Suuri osa ihmisistä kokee varmaan jonkinlaisen mielihyvän tai onnistumisen tunteen kun ymmärtää aidosti jonkin asian toimintatavan tai olemuksen.
Se mitä kutsutaan valaistumiseksi on luultavasti tuo sama tunne, mutta ymmärryksen saavuttaminen koskee jotain elämään liittyvää ydinfilosofiaa.
Tämä tuntuisi olevan suosittu ajatus. Itse suosittelisin pitämämään avoimena mahdollisuutta, että valaistumisessa olisi kyse jostain perustavanlaatuisesti eri asiasta kuin jonkin asian ymmärtämisestä siinä mielessä kuin ymmärtäminen yleisesti ottaen käsitetään.
Mitä tavoittelemisen arvoista tässä "ideaalin tietoisuuden tilassa" on jos henkilö on kuitenkin ajatustensa ja toimintojensa suhteen entinen pöhkö itsensä? Missään hän ei ole niin hyvä että se antaisi viitteitä korkeasta tietoisuudesta ja selkeästä mielestä.
Tuossa on vähän samaa kuin "mitä hyötyä puntilla käymisestä on jos henkilö on kuitenkin lihastensa ja toimintojensa suhteen entinen heikko ja kyvytön itsensä". Tietoisuuden tilan muutos ilmenee väistämättä ajatuksissa ja toiminnoissa. Missään hän ei ole niin hyvä? Kuka hän? Buddha? Joka tapauksessa merkittävin asia, jossa valaistuminen (ja henkinen kehitys ylipäätään) "tekee hyväksi" on sen oman todellisuuskokemuksen luominen - ulospäin voi valtavakin muutos pienimmillään näkyä esimerkiksi erilaisena suhtautumisena sosiaalisiin konstruktioihin. Jos ajattelee, että valaistumisen myötä pitäisi automaattisesti tulla hyväksi vaikkapa jääkiekossa tai politiikassa, on hyvin mahdollista, että on vain liittänyt termiin valaistuminen tarinoita, jotka eivät siihen kuulu. Toki esimerkiksi martial arts -maailmasta löytyy valaistuneita mestareita, jotka ovat kehon ja fyysisen interaktion hallinnassa käsittämättömän hyviä, mutta jossain relatiivisessa asiassa "hyvyys" ei sinänsä liity valaistumiseen.
Ei kärsi? Monet henkilöt ei juurikaan kärsi joilla menee yleensä hyvin esim. kuninkaan pojat.
Taatusti kärsii. Rikkaalta väeltä puuttuu perusselviytymiseen liittyvä fyysinen kärsimys (nälässä riutuminen jne), mutta kokemusmaailmansa on aivan yhtä altis kärsimyksen luonnille kuin kenen tahansa. Etkö ole kuullut rikkaan ja kuuluisan masennuksista, tai nähnyt heitä kiukuttelevan kuin pikkulapsi?
Valaistuminenhan pyrkii egon eli minän kadottamiseen. Tää voi kuulostaa aika masentavalta, mutta sama asia tapahtuu kuolemassa: minän katoaminen. Onko langan asiantuntijat miettineet valaistumisen, egokuoleman ja fyysisen kuoleman suhdetta ja onko niillä eroa?
Itse en välttämättä allekirjottaisi tuota pyrkimystä egon kadottamiseen - ennemmin tietoiseksi tuleminen siitä, mikä se ego oikeasti ja pohjimmiltaan on. Tämä toki usein johtaa "egon kadottamiseen" siinä mielessä, että "egoistiseksi" yleisesti ajateltu toiminta vähenee, mutta ajattelisin sen enemmänkin seurauksena siitä, että näkee selkeästi kuinka ja miksi tuota toimintaa luo sekä kuinka se on hyödytöntä tai vahingollista, ja lakkaa tuottamasta sitä.
Kuolema sinänsä tarkoittaa sitä, että "jotain ei enää ole, mikä äsken oli". Egokuolema voi tapahtua vaikka psykedeeleissä ilman varsinaista valaistumista. Tällöin kokemuksessa rakenne, jota on kutsunut egoksi, lakkaa olemasta. Useinkaan tähän ei tunnu sisältyvän syvempää ymmärrystä siitä, mikä ego on tai miksi ja miten se tulee olemassaolevaksi. Tämä johtaa siihen, että tapahtuu vain uudelleenidentifioituminen johonkin toiseen mentaaliseen konstruktioon. Sitten ollaankin astraaliego ja jutellaan ufoista ja konetontuista.
Pitkään ajattelin, että viha on tarpeeton tunne, mutta ei se ole. Vihan funktio on päästä eroon ei-haluttavista asioista.
Kuulostaa vastaavalta argumentoinnilta kuin pelon suhteen: "Pelko ei ole tarpeeton tunne, koska sen funktio on olla saamatta ei-haluttavia asioita." Kuitenkin jos suomme asialle hetken pohdintaa, voimme helposti havaita, että mikä tahansa tavoite olikaan kyseessä, efektiivisemmin siihen tavoitteeseen pääsee ilman noita tunteita. Vaikkapa jyrkällä vuorenrinteellä seikkailu: mikä motivoi meitä putoamasta ei ole pelon tunne vaan tieto siitä, että pudotessa kuolee. On myös huomattava, että yleensä nuo tunteet eivät edes ole tuollaisia välittömiä "ongelmanratkaisijoita", "pelkään/vihaan tätä, joten teen tälle asialle jotain nyt -- noin, asiaa ei tarvitse enää pelätä/vihata", vaan ihmiset pelkäävät ja vihaavat jatkuvasti valtavaa määrää asioita, jotka ovat mahdollisia tulevaisuuden skenaarioita tai menneitä tapahtumia, joista ei enää edes ole muuta eroon pääsemistä kuin se oma viha ja muistikuva kaltoinkohtelusta, esimerkiksi.
"Vihaaminen on kuin joisi myrkkyä ja ajattelisi toisen vahingoittuvan."
Eihän ihmiskehokaan toimi ilman tällasta funktiota, jos kaikki bakteerit ja virukset vaan toivotetaan tervetulleeksi. Eroaako psyyke tässä sen kummemmin?
Tämä on toimimaton analogia. Ehdotat tässä, että viha olisi ainoa tapa toteuttaa päämäärä (jonka sanot olevan ei-toivotusta asiasta eroon pääseminen). Jos päämäärä on tuo, niin vihaaminen ei ainoastaan ole olematta ainoa tapa - se ei varsinaisesti edes edistä asiaa millään tavalla. Vihasta huolimatta, jos haluamme päästä jostain ei-toivotusta asiasta eroon, täytyy meidän joka tapauksessa ottaa ne varsinaiset stepit, joilla pääsemme eroon. Ja yleisesti ottaen viha vain heikentää kykyä toimia efektiivisesti (miksi on syntynyt sanonta "viha tekee sokeaksi"?). Tämä ehkä herättää kysymyksen, missä määrin viha liittyykin ei-toivotusta asiasta eroon pääsemisen sijaan tunteeseen siitä, että on
kyvytön pääsemään eroon siitä asiasta?
Joihinkin buddhalaisiin opetuksiinhan kuuluu myös jälleensyntyminen. Okei kukaan ei voi näistä kuoleman jälkeisistä mitään viisasta sanoa, mutta antaa kontekstia tähän buddhalaisuuden tavoitteleman valaistumisen eli nirvanan käsitteeseen.
Haluatko avata tätä ajatustasi hieman pidemmälle? Minkälaista kontekstia? Mitä tuosta mielestäsi on pääteltävissä?