Niin, että onko buddhalaisuuden harjoittaminen tavoiteltavaa. Kysytkö taas, että tavoiteltavaa missä mielessä? No tätä voidaan toki jatkaa kuinka pitkään vain
Edit: No pitäskö tätä muotoilla erilailla sitten. Vaikka: Onko buddhalaisuuden päämäärä järkevä.
Eli: Buddhalaisuuden päämäärä on kärsimyksen lopettaminen. Onko tämä päämäärä järkevä? Mitäs jos vaikkapa kärsimys (aina kaikki ei mee nappiin) on osa elämää ja kuuluu siihen?
Niin, että onko buddhalaisuuden harjoittaminen tavoiteltavaa. Kysytkö taas, että tavoiteltavaa missä mielessä? Eli: Buddhalaisuuden päämäärä on kärsimyksen lopettaminen. Onko tämä päämäärä järkevä? Mitäs jos vaikkapa kärsimys (aina kaikki ei mee nappiin) on osa elämää ja kuuluu siihen?
Minusta tuntuu, että sinulla ei ole ihan tarkkoja määritelmiä asioista etkä taida olla ihan varma edes, mitä olet kysymässä. Nämä kysymykset vaikuttavat siltä, kuin kysyisit, että voiko valaistumisesta olla hyötyä tms? Onko tämä vielä samaa kysymystä kuin se, jossa kysyit elämän sammuksiin puhaltamisesta ja jos, niin miten liittyy?
Sinänsä jos kysyt, "onko valaistuminen järkevää", niin toki. En ole varma otatko huomioon sen, että valaistuminen ei ole buddhalaisuuteen sidoksissa, ts. "buddhalaisuuden harjoittaminen" on kuitenkin hyvin eri asia kuin valaistuminen.
No joo kun tässä tätä pyöritelty jo tarpeeksi niin vastaan vaikka sitten itselleni. Buddhalaisuus tarjoaa keinon kärsimyksen lopettamiseen. Eli jos tollanen henkilökohtainen tavoite itsellään on niin siinä on sitten yks keino sen päämäärän saavuttamiseksi. Sen sijaan jos tollasta tavoitetta ei ole, niin sitten ei ole tarpeen buddhalaisuutta harjoittaa.
Tässä hain takaa tavallaan sitä, että buddhalaisuuden päämäärä on valaistuminen. No, valaistumista kuvataan lähinnä tilana jossa ei ole kärsimystä. Kuitenkin tästä tilasta on melko vaikea saada minkäänlaista konkreettistä kuvaa, mitä se tarkoittaa, mikäli sitä ei ole kokenut. Näin ollen täytyy rationaalisesti koittaa pohtia, mistä tässä voi olla kyse. Mikäli tilaa ei esimerkiksi kuvata, että siinä tilassa on suuri ilo, vaan sitä kuvataan tosiaan vain tilaksi jossa ei ole kärsimystä, niin se saa kysymään, että onko siinä tilassa yhtään mitään? Itse rationalisoisin tämän juuri näin: jos puhutaan tilasta, jossa ei ole kärsimystä, niin yksinkertaisin tähän kuvaukseen sopiva tila on tila jossa ei ole mitään.
Buddhalaisuus tarjoaa keinon kärsimyksen lopettamiseen. Eli jos tollanen henkilökohtainen tavoite itsellään on niin siinä on sitten yks keino sen päämäärän saavuttamiseksi. Sen sijaan jos tollasta tavoitetta ei ole, niin sitten ei ole tarpeen buddhalaisuutta harjoittaa.
Jos puhutaan buddhalaisuuden harjoittamisesta - mikä on eri asia kuin valaistuminen - niin tuo pitää paikkaansa, mikäli buddhalaisuuden harjoittaminen ei tarjoa mitään muuta kuin keinon kärsimyksen lopettamiseen, eikä itsellä ole muita tavotteita, joihin sillä mahdollisesti olisi annettavaa.
Tässä hain takaa tavallaan sitä, että buddhalaisuuden päämäärä on valaistuminen. No, valaistumista kuvataan lähinnä tilana jossa ei ole kärsimystä. Kuitenkin tästä tilasta on melko vaikea saada minkäänlaista konkreettistä kuvaa, mitä se tarkoittaa, mikäli sitä ei ole kokenut. Näin ollen täytyy rationaalisesti koittaa pohtia, mistä tässä voi olla kyse. Mikäli tilaa ei esimerkiksi kuvata, että siinä tilassa on suuri ilo, vaan sitä kuvataan tosiaan vain tilaksi jossa ei ole kärsimystä, niin se saa kysymään, että onko siinä tilassa yhtään mitään? Itse rationalisoisin tämän juuri näin: jos puhutaan tilasta, jossa ei ole kärsimystä, niin yksinkertaisin tähän kuvaukseen sopiva tila on tila jossa ei ole mitään.
Tässä on valaistuminen määritelty siis "kärsimyksettömäksi tilaksi". Olen itse kuullut myös valaistumiskokemuksia kuvailtavan suurella ilolla ja euforialla. Voihan olla, ettei valaistumisella ole "tilan" kanssa mitään tekemistä? Luullakseni se on joka tapauksessa "systeemiin sisäänrakennettu" ominaisuus, että valaistumisesta on hankala saada konkreettista kuvaa sinänsä. Rationalisoinnin pohtiminen prosessina voi olla hyödyllistä. Riippuen mitä tarkoitetaan tilalla, voi yhtä hyvin toisaalta ollakin, ettei ole mitään, mutta toisaalta voi yhtä hyvin olla tila, jossa on tai ei ole muitakin tuttuja tai ennestään tuntemattomia elementtejä kuin kärsimys.
Itse rationalisoisin tämän juuri näin: jos puhutaan tilasta, jossa ei ole kärsimystä, niin yksinkertaisin tähän kuvaukseen sopiva tila on tila jossa ei ole mitään.
Niin, ja ateistithan uskoo että kuoleman jälkeen on "ei mitään", joten ateistien ei tarvi muuta kuin odottaa kuolemaa niin ne pääsee nirvanaan/valaistumiseen. Ei ihme että ateismi vetoaa moniin ihmisiin, kun noin helposti pääsee paratiisiin/nirvanaan.
Niin sanottu valaistuminen on mielestäni yksinkertaisimmillaan sitä että päästää irti vanhoista ajattelutavoista. Niin kuin Jeesus opetti, on ihmisen kiellettävä itsensä tultava autuaaksi. On siis lopetettava se että väittää itsellensä olevansa jotakin. Olenko hyvä ihminen, en oikeastaan. Olenko paha, en oikeastaan.
Lapsen mielenlaatu on sellainen mihin tulisi pyrkiä. Lapsi harvemmin peilaa itseään tähän maailmaan siten mitä hän on lapsena suhteessa siihen, kuten mitä minä olen työttömänä suhteessa tähän valtioon, kuntaan, naapurustoon, sukuuni, mihinkä vaan. Taas kerran voit esittää kysymyksiä itsestäsi, että oletko riesa, hyöty vaiko jotain muuta ja näihin kaikkiin vastaus on ei.
On toki väitteitä mihin vain uskomalla Jumalaan saa vastauksen, eli jos kysyt itseltäsi että oletko Jumalan lapsi tai Jumalan luoma, niin vastaus on silloin omalla kohdallani kyllä. Onko maailma Taivaan Isän luoma, kyllä minulle on. Välitänkö taas ihmisenä siitä mitä muut on asiasta mieltä, no en. Välitänkö rahasta jos muut ihmiset välittävät rahasta, en välitä ja näin ajatellen olen aidosti vapaa kaikesta maallisesta huuhaasta.
Tässä näemme että huuhaa riippuu vain näkökannasta, eli ottaa joko toisen tai sitten sen toisen puolen. Jos uskot Jumalaan niin huuhaa on kaikkea muuta kuin Jumala ja taas toisin päin. Minä olen valinnut omani ja koen tältä osin olevani myös valaistunut, mutten koe sitä kuitenkaan aivan sanan tavanomaisessa merkityksessä. En ole valaistunut koska en voi opettaa kellekään mitään, mutta voin toki kehoittaa toimimaan parhaiten, kuten uskomaan Jumalaan ja hänen poikaansa Jeesukseen.
Tiedän että kaikkeen uskoon liittyvästä moni liipastuu, mutta se on täysin selvää että tällainen aihe vie asian äärelle hyvinkin nopeasti. En ole kiinnostunut tosin keskustelemaan aiheesta sen enempää, mutta halusin oman panokseni ammentaa ketjuun.
Eli: Buddhalaisuuden päämäärä on kärsimyksen lopettaminen. Onko tämä päämäärä järkevä? Mitäs jos vaikkapa kärsimys (aina kaikki ei mee nappiin) on osa elämää ja kuuluu siihen?
Buddhalaisuuden yksi perusasioita on, että mm. fyysinen kipu ja muut tavallisesti epämieluisiksi koetut asiat ovat osa elämää. Eikä edes valaistuminen niitä poista.
Buddha antoi vertauksen kahdesta nuolesta, jossa ensimmäinen henkilöön osuva nuoli on vaikkapa em. fyysinen kipu. Toinen nuoli on se, että henkilö kokee psyykkisellä tasolla kärsimystä ensimmäisen nuolen vuoksi.
Toisen nuolen osuminen henkilöön ja siitä seuraava kärsimys on buddhalaisuuden mukaan täysin riippuvaista siitä, että suhtautuuko henkilö ensimmäiseen nuoleen ns. taitavalla tavalla vai taitamattomalla tavalla.
Tämän toisen nuolen valaistuminen poistaa kokonaan. Ja jo pelkkä buddhalaisuuden harjoittaminenkin (jossa meditaatio vain yksi muiden yhtä tärkeiden osa-alueiden ohella) voi jo tuntuvasti hälventää sitä toisen nuolen näennäistä todellisuutta ja siihen liittyvää kärsimystä, vaikka henkilö ei vielä olisikaan valaistunut.
Meditaatiotyynyllä istuessa tavallista, että alkuun on paljon vaihtelevia epämiellyttäviä fyysisiä tuntemuksia. Jossakin vaiheessa mieli alkaa vähitellen löytämään jonkinlaista tasapainoa ja kehokin hieman rentoutuu. Edelleen on samanlaisia fyysisiä tuntemuksia, mutta mieli rekisteröi niitä enää vain tilapäisinä ohimenevinä tuntemuksina.
"Tuollainen ei niin mieluisa tuntemus tässä, tällainen mieluisampi tuntemus tässä, tuollainen neutraali tuntemus tässä".
Epämiellyttävät tuntemukset menettävät voimansa ja ovat vain kokemuksia muiden joukossa. Mieli ei enää reagoi niihin.
Vaikka arkipäivä ei olekaan yhtä meditatiivista mielentilaa, niin tuollaiset vahvat tilat jättävät kuitenkin jälkensä plastisiin aivoihin ja mielen taustalle kehittyy mm. tietynlainen tyyneys (equanimity, pali: upekkha), joka ulottuu jokapäiviseen elämäänkin ja tuo paljon iloa.
Alla muutama lainaus pali-kaanonin siitä pätkästä, jossa buddha antoi kahden nuolen vertauksen.
"When touched with a feeling of pain, the uninstructed run-of-the-mill person sorrows, grieves, & laments, beats his breast, becomes distraught. So he feels two pains, physical & mental."
"As he is touched by that painful feeling, he is resistant. Any resistance-obsession with regard to that painful feeling obsesses him. Touched by that painful feeling, he delights in sensual pleasure. Why is that? Because the uninstructed run-of-the-mill person does not discern any escape from painful feeling aside from sensual pleasure."
"Now, the well-instructed disciple of the noble ones, when touched with a feeling of pain, does not sorrow, grieve, or lament, does not beat his breast or become distraught. So he feels one pain: physical, but not mental."
"well-instructed disciple of the noble ones discerns an escape from painful feeling aside from sensual pleasure. As he is not delighting in sensual pleasure, no passion-obsession with regard to that feeling of pleasure obsesses him. He discerns, as it actually is present, the origination, passing away, allure, drawback, and escape from that feeling."
"Sensing a feeling of pleasure, he senses it disjoined from it. Sensing a feeling of pain, he senses it disjoined from it. Sensing a feeling of neither-pleasure-nor-pain, he senses it disjoined from it."
Juuri tähän tapaan buddha puhui mm. nirvanasta.
Ei ole mielekästä puhua, että onko nirvana sitä, eikö se ole sitä, onko se jotain muuta, eikö se ole jotain muuta? Näihin kaikkiin buddha vastasi ei, kun joku sen aikainen protohindulainen uskonoppinut kyseli samaa.
Nämä kaikki hypoteesit nirvanan luonteesta rajoittuvat olemassa olevien kielien ilmaisukykyyn ja ovat siksi eräänlaisia äärimmäisyksiä, jotka menevät ohi siitä mitä nirvana tarkoittaa.
Niin sanottu valaistuminen on mielestäni yksinkertaisimmillaan sitä että päästää irti vanhoista ajattelutavoista. --
On toki väitteitä mihin vain uskomalla Jumalaan saa vastauksen, eli jos kysyt itseltäsi että oletko Jumalan lapsi tai Jumalan luoma, niin vastaus on silloin omalla kohdallani kyllä. Onko maailma Taivaan Isän luoma, kyllä minulle on. --
Tässä näemme että huuhaa riippuu vain näkökannasta, eli ottaa joko toisen tai sitten sen toisen puolen.
Ihmisellä on tosin sellainen taipumus, että useinkaan vanhoista ajattelutavoista tai uskomuksista ei päästetä irti ilman, että otetaan "uusi parempi" tilalle. Ehkä valaistumista voisi lähteä pohtimaan tuota kautta, että kuinka näkökannan ottaminen luo todellisuuskokemusta. Esimerkkinä vaikka antamasi Jumalaan uskominen - jos uskot, niin vastauksesi "olen Jumalan lapsi" ei ole sinulle henkilökohtaisesti vain uskomus, vaan siitä tulee osa todellisuuttasi. Jos huuuhaa riippuu näkökannasta ja minkä tahansa näkökannan "vastakkaisen näkökannan" ottaminen osoittaa näkökannan huuhaaksi, olisi tästä johdettavissa, että näkökanta kuin näkökanta on "huuhaata". Mikä tahansa näkökanta on kielen rakenne. Kieli koostuu sanoista, ja jokainen sana viittaa johonkin, mikä on eri kuin se sana. Erehdymme kuitenkin pitämään erilaisia sanakokoelmia todellisuutena.
Niin, ja ateistithan uskoo että kuoleman jälkeen on "ei mitään", joten ateistien ei tarvi muuta kuin odottaa kuolemaa niin ne pääsee nirvanaan/valaistumiseen. Ei ihme että ateismi vetoaa moniin ihmisiin, kun noin helposti pääsee paratiisiin/nirvanaan.
Ateisteja on laidasta laitaan, eikä ateismi sinänsä edellytä minkäänlaista uskomusta siitä, mitä on kuoleman jälkeen - olkoonkin, että useimmat ateistitkaan eivät pääse mihinkään mielen taipumuksesta uskoa asioihin. Ateistit eivät kuitenkaan pääsääntöisesti ajattele pääsevänsä paratiisiin/nirvanaan, joten esittämäsi "ei ihme" on aika kaukaa haettu selitys ateismin "vetovoimalle".
Ateistit eivät kuitenkaan pääsääntöisesti ajattele pääsevänsä paratiisiin/nirvanaan, joten esittämäsi "ei ihme" on aika kaukaa haettu selitys ateismin "vetovoimalle".
Enimmät ateistit uskoo että ne häviää ikuisesti kun ne kuolee, mikä on sama asia kuin paratiisi/nirvana, koska kaikki ongelmat ja kärsimys häviää ikuisesti.
Enimmät ateistit uskoo että ne häviää ikuisesti kun ne kuolee, mikä on sama asia kuin paratiisi/nirvana, koska kaikki ongelmat ja kärsimys häviää ikuisesti.
Ei se tee asioista samaa, että niitä yhdistää sama ominaisuus (tässä tapauksessa ominaisuuden puute). Sekin, mitä paratiisilla tarkoitetaan, vaihtelee valtavasti, joten paratiisi ja nirvanakaan ei yleisesti ottaen ole sama asia.
Enimmät ateistit uskoo että ne häviää ikuisesti kun ne kuolee, mikä on sama asia kuin paratiisi/nirvana, koska kaikki ongelmat ja kärsimys häviää ikuisesti.
Jos kuolema olisikin yhtä kuin nirvana, niin eikö silloin tämän ainoan elämän ja olemassaolon hetken merkitys jossakin mielessä korostu entisestään?
Buddhalaisuudessa on sellainenkin suuntaus kuin Sekulaari Buddhalaisuus, jonka kannattajista monet suhtautuvat hyvin kriittisesti jälleensyntymän kaltaisiin oppeihin, mutta siltikin kokevat, että heidän ainoaan oletettuun elämäänkin buddhan opetetuksilla jotain siinä määrin merkittävää annettavaa, että kutsuvat edelleen itseään buddhalaisiksi.
Taitaa kuitenkin olla väärä foorumi tällekin aiheelle, kun suuri osa näitä, jotka juoksee ketjusta toiseen laukomassa mitä epämääräisempiä ennakkoluuloja ilman alkeellisintakaan perehtyneisyyttä itse aiheeseen.
Katsoin tossa yks päivä varsin mielenkiintoisen videon. Mietin soveltuuko tää tähän treadiin, mut ehkä tää soveltuu, koska valaistumisessa on ehkä kyse just olemassaolon ymmärtämisestä. Vähän modernimpaa näkemystä noin niinkun tietoisuuteen jne. Asiaa lähestytään tekoälyn ymmärtämisen kautta.
Artificial Intelligence gives us a uniquely fascinating and clear perspective at the nature of our minds and our relationship to reality. We will discuss perception, mental representation, agency, consciousness, selfhood, and how they can arise in a computational system, like our brain.
Cognitive Science describes our mind by identifying it as a particular kind of machine, a generally intelligent computer built from a nervous system embedded into the body of a social primate. Intelligence can be understood as a system's ability to create models, usually in the service of regulating the interaction of this system with its environment. But how does such regulation give rise to a sense of self and conscious awareness?
This is the fifth installment on the series From Computation to Consciousness, which covers philosophy of mind, epistemology, the nature of consciousness, the emergence of social structure and the relationship between mind and universe using concepts from computer science and Artificial Intelligence.
Muutama huomio videosta:
- Tietoisuus on ei valmistunut optimointiprosessi
=> Käy hyvin järkeen. Nirvana on valmistunut optimointiprosessi. Niin tekoäly kuin orgaaninen tietoisuus perustuu neuroverkkoihin jotka pyrkivät optimoimaan annetun prosessin.
- Riittävän tietoinen yksilö voi uudelleenmäärittää oman identifioitumisensa, eli minuuden.
=> Tämä on kuitenkin melko vaarallista, sillä seuraukset ei välttämättä ole odotettuja. Yksilö ei välttämättä ymmärrä mitä tiettyjen parametrien säädöstä seuraa.
- Riittävän tietoinen yksilö voi uudelleenmäärittää oman identifioitumisensa, eli minuuden.
=> Tämä on kuitenkin melko vaarallista, sillä seuraukset ei välttämättä ole odotettuja. Yksilö ei välttämättä ymmärrä mitä tiettyjen parametrien säädöstä seuraa.
Tähän kuitenkin sanoisin, että identifioitumisen/minuuden uudelleenmäärittelemistä tapahtuu tietoisuudesta riippumatta. Mitäpä muuta se on, kun teini alkaa punkkariksi tai isi ostaa uuden mersun? Identifioitumisen mekanismien ymmärtäminen auttaa toki tekemään tuota muutosta tietoisemmin ja ennen kaikkea purkamaan kaiken identifioitumisen. En kuitenkaan äkkiseltään ymmärrä väitettä vaarallisuudesta? Onko antaa vaikka esimerkkejä?
Jos pääsee käsiksi oman olemuksensa ytimeen, voi esimerkiks hakkeroida oman palkitsemisjärjestelmänsä. Palkitsemisjärjestelmänsä hakkeroiminen on erittäin riskialtista, koska se on nimenomaan järjestelmä jonka takia me tehdään mitä me tehdään.
Toisaalta ongelmaa ei välttämättä ole, jos on tarpeeksi viisautta ja kontrollia.
With great power comes great responsibility.
Ei välttämättä kannata leikkiä liikaa psykedeeleillä, koska niillä pääsee liian syvälle liian helposti.
Jos pääsee käsiksi oman olemuksensa ytimeen, voi esimerkiks hakkeroida oman palkitsemisjärjestelmänsä. Palkitsemisjärjestelmänsä hakkeroiminen on erittäin riskialtista, koska se on nimenomaan järjestelmä jonka takia me tehdään mitä me tehdään.
Tässä oikeastaan vain toistit tuon aiemman väitteesi "Tämä on kuitenkin melko vaarallista, sillä seuraukset ei välttämättä ole odotettuja. Yksilö ei välttämättä ymmärrä mitä tiettyjen parametrien säädöstä seuraa."
"Palkitsemisjärjestelmän hakkerointi" toki on hieman eri asia kuin "identifioitumisen uudelleenmäärittäminen", mutta kumpaan tahansa olisi kiva jos heittäisit jotain esimerkkiä?
Lisäys: siis ihan konkreettinen tilanne: minkälaisen muutoksen joku saattaisi vahingossa tehdä? Minkälaiset seuraukset tuolla muutoksella olisi?
Voi vaikka ruveta psykopaatiks ja alkaa tappaa porukkaa koska täähän on vaan hassu peli missä voi ite päättää mikä on mielekästä ja mikä ei. Ei se mitään vaikka tappaminen vähän ahdistaa, koska itehän voi muuttaa järjestelmää niin et ei enää ahdistakkaan. On oikeestaan siinä vaiheessa aivan sama mitä tekee tai ei tee, jos voi säätää kaikkia parametrejä oman mielensä mukaan. Siinä on tän kaltasia riskejä, jos lähtee ajattelemaan omaa mieltään paljon syvällisemmin kun muut ihmiset. Jos elää ja ajattelee aivan eri tasolla kun muut ihmiset, ei välttämättä koe minkäänlaista yhteyttä muiden ihmisten kanssa.
Voi vaikka ruveta psykopaatiks ja alkaa tappaa porukkaa koska täähän on vaan hassu peli missä voi ite päättää mikä on mielekästä ja mikä ei. Ei se mitään vaikka tappaminen vähän ahdistaa, koska itehän voi muuttaa järjestelmää niin et ei enää ahdistakkaan. On oikeestaan siinä vaiheessa aivan sama mitä tekee tai ei tee, jos voi säätää kaikkia parametrejä oman mielensä mukaan. Siinä on tän kaltasia riskejä, jos lähtee ajattelemaan omaa mieltään paljon syvällisemmin kun muut ihmiset.
Tuolla tavalla yleistettynä ei välttämättä, mutta jos puhutaan siitä, että lakkaa identifioitumasta siihen kuvaan / kokoelmaan ajatus- ja käyttäytymismalleja, jonka on itsestään luonut, ja lakkaa hakemasta yhteyttä muihin sen perusteella, kenellä on "yhteensopivia ajatus- ja käyttäytymismalleja", alkaa huomata, että sekä "itse" että "muut" ovat fundamentaalisesti samaa, jolloin löytää syvemmän yhteyden kuin on mahdollista "juttujen" kautta.
Öh, siis what? Tietoisuuden kehittymisen myötä on riski alkaa vahingossa sarjamurhaajapsykopaatiksi?
...
Täytyy ihan miettiä, että miten tuota alkaisi purkamaan ja vastata lisää hieman myöhemmin, mutta ei, ei noin.
Tuolla tavalla yleistettynä ei välttämättä, mutta jos puhutaan siitä, että lakkaa identifioitumasta siihen kuvaan / kokoelmaan ajatus- ja käyttäytymismalleja, jonka on itsestään luonut, ja lakkaa hakemasta yhteyttä muihin sen perusteella, kenellä on "yhteensopivia ajatus- ja käyttäytymismalleja", alkaa huomata, että sekä "itse" että "muut" ovat fundamentaalisesti samaa, jolloin löytää syvemmän yhteyden kuin on mahdollista "juttujen" kautta.
No kaikenlaisia ajatusmalleja voi halutessaan aivoillaan pyöritellä. Ihan yhtä validi malli on se, että muut eivät ole fundamentaalisesti samaa kuin minä itse.
No kaikenlaisia ajatusmalleja voi halutessaan aivoillaan pyöritellä. Ihan yhtä validi malli on se, että muut eivät ole fundamentaalisesti samaa kuin minä itse.
Niin, jos puhutaan malleista. Malleja voi rakentaa mielivaltaisen määrän ja kaikki ovat yhtä "valideja", mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Ehdottamassasi tapauksessa kuitenkin vaatimus on, että on identifioitunut johonkin malliin - eli "minä itse" on jonkinlainen konstruktio, joka on erotettavissa "muista". Puhuin tilanteesta, jossa tuollainen identifioituminen on purettu.
Niin, jos puhutaan malleista. Malleja voi rakentaa mielivaltaisen määrän ja kaikki ovat yhtä "valideja", mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Ehdottamassasi tapauksessa kuitenkin vaatimus on, että on identifioitunut johonkin malliin - eli "minä itse" on jonkinlainen konstruktio, joka on erotettavissa "muista". Puhuin tilanteesta, jossa tuollainen identifioituminen on purettu.
Aivan kuten myös sinulla kun oletat tuon jonain universaalina totuutena kun " malli " purkautuu. Kyseessä on vain sinun subjektiivinen ajatus tuosta tapahtumasta.
Aivan kuten myös sinulla kun oletat tuon jonain universaalina totuutena kun " malli " purkautuu. Kyseessä on vain sinun subjektiivinen ajatus tuosta tapahtumasta.
Jos nyt mallien ja konseptien kautta tuota kuvailtaisin, niin se menisi ehkä jotenkin niin, että jos lakkaa identifioitumasta ajatus- ja käyttäytymismalleihin, niin jäljelle jää fysikaalinen keho. Keho koostuu atomeista ja molekyyleistä, kuten kaikki ympärillä olevakin - kuten myös muiden kehot. Jo tällä tasolla "minä" ja "muut" olemme fundamentaalisesti samaa.
Olet tietenkin oikeassa siinä, että mitä tahansa sanon asiasta, on malli siinä missä muutkin - sanat eivät tavoita totuutta. Ja niin kauan kuin omakohtaista kokemusta asiasta ei ole, ei asiaa voi validoida. Eikä tässä tietenkään hyödytä uskoa, mitä joku sanoo, vaikka sillä jollain olisikin oikea tieto - itselle se on vain kuulopuhetta.
Varsinainen pointtini kuitenkin oli, että tietoisuuden kasvattamista ja itsensä / todellisuuden tutkimista ei kannata vältellä sen takia, että "kääk, ehkä vahingossa kadotan empatian ja alan massamurhaajaksi".
Tietoisuuden kehittymisen myötä on riski alkaa vahingossa sarjamurhaajapsykopaatiksi?
