Pariutumisen haasteet nykypäivänä ja sen vaikutukset

[Derzu]

Hesarissa ihan hyvä juttu (maksumuurin takana), jossa sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa esittelee kaksi ilmiötä, jotka ovat nykypäivänä parisuhteen löytämisen esteenä. Ensimmäinen on näennäinen vapaus valita, ja toinen on nykyihmisen halu kontrolloida kaikkea. Alla muutama lainaus jutusta.

Vapaus valita – siinäpä sanapari, joka kiteyttää 2000-luvun hengen.

Luulisi, että tuo vapaus tekisi meistä autuaita. Tosiasiassa näyttää käyneen päinvastoin.

Kenties eniten kipuilemme parinvalinnan suhteen. Löydänkö kumppania vai jäänkö yksin? Tai, jopa pahempaa: tyydynkö liian vähään? Teinkö sittenkään oikean valinnan?

Tämä juttu paljastaa kaksi ilmiötä, jotka usein tulevat onnellisen parisuhteen tielle.

Ensimmäinen niistä liittyy yksilön rooliin, joka on länsimaissa entisestään korostunut. Sen tunnistaa todeksi sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa.

Ennen tarjolla oli valmis, kansanosat läpäisevä elämänkaava. Vanhemmat valitsivat lapselleen puolison. Naiset hoitivat kodin, miehet toivat rahaa pöytään.

Hiljalleen kaavoihin on alettu suhtautua halveksien. Yksilön on tehtävä valintansa ja kuunneltava niissä sydäntään tarkoin.

”Näennäinen vapaus paineista lienee kaikista suurin paineiden aiheuttaja”, Hallamaa toteaa.

Yksilökeskeisessä kulttuurissa omat rajat ja tarpeet trendaavat, kompromissit eivät niinkään, osoittaa myös kansallinen arvotutkimus.

Nuoria ajavat entistä enemmän mielihyvä, suoriutuminen ja päämääriensä edistäminen, sosiaalipsykologi ja vanhempi yliopistonlehtori Liisa Myyry kertoo.

Toisten huomioiminen ja yhteisöllisyys ovat auttamatta paitsiossa. Tällöin on entistä helpompi ghostata kädenlämpöinen deittikumppani ja keskittyä itseensä, Myyry pohtii.

Potentiaalista kumppania arvioidaankin yhä useammilla kriteereillä, Hallamaa miettii.

Orastavan tapailun saattavat näivettää yhtä hyvin väärät arvot, harrastukset tai taloudelliset seikat. Joskus yksi outo lausahdus tai ruma paita voi riittää kirkuvaksi punalipuksi.

Se ei ole ihme: meitähän kannustetaan kaikista suunnista olemaan kranttuja, ettei myöhemmin ala kaduttaa.

Samalla parisuhteelta kysytään Hallamaan sanoin ”luovaa hulluutta”, alusta saakka kipunoivaa kemiaa. Se ohittaa sopivuuden paperilla ja käytännön kiemurat.

Toisin sanoen parisuhteisiin ladotaan varsin ristiriitaisia odotuksia.

Myös toinen ilmiö vaikeuttaa parinvalintaa. Kyse on nykyihmisen halusta kontrolloida kaikkea.

Moni pyrkii optimoimaan arjen osa-alueet unesta syömiseen, syömisestä urheiluun ja urheilusta ihmissuhteisiin, kuten deittailuun.

Tärkeää on, että asiat menevät suunnitelmien mukaan. Että ne on ennakoitavissa älykellon tarkkuudella.

Parisuhteita ja perheitä koskee kuitenkin yksi sääntö: niitä ei voi ikinä täysin hallita. Eritoten lapsi, miksei rakkauskin, aiheuttaa ”elämänmittaisen kaaoksen”, Hallamaa muistuttaa.

Professori näkee parisuhteiden muodostamisessa yhtymäkohtia siihen, miten ihmiset reagoivat koronaan ja Venäjän hyökkäyssotaan. Arvaamattomuus ahdistaa, mikä on tyystin ymmärrettävää, Hallamaa korostaa.

”Janoamme asioita, jotka eivät aiheuta turvattomuutta ja epäjärjestystä. Eikä siinä mitään pahaa ole.”

Nurinkurista on, ettemme löydä rakkautta, ellemme pane itseämme likoon. Riskialttiiksi, heikoille jäille.

Oleellista Hallamaasta on, ettei parisuhdehuolia ulkoistettaisi intiimiksi ja henkilökohtaiseksi kipupisteeksi.

Se, etteivät nykynuoret löydä toimivia parisuhteita, on yksilön ohella yhteiskunnan ongelma. Parisuhdepulmat ovat yksi aikamme kuvista, kuten lisääntyneet mielenterveysongelmat, Hallamaa painottaa.

Mielenterveyskriisiäkään ei ratkaista sillä, että koko kansa passitetaan terapiaan. Terapia ei ole ihmelääke, ja sen kasvanut rooli sivuuttaa yksioikoisuudessaan yhteiskunnan merkityksen.

Mutta yhteiskunnalla on merkitystä, niin kuin on siihenkin, miksi parinvalinta sakkaa. Ilman ympäröivän yhteiskunnan paineita tuskin janoaisimme yksilökeskeisyyden ja kontrollin perään.

”Tämä taso puuttuu pariutumiskeskustelusta usein kokonaan, mihin toivoisin muutosta”, Hallamaa päättää.

Jutun voi tietysti lukea monenlaisten silmälasien ja arvostusten läpi. Siinä voi nähdä varovaista kritiikkiä trad-parisuhteista luopumiselle ja äärettömälle valinnanvapaudelle, jossa keskeiseksi tavoitteeksi nousee yksilön egoististen kriteerien täyttyminen. Hyvä nosto oli myös tuo ristiriita, joka tulee siitä että pitäisi sitten kuitenkin olla sitä kipinöivää kemiaa, jonka löytyminen ei useinkaan pelaa yksiin niiden minäkeskeisten tavoitteiden kanssa. Ja sitten tuo kontrolloinnin tarve - joka sekin minusta liittyy pohjimmiltaan yksilökeskeiseen ajatteluun, jossa elämästä tehdään jonkinlainen henkilökohtainen suoritus. Individualistisessa suoritusyhteiskunnassa yksilö on täysin omillaan, mikä aiheuttaa turvattomuuden tunteen jota sitten yritetään kompensoida maksimaalisella kontrollilla.

Jotenkin jutussa kiteytyy se, kuinka nimenomaan nuoret naiset tuntuvat olevan jotenkin ihan totaalisesti hukassa tämän koko kuvion kanssa.

Miehille taas yleisesti ottaen tuntuisi riittävän paljon realistisempi lähtökohta parisuhteilulle, mutta he joutuvat kuitenkin tuskailemaan yrittäessään täyttää kaikki naisten vaatimukset ja palloillessaan jatkuvassa hylkäämisflipperissä. Mahdoton yhtälö johtaa sitten miestenkin puolelta oireiluun ja epäterveisiin eskapismin muotoihin (vetäytyminen pelien ja pornon pariin, incel-naisviha, pelimieskulttuuri). Ja jotkut miehet hyödyntävät sekavaa tilannetta niin, että "kuluttavat" näitä poukkoilevia naisia lyhyissä suhteissa seksin perässä, koska eivät itse edes hae mitään sen enempää.

Sinänsä rohkaisevaa, että nyt asiantuntijatkin alkavat nostaa esiin, että pariutuminen on myös yhteiskunnan ratkaistava ongelma eikä vain yksilöiden pulma.

 

[3dfx]

Mun mielestäni kontrolloinnin tarve tulee enemmänkin jaksamisesta. Jos ei meinaa jaksaa edes oman arkensa läpi ja sen vuoksi kaikki pitää "rutiinisoida", niin hankalaa siihen on ottaa ketään sotkemaan ilman hermoromahdusta.

 

[draco76]

Valinnanvapaus tuo vastuun. Nyt valinnoista voi syyttää vain itseään. Kuinka paljon se lisää ahdistusta? Joillekin vanha malli, jossa kirkko tai muu auktoriteetti saneli miten toimia, sopi hyvin.

Nykyisellä vapaudella on monia hyviä puolia, ihmisten tulisi oppia toimimaan sen kanssa. Kuinka yhteiskunta voisi auttaa näitä? Suurin esimerkki tulee Yhdysvalloista esimerkiksi tv-sarjoista ja elokuvista. Minulle tämä nykyinen vapaus on sopinut hyvin. Lapsetkin tuntuvat olevan tyytyväisiä, kun ei ole tarvinnut lapsia alkaa tekemään nuorena taikka vakiintua.

 

[Taneli-]

Nykyisellä vapaudella on monia hyviä puolia, ihmisten tulisi oppia toimimaan sen kanssa.

Totta, kyllähän nykyisin on sitten jo täysin erilaisia formaatteja tarjolla mitkä teoriassa sitten tarjoavat ratkaisun tähänkin.

Jos vain haluaa heittäytyä, itse en lähtisi. Esim. Ensitreffit alttarilla missä sananmukaisesti mennään naimisiin ja silloin tavataan se (muiden valitsema) puoliso ensimmäistä kertaa...

Tai sitten erilaiset naked attraction tyyppiset missä valitaan se pari tai tutustutaan pariin molemmat alasti, mahdollisesti kaksin saarella tai täysin pimeässä tms.

Monesti näissäkin on se ongelma että eivät ne kestä sitten arkea, eli homma toimii kun kummankaan osapuolen ei tarvitse tehdä mitään tai niin pitkään kuin ollaan siellä suljetussa tilanteessa mutta kun tulee arkea ja pitäisi itsekin tehdä jotain homma lopahtaa.

Ihmisten pitäisi oppia ensinnäkin oppimaan eroittamaan ihastuminen ja rakastuminen toisistaan. Osa tavoittelee sitä ihastumisen tunnetta jatkuvasti ja vaihtaa parisuhdetta kuin sukkaa viimeistään kun ensimmäinen riita tulee suhteeseen. Jotkut taas tekevät ehkä kovastikin töitä siihen saakka että saavat sen parisuhteen alkamaan minkä jälkeen aika nopeasti lopettavat yrittämisen ja ehkä myös sen teeskentelemisen jolloin tietysti homma menee pieleen hyvin nopeasti (eivätkä he tajua syytä, kun ovat oppineet elokuvista ja muista että kun se ensi suudelma tai virallinen seurustelu alkaa homma on paketissa vaikka se oikeasti vasta tavallaan alkaakin siitä ja suhdetta pitäisi ylläpitää läpi elämän)

 

[Cereal killah]

Tai sitten erilaiset naked attraction tyyppiset missä valitaan se pari tai tutustutaan pariin molemmat alasti, mahdollisesti kaksin saarella tai täysin pimeässä tms.

Monesti näissäkin on se ongelma että eivät ne kestä sitten arkea, eli homma toimii kun kummankaan osapuolen ei tarvitse tehdä mitään tai niin pitkään kuin ollaan siellä suljetussa tilanteessa mutta kun tulee arkea ja pitäisi itsekin tehdä jotain homma lopahtaa.

Noissa naked attraction- jaksoissa muuten ei kukaan koskaan pariudu. Olen noita ihan riittävästi katsellut suomi/UK ja jopa-vitun-Norja-versiona ja se on tavallaan huvittavaa miten ne yleensä vain johtaa vaivaantuneisiin (tylsyyden takia) treffeihin vaatteet päällä. Jotkut harrastavat seksiä ja jatkavat siitä eteenpäin hyvissä väleissä "kavereina". Toisaalta harva noihin menee pariutumaan vaan lähinnä esittelemään hyvännäköistä kroppaansa tai "voimaantumaan" (lol).

Se suomen "ensitreffit alttarilla" sarja on oikeastaan kuuluisa siitä miten osaamattomia ne julkkispapit sun muut (tai ketkä siellä tuotantotiimissä tekevätkään noita päätöksiä) ovat muodostamaan pareja. Siten tulee pareja joissa tyyliin laitetaan naimisiin jokin umpitylsä junttiamismies jonkun fiksun ja persoonallisen naisen kanssa. Ne, ehkä siitä saa viihdettä mutta yleensä tuo sarja taitaa olla liian vaivaannuttava että sitä pystyisi katsomaan.

 

[Joku_242]

Hesarissa ihan hyvä juttu (maksumuurin takana), jossa sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa esittelee kaksi ilmiötä, jotka ovat nykypäivänä parisuhteen löytämisen esteenä. Ensimmäinen on näennäinen vapaus valita, ja toinen on nykyihmisen halu kontrolloida kaikkea. Alla muutama lainaus jutusta.





Jutun voi tietysti lukea monenlaisten silmälasien ja arvostusten läpi. Siinä voi nähdä varovaista kritiikkiä trad-parisuhteista luopumiselle ja äärettömälle valinnanvapaudelle, jossa keskeiseksi tavoitteeksi nousee yksilön egoististen kriteerien täyttyminen. Hyvä nosto oli myös tuo ristiriita, joka tulee siitä että pitäisi sitten kuitenkin olla sitä kipinöivää kemiaa, jonka löytyminen ei useinkaan pelaa yksiin niiden minäkeskeisten tavoitteiden kanssa. Ja sitten tuo kontrolloinnin tarve - joka sekin minusta liittyy pohjimmiltaan yksilökeskeiseen ajatteluun, jossa elämästä tehdään jonkinlainen henkilökohtainen suoritus. Individualistisessa suoritusyhteiskunnassa yksilö on täysin omillaan, mikä aiheuttaa turvattomuuden tunteen jota sitten yritetään kompensoida maksimaalisella kontrollilla.

Jotenkin jutussa kiteytyy se, kuinka nimenomaan nuoret naiset tuntuvat olevan jotenkin ihan totaalisesti hukassa tämän koko kuvion kanssa.

Miehille taas yleisesti ottaen tuntuisi riittävän paljon realistisempi lähtökohta parisuhteilulle, mutta he joutuvat kuitenkin tuskailemaan yrittäessään täyttää kaikki naisten vaatimukset ja palloillessaan jatkuvassa hylkäämisflipperissä. Mahdoton yhtälö johtaa sitten miestenkin puolelta oireiluun ja epäterveisiin eskapismin muotoihin (vetäytyminen pelien ja pornon pariin, incel-naisviha, pelimieskulttuuri). Ja jotkut miehet hyödyntävät sekavaa tilannetta niin, että "kuluttavat" näitä poukkoilevia naisia lyhyissä suhteissa seksin perässä, koska eivät itse edes hae mitään sen enempää.

Sinänsä rohkaisevaa, että nyt asiantuntijatkin alkavat nostaa esiin, että pariutuminen on myös yhteiskunnan ratkaistava ongelma eikä vain yksilöiden pulma.

Joo, oikeastaan kaikki nuo jutussa kuvaillut asiat taitavat olla naisille tyypillisempiä käyttäytymismalleja kuin miehille. Semmoinen kontrollifriikkeily taitaa tosiaan olla naisilla selvästi yleisempää kuin miehillä, jotka ovat huomattavasti valmiimpia "menemään virran mukana" ja katsomaan mihin se johtaa. Puhumattakaan siitä, kuinka täälläkin on kuullut että kuinka miehet ei ymmärrä "syvää henkistä yhteyttä" tai sitä harvinaista herkkua kun kerrankin joku on samalla aaltopituudella, mitä se sitten tarkoittaakaan...