailla ja kulut juoksevat kunnes ehdit tilaamaan puunhakkaajan jostain.
Yrität juosta peliä mahdollisimman nopeasti läpi, ja huomaat, että se onnistuu täysin siitä huolimatta, craftaako mitään vai ei, ja miten kykypisteet laittaakaan. Craftaamalla saavutettu etu häviää jokaisen uuden vihollisen dropin myötä ja jokainen hahmobuildi on lopussa käytännössä toisensa kopio, sillä hahmopisteitä annetaan ihan liikaa.
Pelin loppupuolella et voi enää valita uhmakkaita tai ylikilttejä vaihtoehtoja dialogissa vaan hahmo muuttuu Hyväksi Filosofiksi, joka tekee sanoillaan tyhjäksi kaikki pahisten aikeet uskomattoman osuvilla, mutta silti hengästyttävään tahtiin lauotuilla reploilla. Tarina ei ole tuntikausiin edennyt lähdemateriaalin hengessä: sen sijaan lore on ulkoistettu ympäri maailmaa lojuviin pienoisromaaneihin, jotka on tungettu ylitäyteen viittauksia. Tästä kaikesta tulee likainen olo.
Lopputaistelu kestää suhteettoman kauan ja sen aikana siirrytään tippumalla, teleporttaamalla, juoksemalla, lentämällä ja unta näkemällä kymmenen kertaa edestakaisin. Puhetta on sen aikana enemmän kuin Serranon perheen yhdessä jaksossa. Mietit hikikarpalot otsalla, joudutko aloittamaan koko naurettavan spektaakkelin alusta jos kuolet, ja reagoit mielivaltaisesti vaihtuviin pomon taktiikoihin kaivamalla Youtuben esiin ja juustottamalla taistelun viimeiset vaiheet.
Olet kuluttanut peliin 120 tuntia, josta pääjuoneen 20, sivutehtäviin 10, inventaarioon 30, craftaamiseen 30 ja näkymättömien vuortenreunojen kiertelyyn 30. Silti peli sanoo, että peli on 38.6-prosenttisesti läpäisty.