Tähdissä fyysinen koko ja massa ovat kaksi aivan eri asiaa. Massiivisimmat tähdet eivät ole kooltaan lähelläkään näennäisesti suurimpia tähtiä, eikä ne välttämättä koskaan edes pääse jättiläisvaiheeseen, vaan tuhoutuvat ennen sitä. Ainakin parissa tapauksessa koko on arvioitu väärin liian suureksi, koska etäisyys on alun perin mitattu väärin. Betelgeuse on hyvä esimerkki, kuinka vaikeaa etäisyys on arvioida kun parallaksia ei voida käyttää mittaamiseen. Lisäksi punaisten superjättiläisten uloin kerros on hyvin häilyvä, koska se on niin harvaa kaasua, harvempaa kuin Maan ilmakehä. Aiemmin jättiläistähtien massakin arvioitiin väärin. Suuressa Magellanin pilvessä on Tarantulan sumussa tähtijoukko R136. Sen kaikki tähdet ovat sinisiä hyperjättiläisiä, ja kirkkaimman tähden R136a1 lähtömassaksi arvioitiin 215 Aurinkoa, nykyinen massa noin 197 aurinkoa. Silti läpimitta on "vain" noin 30 miljoonaa km. Siis kääpiö verrattuna YU Scutiin, mutta monta kertaa massiivisempi. Nämä kaverit ovat niin kuumia, että Eddigtonin raja alkaa tulla vastaa. Ne alkavat olla niin massiivisia kun tähdet voi olla hajoamatta omaan säteilypaineeseensa.
en.wikipedia.org
Betegeusekin muistuttaa todellisuudessa pumpulipalloa ja varmasti se pätee lähes kaikkiin Aurinkoa paljon massivisempiin punaisiin jättiläisiin. Ydin käy superkuumana, ja sen seuraksena konvektiopluumit ovat miljoonien kilometrien kokosia. Joten tähti ei ole pyöreä, vaan rajusti kiehuva möykky, joka hädin tuskin pysyy kasassa. Ja yleensä ei pysykään, kun alempana kuoressa tapahtuu hiili-happi detonaatioita joka räjäyttää osan kuoresta pois. Materian poispuhallusta näkyy myös Betelgeusessa, ja taanoinen himmentyminen johtui tämän tyyppisestä tapahtumasta. Sellaisen naapurissa ei kannata telttailla, siinä vaiheessa kun ydin romahtaa.