Vanhojen omakotitalojen hinnat ovat romahtaneet Itä-Suomessa selvästi rajummin kuin muualla maassa. Katso Ylen koneesta, miltä talojen hintakehitys näyttää kotikunnassasi.
yle.fi
Tämä hiukan ihmetyttää, että miten asunnon omistajalla oli vielä viisi vuotta sitten ajatus, että omansa saa aina pois? Mahtoikohan sokaistua koronan aiheuttamasta etätyöbuumista?
Ja näin sen mielestäni pitää ollakin. On jotensakin kiero ajatus, että talo pitäisi arvonsa maailman tappiin asti koska se ei kuitenkaan kestä ikuisesti pystyssä.
Tuskin se hilloaminen tilannetta parantaa.
Sen mitä itse olen asuntomarkkinoita seurannut, käännekohta oli mielestäni 2008 finanssikriisi, jonka jälkeen ruuhka-Suomen ja muiden alueiden asuntomarkkinat lähtivät eriytymään. Semminkin kun IS:stä löytyy vuodelta 2012 uutinen asuntojen kehnosta menekistä osassa Suomea. Toki Itä-Suomessa Ukrainan sodan alkaminen ja itärajan sulkeutuminen huononsi tilannetta entisestään.
Asunto on ollut myynnissä jopa 500 päivää, mutta ostajaa ei löydy. Kun kauppa ei käy, vika on useimmiten hinnassa. Asia vain korostuu epävarmoina aikoina. Taloussanomat listasi asuntoja, joita on yritetty myydä vuoden – turhaan. Mikä näitä yhdistää? Ja mikä avuksi?
www.is.fi
Tämä on mielestäni tärkeä yhteiskunnallinen aihe, vaikka tuohon uutiseen on nyt otettu esimerkkitapaus, joka varmaan herättää lukijoissaan tunteita ja varsinkin niissä, jotka voivat taputtaa itseään selkään, koska ei koske heitä...
Aiheeseen liittyy kuitenkin aika paljon muitakin seikkoja kuin pelkästään esimerkin tapaus, jossa on muutettu jostain paikasta X muuttotappiokunnalle Y, asuttu siellä muutama vuosi ja sen jälkeen pyöritellään silmiä, kun asunto ei menekään enää kaupaksi. Useimmiten näissä tapauksissa kyse lienee kuitenkin niistä, joissa paikkakunnalla on jo asuttu ennestään ja jääty ikään kuin jumiin, koska rahat ovat kiinni nykyisessä asunnossa ja siitä ei pääse välttämättä ilmaiseksikaan eroon. Kun tähän yhdistetään vielä omistajansa ikä, voidaan tulla tilanteeseen, jossa paikkakunnalta lähteminen ei pelkästään tarkoittaisi oman varallisuutensa "nollaamista", vaan kenties joutumista jopa maksumieheksi, jos riippakiveksi jääneestä talosta jää vain kustannuksia. Monen kohdalla tämä voi tarkoittaa loppuelämän viettämistä vuokra-asunnossa ja mitä lähempänä eläkeikää ollaan, sitäkin niukemmilla resursseilla.
Joukossa voi olla myös niitä, jotka nimenomaisesti haluaisivat muuttaa jonnekin rauhallisemmalle paikkakunnalle, mutta sen estää lainansaanti, koska ostettavan kohteen vakuusarvo voi pankin silmissä olla niin pieni. Tällöin eivät myyjät eivätkä ostajat kohtaa. Lisäksi jos ostettava kohde vaatisi remonttia, ei ole mitenkään luvattua, että pankki sen rahoittaisi, jos ainoa keino sen toteuttamiseksi olisi lainaraha. Asunnon ostaminen ja ylläpitäminen muuttotappiopaikkakunnalta voisi näin ollen edellyttää merkittäviä käteisvaroja, joita ei ainakaan tyypillisesti nuoremman pään asuntokunnilla välttämättä ole ja taas varttuneemmilla voi olla haluja päin vastoin muuttaa kohti palveluja.
Ehkä nuoremmille haastavampaa hahmottaa, mutta ei tässä oikeasti niin mahdottomasti aikaa ole mennyt siitä, kun vielä nykyistä useammilla paikkakunnilla asunnoista joutui vielä maksamaan ihan rehellistä rahaa ja sen vuoksi otettiin pankkilainaa. Nyt voi olla tilanne, että lainaa on edelleen reilusti jäljellä, mutta asunnon käypä arvo ei ole likimainkaan lähellä sitä arvoa. Eikä edes maakunta takaa, että tilanne olisi ruusuinen. Esim. iso osa Pirkanmaasta on aluetta, jossa asuntoaan voi olla vaikea saada kaupaksi ja näitä alueita löytyy reippaasti myös ns. kasvukolmion sisältä.
Paras tilanne on heillä, joilla joko asunto on ennestään kasvavalla seudulla taikka voivat aloittaa nuorena ns. puhtaalta pöydältä ja ryhtyä kartuttamaan asuntovarallisuutta siellä missä se nykyisen tulevaisuuden näkökulmasta on todennäköisintä. Toisaalta alueiden eriytyminen johtaa myös siihen, että iso joukko asunnon ostajista kasvattaa markkina-alueita, koska halutuimpien postinumeroiden hinnat karkaavat liian kauaksi keskituloisen ulottuvilta.