Niin, ei tietenkään mitään. Sen sijaan sillä, miten jokin firma vaatii rahaa sivullisilta ihmisiltä Suomessa kyllä on. Näistä ihmisistähän toki tulee firman asiakkaita, jos maksavat, mikä taas mielestäni vahvistaa nimenomaan minun kantaani. Suomessa ei perinteisesti ole ihan kaikki ollut sallittua pelkästään sillä perusteella, että kaksi osapuolta näennäisen vapaaehtoisesti tekevät sopimuksen. Vaikka varsin laaja sopimusvapaus vallitsee, meillä on jonkinasteinen kuluttajansuoja, jota tietyissä asioissa pidetään hyvinkin laajana. Ihan kaikki ankkalinnasopimukset eivät siis käy päinsä. Myös sitä, miten palveluitaan saa markkinoida, säädellään. Nämä rahavaatimukset muistuttavat jopa pönkälebisnestä.
Eihän vastaanottajalta vaadita mitään. Hänelle tarjotaan tullaukseen liittyviä palveluita, jotka hän saa vapaasti ottaa tai olla ottamatta.
Jos palvelun otat niin sinusta tulee toki asiakas, ja voit reklamoida jos DHL ei tullausta sovitusti hoida tai toimita tarvittavia tietoja tahi käsittele luovutuspäätöstäsi kun sellaisen tullilta saat. Mutta siitähän tästä ei ole kyse.
Pääosin olen samaa mieltä. Kuitenkin tässä on myös sellainen pikku sivujuonne, että DHL:llä on hallussaan yleensä pakettia toimitettaessa jonkun Suomessa oleskelevan henkilön (tässä aiheen mukaisessa tapauksessa yleensä luonnollisen henkilön) omaisuutta, ja he tietävät varsin hyvin kenen.
Se, voiko Suomessa toisen omaisuutta lähettää piruuttaan Kiinaan rangaistuksena siitä, että tämä ei maksa vaatimuksen esittäjälle 20 euroa tai vaikka ota suihin, kuuluu mitä suurimmassa määrin Suomessa lakia toimeenpaneville viranomaistahoille. Jos nämä eivät kykene asiaan ottamaan kantaa, asian selventäminen kuuluu lakia tulkitsevalle taholle, ja mikäli tämä ei työtään osaa ja/tai lainsäädäntö on juosten kustu, asian korjaaminen kuuluu lainsäätäjälle.
Yleensä kauppatavara katsotaan myyjän omaisuudeksi kunnes se on toimitettu asiakkaalle. Tämä on itseasiassa yleensä ostajan etu, koska muuten esim. kuljetusvauriot (yli rahdinkuljettajan vastuun) olisivat lähtökohtaisesti ostajan vastuulla.
Toisekseen, vaikka tavara olisi kiistatta sinun (vaikkapa hotelli palauttaa sinulle huoneeseen unohtuneen tavaran), on DHL:n ehdoissa mitä todennäköisemmin määritelty pidätys ja/tai panttioikeus kuljetettuihin tavaroihin. DHL:llä ei ole mitään velvollisuutta auttaa sinua ilmaiseksi saamaan maailmalla oleva omaisuutesi takaisin. Jälleen kerran jos joku on antanut omaisuuttasi toiselle vastoin tahtoasi, niin se on se antaja joka on vastuussa.
En sano, että käytäntö on kuluttajalle hyvä, mutta juridisesti en näe DHL:n käytännössä mitään ongelmaa.
Tämähän on vähän sama juttu kuin elektroniikan takuukorjaussopimuksista käyty ikuinen vääntö: Se, mitä SCF veloittaa verkkokauppa.comilta on heidän välisensä asia, mutta tästähän ei seuraa, että verkkokauppa voisi kaikissa tapauksissa veloittaa henkilöasiakkaalta tämän mukaista tai muutakaan hintaa. Se, missä tapauksissa voi, on eri keskustelun aihe, mutta näkisin siinäkin kyllä avainsanaksi juuri mainitsemasi seikan eli kahden tahon sopimuskumppanuuden tai sen puutteen. Taas se, missä tapauksessa tällaisen sopimuksen voi katsoa syntyneen on VK:n jutuissa laajempi eri keskustelun aihe, mutta DHL:n mallitapauksessa tosiaan on ilmeistä, ettei sopimusta ole.
Niin takuu perustuu nimenomaan sopimukseen ja sen ehtoihin. Samoin kuin takuunjälkeinen korjaus.
Sehän tässä se koko pointtini on, ei se että minäkään DHL:n käytännöstä pitäisin, mutta se perus sopimusoikeuiden periaate, että jos tekemääsi sopimusta ei noudateta, niin asiasta valitetaan omalle sopimusosapuolelle, vaikka nämä olisivatkin ulkoistaneet osan palvelusta muualle.
Tämäkin on itseasiassa kuluttajan etu. Muutoin olisi aika mahdotonta reklamoida mistään, kun pitäisi tuntea yritysten monimutkaiset alihankintaketjut ja vielä missä siellä mahdollinen virhe on tapahtunut.
TL;DR: Asia kyllä kuuluu jollekin suomalaiselle taholle ja aivan ilman, että otetaan lainkaan kantaa mihinkään kahden ulkomaisen yhtiön väliseen sopimusasiaan.
Jos kiinalainen myyjä markkinoi tuotteitaan Suomeen, niin silloin asia kuuluu kuluttajaviranomaisille, jotka voivat määrätä myyjän maksamaan kulut, jos niistä ei riittävän selkeästi ole asiakkaalle etukäteen ilmoitettu.
Sen sijaan jos yritys ei markkinoi tuotteitaan Suomeen niin suomalainen kuluttajaturvakaan ei päde, ja tällöin kuluttaja on aikalailla omillaan. Ja toki muutenkin pienen kiinalaisen yhtiön pakottaminen yhtään mihinkään on aika mahdotonta Suomen viranomaisille. Lähinnä mahkuiksi jaa maksupalveluntarjoaja.
Suurin asia mitä viranomaiset voisivat tämän asian suhteen tehdä, on mahdollistaa ja sallia ennakkotullaus yksityisille jo ennen kuin lähetys tulee maahan ja tiedonsiirto tästä kuljetusyhtiöille. Jos näitä lähetyksiä ei tarvitsisi pysäytellä rajalle ja odotella papereita sähköpostitse niin varmaan moni yhtiö ei tästä mitään veloittaisikaan, kunhan tullauksen hoitaisi ajoissa.
