Hesarissa ihan hyvä juttu (maksumuurin takana), jossa sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa esittelee kaksi ilmiötä, jotka ovat nykypäivänä parisuhteen löytämisen esteenä. Ensimmäinen on näennäinen vapaus valita, ja toinen on nykyihmisen halu kontrolloida kaikkea. Alla muutama lainaus jutusta.
Jotenkin jutussa kiteytyy se, kuinka nimenomaan nuoret naiset tuntuvat olevan jotenkin ihan totaalisesti hukassa tämän koko kuvion kanssa.
Miehille taas yleisesti ottaen tuntuisi riittävän paljon realistisempi lähtökohta parisuhteilulle, mutta he joutuvat kuitenkin tuskailemaan yrittäessään täyttää kaikki naisten vaatimukset ja palloillessaan jatkuvassa hylkäämisflipperissä. Mahdoton yhtälö johtaa sitten miestenkin puolelta oireiluun ja epäterveisiin eskapismin muotoihin (vetäytyminen pelien ja pornon pariin, incel-naisviha, pelimieskulttuuri). Ja jotkut miehet hyödyntävät sekavaa tilannetta niin, että "kuluttavat" näitä poukkoilevia naisia lyhyissä suhteissa seksin perässä, koska eivät itse edes hae mitään sen enempää.
Sinänsä rohkaisevaa, että nyt asiantuntijatkin alkavat nostaa esiin, että pariutuminen on myös yhteiskunnan ratkaistava ongelma eikä vain yksilöiden pulma.
Vapaus valita – siinäpä sanapari, joka kiteyttää 2000-luvun hengen.
Luulisi, että tuo vapaus tekisi meistä autuaita. Tosiasiassa näyttää käyneen päinvastoin.
Kenties eniten kipuilemme parinvalinnan suhteen. Löydänkö kumppania vai jäänkö yksin? Tai, jopa pahempaa: tyydynkö liian vähään? Teinkö sittenkään oikean valinnan?
Tämä juttu paljastaa kaksi ilmiötä, jotka usein tulevat onnellisen parisuhteen tielle.
Ensimmäinen niistä liittyy yksilön rooliin, joka on länsimaissa entisestään korostunut. Sen tunnistaa todeksi sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa.
Ennen tarjolla oli valmis, kansanosat läpäisevä elämänkaava. Vanhemmat valitsivat lapselleen puolison. Naiset hoitivat kodin, miehet toivat rahaa pöytään.
Hiljalleen kaavoihin on alettu suhtautua halveksien. Yksilön on tehtävä valintansa ja kuunneltava niissä sydäntään tarkoin.
”Näennäinen vapaus paineista lienee kaikista suurin paineiden aiheuttaja”, Hallamaa toteaa.
Yksilökeskeisessä kulttuurissa omat rajat ja tarpeet trendaavat, kompromissit eivät niinkään, osoittaa myös kansallinen arvotutkimus.
Nuoria ajavat entistä enemmän mielihyvä, suoriutuminen ja päämääriensä edistäminen, sosiaalipsykologi ja vanhempi yliopistonlehtori Liisa Myyry kertoo.
Toisten huomioiminen ja yhteisöllisyys ovat auttamatta paitsiossa. Tällöin on entistä helpompi ghostata kädenlämpöinen deittikumppani ja keskittyä itseensä, Myyry pohtii.
Potentiaalista kumppania arvioidaankin yhä useammilla kriteereillä, Hallamaa miettii.
Orastavan tapailun saattavat näivettää yhtä hyvin väärät arvot, harrastukset tai taloudelliset seikat. Joskus yksi outo lausahdus tai ruma paita voi riittää kirkuvaksi punalipuksi.
Se ei ole ihme: meitähän kannustetaan kaikista suunnista olemaan kranttuja, ettei myöhemmin ala kaduttaa.
Samalla parisuhteelta kysytään Hallamaan sanoin ”luovaa hulluutta”, alusta saakka kipunoivaa kemiaa. Se ohittaa sopivuuden paperilla ja käytännön kiemurat.
Toisin sanoen parisuhteisiin ladotaan varsin ristiriitaisia odotuksia.
Myös toinen ilmiö vaikeuttaa parinvalintaa. Kyse on nykyihmisen halusta kontrolloida kaikkea.
Moni pyrkii optimoimaan arjen osa-alueet unesta syömiseen, syömisestä urheiluun ja urheilusta ihmissuhteisiin, kuten deittailuun.
Tärkeää on, että asiat menevät suunnitelmien mukaan. Että ne on ennakoitavissa älykellon tarkkuudella.
Parisuhteita ja perheitä koskee kuitenkin yksi sääntö: niitä ei voi ikinä täysin hallita. Eritoten lapsi, miksei rakkauskin, aiheuttaa ”elämänmittaisen kaaoksen”, Hallamaa muistuttaa.
Professori näkee parisuhteiden muodostamisessa yhtymäkohtia siihen, miten ihmiset reagoivat koronaan ja Venäjän hyökkäyssotaan. Arvaamattomuus ahdistaa, mikä on tyystin ymmärrettävää, Hallamaa korostaa.
”Janoamme asioita, jotka eivät aiheuta turvattomuutta ja epäjärjestystä. Eikä siinä mitään pahaa ole.”
Nurinkurista on, ettemme löydä rakkautta, ellemme pane itseämme likoon. Riskialttiiksi, heikoille jäille.
Jutun voi tietysti lukea monenlaisten silmälasien ja arvostusten läpi. Siinä voi nähdä varovaista kritiikkiä trad-parisuhteista luopumiselle ja äärettömälle valinnanvapaudelle, jossa keskeiseksi tavoitteeksi nousee yksilön egoististen kriteerien täyttyminen. Hyvä nosto oli myös tuo ristiriita, joka tulee siitä että pitäisi sitten kuitenkin olla sitä kipinöivää kemiaa, jonka löytyminen ei useinkaan pelaa yksiin niiden minäkeskeisten tavoitteiden kanssa. Ja sitten tuo kontrolloinnin tarve - joka sekin minusta liittyy pohjimmiltaan yksilökeskeiseen ajatteluun, jossa elämästä tehdään jonkinlainen henkilökohtainen suoritus. Individualistisessa suoritusyhteiskunnassa yksilö on täysin omillaan, mikä aiheuttaa turvattomuuden tunteen jota sitten yritetään kompensoida maksimaalisella kontrollilla.Oleellista Hallamaasta on, ettei parisuhdehuolia ulkoistettaisi intiimiksi ja henkilökohtaiseksi kipupisteeksi.
Se, etteivät nykynuoret löydä toimivia parisuhteita, on yksilön ohella yhteiskunnan ongelma. Parisuhdepulmat ovat yksi aikamme kuvista, kuten lisääntyneet mielenterveysongelmat, Hallamaa painottaa.
Mielenterveyskriisiäkään ei ratkaista sillä, että koko kansa passitetaan terapiaan. Terapia ei ole ihmelääke, ja sen kasvanut rooli sivuuttaa yksioikoisuudessaan yhteiskunnan merkityksen.
Mutta yhteiskunnalla on merkitystä, niin kuin on siihenkin, miksi parinvalinta sakkaa. Ilman ympäröivän yhteiskunnan paineita tuskin janoaisimme yksilökeskeisyyden ja kontrollin perään.
”Tämä taso puuttuu pariutumiskeskustelusta usein kokonaan, mihin toivoisin muutosta”, Hallamaa päättää.
Jotenkin jutussa kiteytyy se, kuinka nimenomaan nuoret naiset tuntuvat olevan jotenkin ihan totaalisesti hukassa tämän koko kuvion kanssa.
Miehille taas yleisesti ottaen tuntuisi riittävän paljon realistisempi lähtökohta parisuhteilulle, mutta he joutuvat kuitenkin tuskailemaan yrittäessään täyttää kaikki naisten vaatimukset ja palloillessaan jatkuvassa hylkäämisflipperissä. Mahdoton yhtälö johtaa sitten miestenkin puolelta oireiluun ja epäterveisiin eskapismin muotoihin (vetäytyminen pelien ja pornon pariin, incel-naisviha, pelimieskulttuuri). Ja jotkut miehet hyödyntävät sekavaa tilannetta niin, että "kuluttavat" näitä poukkoilevia naisia lyhyissä suhteissa seksin perässä, koska eivät itse edes hae mitään sen enempää.
Sinänsä rohkaisevaa, että nyt asiantuntijatkin alkavat nostaa esiin, että pariutuminen on myös yhteiskunnan ratkaistava ongelma eikä vain yksilöiden pulma.