Suomi 100-vuotta. Kyllä tuota asiaa on tullut monesti podittua ja silti tuntuu siltä, että tänävuonna tuota asiaa ei juurikaan ole juhlittu mitenkään sen kummemmin näkyvästi. Ainakaan omalle kohdalle ei ole sattunut mitään siihen liittyvää taikka edes tuntunut siltä.
Ja kun puhutaan siitä, miltä tuntuu, ni kieltämättä tässä on hyvin kaksijakoiset tunnelmat. Suomi on siis satavuotias, hieno merkkipaalu valtiolle kun valtiolle, mutta tietyllätapaa olemme myös vielä nuori valtio verrattuna maailman mahteihin. Meidän sataan vuoteemme on kuiteskin mahtunut monenmoisia tapahtumia, kulttuurillista kehitystä, identiteetin muodostumista ja tasaisen varmaa kehittymistä. Tällähetkellä tosin on tunnelma vähän sellainen, että Suomi kärsii identiteettikriisistä. Kansakunnan tasapaino on järkkynyt tässä viimeisen pari vuoden aikana ''tietyn muuttuneen tilanteen vuoksi''. Kansakunta on lievästi pirstoutunut ja lievästi varpasillaan paikkapaikoin. Asiassa on se hyvä puoli, että suurinosa kansakunnasta silti haluaa olla suomalaisia, heille tämä valtio on symboli, ideologia, identiteetti. Heille historia ja suomalainen kulttuuri on kansakunnan tärkein aarre. Ja siitä minustakin on syytä pitää kiinni. Maailma olisi niin köyhä paikka, jos esim. britit eivät olisi brittejä, ranskalaiset ranskalaisia ja italialaiset italialaisia. Vieraalla maalla on kiva käydä, mutta kotona on hyvä olla.
Mitä suomalaisuus sitten on. Minulle itselleni se on suoraselkäisyyttä, rehellisyyttä, hiljaisuutta, rehtiyttä, rauhallisuutta, arvoja varjelevaa ja perinteitä kunnioittavaa. Kansaamme mahtuu monemoista, oloista ja kokoista ihmistä, joista jokaisella aidosti suomalaista identiteettiä vaalivalla ihmisellä, jopa karheasta pintapuolesta huolimatta sykkii se sinivalkoinen sydän. Kun täällä kasvaa suomalaisuuteen, ni se sydän ei koskaan tästä kaikesta halua luopua.
Se raskas työ mitä tässä on sata vuotta tehty tämän valtion eteen, ni sitä ei vain hukkaan heitetä.