Ite taas koin, että se Itävallan kappale oli pitkästä aikaa semmonen voittaja, jota voi jopa oikeasti kuunnella. Ei semmonen mitä soitetaan just jossain radiossa(Loreen, Nemo) ja unohat samantien et mikäs tää olikaan vaan semmonen joka laitetaan satunnaisesti soimaan ja fiilistellään alusta loppuun.
Loreenin parhaat biisit eivät edes olleet viisuissa. On oikeasti huiman lahjakas laulaja. Oma lemppari on "My heart is refusing me" joka ei ottanut tuulta alleen melloissa. Nyt kun tulin tätä ajatelleeksi niin siinä oli vähän samaa fiilistä kuin tässä Peten ja Lindan biisissä.
Tajusin tässä hiljattain myös mikä tuossa liekinheittimessä sai nostalgiavibat päälle. Linda tietysti on tuttu ja kunnioitettu artisti, mutta se olikin se intonaatio sanassa lie-kin-hei-tin, joka kuulostaa samalta kuin on-nen-pyö-rä. En olisi ilman tätä kappaletta tajunnut kuinka paljon ikävöin Janne Porkkaa, saati myöskään sitä, miten paljon vastaavanlaisia marginaalisia tunnesiteitä jää huomaamatta kun keskittyy mahaan, kateuteen ja mammonaan.
Kuinka paljon ikävöin Janne Porkkaa on sitten se seuraava kysymys. Vastaus on vähän. Ikävöin onnenpyörän aikaa snadisti vähemmän kuin Vesa-Matti Loiria, jota olen arvostanut koko tietoisen elämäni ajan. Tuossa maailmassa oli sellaista kotikutoista yrityksen meininkiä joka lopulta sai aikaan mm. Nokian friikkipuhelimet. Nyt kun jengi väittelee siitä mikä on paras sähkösopimus tai kuinka paljon minkäkin sukupuolen huumetta pääministeri saa ottaa, niin on aika helppo tehdä henkilökohtainen default ja antaa ihmisten vaan sekoilla. UMK on tässä mielessä ollut jopa terapeuttinen kokemus, sillä se on opettanut arvostamaan niitä jotka jaksavat yrittää. Lindan elämän tarina on kaikkea muuta kuin helppo, ja siitä huolimatta hän päätti soittaa tämän muille ihmisille. Sellistinä toki jouset on muutenkin lähellä sydäntä, mutta että tuohon studiovetoonkin saatiin tallennettua niin ilmiselvää tunnetta on hämmästyttävää. Erityisen hyvin se tulee esille muissa kohdissa kuin niissä ilmiselvissä hookeissa. Ne pienet pizzicatot, venytetyt nuotit. Kuulin vastaavaa viimeksi Kölnissä 2016 ja nyt sentään puhutaan pop-biisistä, joka on melkein ylituotettu. Sellainen ei sijoitu mihinkään valmiiseen laariin omassa musiikkimaussa. Kokemus on edelleen hämmentävä ja luo niin laajan tunneskaalan, ettei sitä yhdellä soittimella voi edes tehdä.
Aiempi mielipiteeni siitä, että kyseessä on sanoitusta lukuunottamatta yksi vuosikymmenen parhaista biiseistä on vain vahvistunut. Jotkut ovat sanoneet kappaletta geneeriseksi, mutta yksikään jousisoittaja ei ole niin tehnyt.
Lisäksi minusta on myös todella hienoa, että Linda saa nyt ansaitsemaansa arvostusta muusikkona. 55-vuotiaat naiset eivät ainakaan julkisessa keskustelussa ole tämän suhteen olleet kovin hyvässä asemassa.
Summa summarum, ihan sika siistiä jälleen nauttia UMK:sta. Joku vetelee taustalla joitain outoja nyörejä, sillä ei voi olla sattumaa että priimaa pukkaa viidettä vuotta putkeen.