Yllättäen et vastannut kysymykseen. Mites luokitteletko tämmöisen tarinan 1) radikaali ratkaisijaksi vai 2) iltalehtiköyhäksi:
Noin parikymppinen nainen, jolla on asiat suht hyvin. Hänellä on kavereita, hän opiskelee ja harrastaa teatteria. Kunnes sitten jossain kohtaa hän huomaa itsellään olevan lyhytaikaisia pelkotiloja, nämä oireet menevät pahemmaksi, kunnes tulee lopullinen romahdus ja hänet toimitetaan pakkohoitoon psykoosin takia. Tästä alkaa vuosien sairaalakierre ja kovien psykoosilääkkeiden takia jopa aamuisin herääminen tuottaa isoja haasteita. Opiskelut jäävät kesken, elämänhalu laskee ja harrastukset jäävät myös pois. Onhan tuossa helppo sanoa et muuta kimppakämppää ja heitellä jotain sinuna menisin töihin meemejä. Helppoa varmasti alkaa myös menoja optimoimaan tuollaisessa tilanteessa, ehkä se kissa helpottaa vähän itsetuhoisten ajatusten kanssa jaksamisessa.
Pystytkö asettamaan itsesi hetkeksi aikaa tämän naisen asemaan?
Enkä koita sanoa, että yhteiskunnan tulisi antaa hänelle rajattomat resurssit ongelmiensa hoitoon, niin ei tarvi keskustelua siirtää sillä sivuun. Uskon, että jokainen on vastuussa omasta elämästään, mutta näen myös että kyseisen tarinan nainen ei ole syypää omalle työttömyydellensä.
Tarkoitatko kysymystä siitä, onko työttömän ihmisarvo sama kuin työssä käyvän? Totta kai on. Onko sinun argumentointikykysi todella näin lapsellisella tasolla? En ole lukenut sinulta vielä yhtäkään kommenttia, jossa perustelisit näkemyksiäsi mitenkään järkevästi. Olen tähän mennessä nähnyt käytännössä vain sellaista tunnepohjaista kauhistelua ja satumaailman fantasiointia, ettei niissä ole mitään tosielämän tarttumapintaa.
Ihmisarvolla ja sillä, miten kovasti yhteiskunnan tulee paapoa ja taloudellisesti tukea henkilöä ei ole oikein mitään tekemistä keskenään.
Jos otetaan tuo esimerkkisi, niin perustyötön ja vakavasti mielisairas tai muuten sairas henkilö eivät toki ole samoja asioita. Mutta mikä on pointtisi? Pitäisikö tällaiselle henkilölle erioikeutena suoda se elämäntapa, joka hänellä oli ennen sairastumistaan, vai mitä sinä käytännössä tässä haet? Se ei teksteistäsi oikein mistään selviä. Heittelet vain typeriä oletuksia ja pöyristymisiä ties mistä, mutta et sitten suostu kuvailemaan, mikä olisi sinun mielestäsi oikea tapa yhteiskunnallisella tasolla asia hoitaa.
Sulla ei tunnu olevan mitään loogista pointtia tässä kiukuttelusssasi. Onko sinulla jokin oikea argumenttikin, vai onko tarkoituksesi vain yrittää perustella itsellesi, miksi sinun kanssasi eri mieltä olevat ovat ihmishirviöitä? Juttusi poikkoilee ja siitä puuttuu niin pahasti looginen punainen lanka, että jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa todennäköisimmältä.
Leikitään vaikka, että ennen tuota kuvailmeaasi tilannetta tällä naisella oli Tampereen keskustasta ostettu 250 000 euron yksiö pahimpaan talousbuumin aikaan, jolloin kämpän sai 10 % omarahoituksella. Hänellä on lainaa jäljellä 200 000 euroa, korot nousevat ja maksuerä kasvaa samalla kun hän joutuu yhteiskunnan tukiverkoston varaan. Pitääkö yhteiskunnan turvata hänen omaisuutensa kartuttaminen maksamalla lyhennykset ja korot siksi, että hän sairastui?
Tai että hänellä vaikkapa oli vuosittain tapana hankkia iPhonen lippulaivamalli. Pitäisikö tämän olla ihmisoikeus?
Tai että hän tykkäsi käydä viikottain ravintolassa pitkän kaavan mukaan ja samalla kertaa teatteriesityksessä. Pitäisikö valtion suventoida hänelle tällainen subjektiivinen oikeus, ettei tule suru puseroon?
Jos hänestä tulee kunnolla mielisairas ja ystävätkin kaikkoavat viereltä, pitäisikö nuo ystävät kenties pakottaa kaveeraamaan edelleen hänen kanssaan?
Ja muuten, tuossa tilanteessa hän ei mitä todennäköisimmin pystyisi huolehtimaan edes lemmikistään, joten jo lemmikin hyvinvoinnin takia ainakin itse lahjoittaisin lemmikin rakastavaan perheeseen, kunnes olen siinä kunnossa, että pysyn edes itse tolpillani. Samalla kuvailemasi henkilö todennäköisesti joutuisi edunvalvontaan rankasti ja pitkään jatkuessaan, joten yhteiskunnan toimesta hänen ongelmansa hoidettaisiin näin, koska syytä selvästi myös olisi.
Ja pystyn kyllä asettamaan itseni hänen tilanteeseensa.
Koko kommentointini perustuu siihen, miten odottaisin itseäni kohdeltavan tai miten itse toimisin, jos kaikki menee vituiksi mitä moninaisimmin tavoin. En odottaisi erityiskohtelua itsellenikään, joten en soisi sitä muillekaan. Miksi niin pitäisi tehdä ja millä skaalalla? Onko sinulla mitään realismia tässä hyvesignaloinnissasi?
Kerro nyt viimeinkin itse vähän vastauksia omiin kysymyksiisi perustellen näkemyksesi. Tähän mennessä olet tyytynyt heittelemään lapsellisuuksia, haukkuja, vihlaijuja ja kärjistyksiä, mutta siihen on kommentointisi jäänyt.
)
