Lemmikin kuolema

[Poppis89]

En tiedä,onko kyseistä ketjua olemassa ,jos on niin modet voivat ystävällisesti siirtääsen.Tänään 17.6.2017 rakas koira lähtee piikille ja saa mennä tassuttelemaan taivaaseen vapaasti. Hyviä muistoja on kyseisestä koirasta, mutta vaikea luopua koirakaverista.

Paras muisto taitaa olla siinä kun tulin pitkältä reissulta 5kk ja hullaantuus täysin kun tulin kotiin. Aina muistoissa <3. Olo päivän aikana on ollut niin vaihteleva ja itkemiseltä ei ole ollenkaan vältetty, mutta parempi näin, kun ikää alkoi olla jo 11vuotta.
Takajalat ei enää kantanut kyseistä koiraa, mikä sitten johti kyseiseen päätökseen.

Keskustelua vaan sitten kyseisistä tapauksista

 

[oestrus taurus]

Lemmikin kuolemalle on oma käsittelyaikansa.

T;Vähän vaikea todeta vielä puolen vuoden jälkeen aitauksesta ohi kulkien, ettei sisaren, edesmenneiden vanhempiemme suomenlapinkoira ole enää haukkumassa. Monesti sitäkin kävelytin (ja taisinpa olla eka lenkityttäjä, koska "uurastajan alkuvatsa" iski ripulina).

Jouduttiin lopettamaan vain 10-vuotiaana, koska kasvaimia pahoissa paikoissa. Henkisesti se taisi sille olla paras ratkaisu, sellainen johon itsenikin niin pahaksi mennessä pannaan. Olipa se saannut kokea ensin "mamman" kuoleman, sitten vuoden päästä "papan" ja lopulta ennen omaansa häkkitoverin.

On siinä jo tarpeeksi yhdelle lemmikkikoiralle.

 

[sniperfin]

Meillä oli koira joka piikitettiin kanssa 15 vuotiaana kun hampaat mätäni suuhun ja käveylykään ei enää oikein onnistunut. Olihan se kova paikka, varsinkin kun koira otettiin silloin kun itse oli 11 vuotias (pikkuveli 6) ja tavallaan se koira oli kaveri lapsesta aikuiseksi. Veljelle varsinkin kun koira oli sen kaveri noin nuoreta asti. Uskon että aikuisena otettu koira jossa suhde on isäntä ja koira eikä lapsi ja kaveri se ei ehkä niin pahalta tunnu, vaikka paskaahan se aina joka tapauksessa on.
Mutta kuten mainitsit, muistot jää. Meitin moppe kuoli -94 ja vieläkin usein veljen kanssa saunakaljan äärellä naureskellaan kun muistellaan sen tempauksia ja sen luonnetta tiettyjen asioiden suhteen.

 

[Cougar83]

Oli se kyllä kova paikka kun Bordercollieni kuoli yllättäen johonkin kohtaukseen 13-vuotiaana. Olin myöskin 11-vuotias kun se meille tuli joten sen kanssa tuli vartuttua aikuiseksi. Misantrooppiselta kuulostamisen uhallakin tunnustan että sen kuolema oli minulle huomattavasti rankempi kokemus kuin isäni menehtyminen muutamaa vuotta myöhemmin. Silloin kokemani suru oli jotain raa`an alkukantaista. Huusin ja itkin itseni uuvuksiin. Tiesin että surusta ei pääse muuten yli kuin alkamalla mahdollisimman pian etsimään toista koirakaveria täyttämään sitä tyhjyyttä ja minua onnistikin kun yhdeltä kasvattajalta löytyi sellainen bortsun pentu joka ei liian villinä ollut kelvannut kellekkään. Toukokuusta 2008 asti ollaan sitten tämän karvakaverin kanssa oltu saman katon alla ja pelolla jo odotan sitä aikaa kun joudun siitäkin luopumaan.

 

[kaveri]

Omalla apinapinserillä ikää 11 vuotta, tasapaino alkaa heittämään ja yli 20min lenkkejä ei voi tehdä. Saa nähdä milloin pitää viedä viimeiselle lenkille. Tosin 9 vuotta nuorempi ranskanbulldoggi on tuonut selvästi piristystä arkeen ja heistä tullut parhaat kaverukset. Jos tuo vielä vuoden pari pärjäisi ilman kipuja, heti kun kipuja tulee niin vien saman tien piikille, koirakavereissa on se hyvä puoli, että voi päättää ettei toisen tarvitse kestää kivuliasta poismenoa, vaan voi päästää helpolla. Vaikka päätös ei helppo olekaan, kun sen hetki tulee.

 

[oestrus taurus]

. Misantrooppiselta kuulostamisen uhallakin tunnustan että sen kuolema oli minulle huomattavasti rankempi kokemus kuin isäni menehtyminen muutamaa vuotta myöhemmin.

Surut ovat erillaisia käsitellä. Ei tässä ole mitään misantropiaaa.

Jos 24 vuotiaana menettää koiran, joka on siis varmaan tullut kanssasi uuteen asuntoon, on arkipäiväinen ja sen puutteen huomaa pian.
Kun kasvattiäitini kuoli, sitä ikään kuin automaattisesti petkutti itseään, ettei näin ole tapahtunut. Itsenäisesti asuneena se sai hyvin odottaa syksyyn, puoli vuotta "surun" alkaminen ja todeksi tuntemisen havaitseminen. Sitten oli mielenterveyspuoli jouluna huonossa hapessa, Isäntää pelkäsin, joten hänestä ei sitten jäännyt paljoa.

Koira, sen haikeus iski melkeinpä heti kuulemasta suoraan.

 

[neko]

koirakavereissa on se hyvä puoli, että voi päättää ettei toisen tarvitse kestää kivuliasta poismenoa, vaan voi päästää helpolla. Vaikka päätös ei helppo olekaan, kun sen hetki tulee.

Ei ole helppo, mutta mielestäni tuskallisempaa on katsoa, jos oma rakas eläinkaveri (no, itsellä eläimet yleensäkin) kärsii. Onneksi eläimillä ei ole samat, wanhan paimentolais-satukirjan rajoitteet, estämässä tuskista pois pääsemistä, kuten ihmisillä, joiden pitää vain purra hammasta kestää viimeiseen asti.

Edit. Korjattu pois mobiilisti tulevia ihmeellisiä kirjaisinten koon vaihteluita. Missä lie vika...

 

[Make]

Meidän edellinen kissa kuoli noin pari vuotta sitten. Tuli meille kun olin 11-vuotias, eli itse tuli kasvettua aikuiseksi sen kanssa (olin 20 kun kissa kuoli). Vaikka kissa on erilainen kaveri kuin koira, niin kyllä sekin pahalta tuntui. Tuli niin kipeäksi että piti lopettaa. Ei tiedetä, mikä sille tarkalleen tuli mutta kun oksenteli eikä ruoka pysynyt sisällä ilman pahoinvointilääkettä, ja loppuaikoina ei tainnut edes uloste tulla ulos (tosin ei se kyllä juuri mitään syönytkään), niin varmaan jokin suolistokasvain oli.

 

[blurris]

Meidän edellinen kissa kuoli noin pari vuotta sitten. Tuli meille kun olin 11-vuotias, eli itse tuli kasvettua aikuiseksi sen kanssa (olin 20 kun kissa kuoli). Vaikka kissa on erilainen kaveri kuin koira, niin kyllä sekin pahalta tuntui. Tuli niin kipeäksi että piti lopettaa. Ei tiedetä, mikä sille tarkalleen tuli mutta kun oksenteli eikä ruoka pysynyt sisällä ilman pahoinvointilääkettä, ja loppuaikoina ei tainnut edes uloste tulla ulos (tosin ei se kyllä juuri mitään syönytkään), niin varmaan jokin suolistokasvain oli.

Kuulostaa munuaisilta. Kissoilla munuaisvaivat kuulemma varsin yleisiä.

 

[Mauska]

Meillä jouduttiin vanhempi kissa lopettamaan muutama viikko sitten, kun nisäkasvain eteni sen verran pahaksi jo. Vuoden ehti elellä tuon diagnosoinnin jälkeen, mikä kuulemma on todella hyvin keskiarvoon verrattuna. Tassu-kissa oli vasta 10v, mutta muitakin ongelmia oli jo tullut, joten ne vain vei voiton nyt tällä kertaa. Onneksi vanhemmilla omakotitalo isolla pihalla jonka nurkkaukseen Tassulle löydettiin hyvä leposija.

Suurin suru on jo ohitse kyllä, mutta välillä tulee tilanteita joissa Tassua kaipaa todella paljon. Myös tätä kirjoitellessa kyllä vähän haikea mieli tulee.... Huomaavainen, lempeä ja seurallinen tapaus oli kyllä.

 

[Rozor]

Huomasin tämän triidin, lukaisin pari postausta ja totesin että ei ole minun triidi, koska minulla ei ole lemmikkiä enkä oikein osaa kiintyä lemmikkeihin.

Joku Karman laki vissiin iski, sillä 30min lukemisen jälkeen ajoin autolla vanhempien ja veljen vaimon koiran yli. Juoksivat nurkan takaa auton alle siten, että en edes huomannut ennenkö auto "pomppasi".
Vanhempien koira kuoli, mutta toinen koira saattaa selviytyä katkenneella jalalla.
Vähä harmittaa kyllä, kun tuo oli vanhempien ensinmäinen rotukoira (sakemanni) ja lempeä luonteeltaan.
Vähä paskat fiilarit, mutta eipä tuolle minkään voinu kun kaksi koiraa leikkivät ja juoksivat auton alle.

 

[anonyymi]

Eipä sitä oikee osaa tajuta ulkopuolinen jos ei omista lemmikkiä. Kyllähän siinä asenne muuttuu kun viet sitä 10 vuotta lenkille ja se varstaa sun leipäs, tuo narua ja nuolee jalat suihkun jälkeen niin kyllähän siinä kiintyy.

 

[Rozor]

Eipä sitä oikee osaa tajuta ulkopuolinen jos ei omista lemmikkiä. Kyllähän siinä asenne muuttuu kun viet sitä 10 vuotta lenkille ja se varstaa sun leipäs, tuo narua ja nuolee jalat suihkun jälkeen niin kyllähän siinä kiintyy.

Näin se varmaan on. Tuo oli jtn 3-4v, eli just alkanu oppia tavoille. Nyt meni sitte koulutus vähä hukkaan rahan lisäksi.

 

[jm82]

Huomasin tämän triidin, lukaisin pari postausta ja totesin että ei ole minun triidi, koska minulla ei ole lemmikkiä enkä oikein osaa kiintyä lemmikkeihin.

Joku Karman laki vissiin iski, sillä 30min lukemisen jälkeen ajoin autolla vanhempien ja veljen vaimon koiran yli. Juoksivat nurkan takaa auton alle siten, että en edes huomannut ennenkö auto "pomppasi".
Vanhempien koira kuoli, mutta toinen koira saattaa selviytyä katkenneella jalalla.
Vähä harmittaa kyllä, kun tuo oli vanhempien ensinmäinen rotukoira (sakemanni) ja lempeä luonteeltaan.
Vähä paskat fiilarit, mutta eipä tuolle minkään voinu kun kaksi koiraa leikkivät ja juoksivat auton alle.

Koirat kun leikki keskenään, niin ei ne sitten huomanneet autoa ollenkaan. Sakemannikin on sen verran matala, että ei sitäkään tahdo niin huomata. Oma sakemannikin juoksentelee aika villisti auton ja moottoripyörän vieressä tai takana, mutta ei ole vielä onneksi kolahtanut. Jos siis ajelee tuossa edes takaisin ja koira on vapaana. Ikää sillä on 7 vuotta, mutta ikä ei ole tuonut sen kummemmin viisautta Myös ruohonleikkuria pitää paimentaa, mutta fiksusti on sillä puolella minne ei lennä heinää tai vaikkapa kiviä pahimmillaan.

Saakohan vakuutuksesta edes jotain rahaa, että saisi uuden pennun tilalle? Toki, eihän sitä tiedä millainen pentu sieltä sitten tulee.

 

[Hezer]

Meidän edellinen kissa kuoli noin pari vuotta sitten. Tuli meille kun olin 11-vuotias, eli itse tuli kasvettua aikuiseksi sen kanssa (olin 20 kun kissa kuoli). Vaikka kissa on erilainen kaveri kuin koira, niin kyllä sekin pahalta tuntui. Tuli niin kipeäksi että piti lopettaa. Ei tiedetä, mikä sille tarkalleen tuli mutta kun oksenteli eikä ruoka pysynyt sisällä ilman pahoinvointilääkettä, ja loppuaikoina ei tainnut edes uloste tulla ulos (tosin ei se kyllä juuri mitään syönytkään), niin varmaan jokin suolistokasvain oli.

Samantapaiset oireet oli meidänkin perheen kissalla, joka lopulta, kuukausi takaperin, päätettiin lopettaa.
Itse ollut 15 vanha kun Hyrrä taloon tuli ja vaikka ei ensimmäiseen 8 vuoteen paljon seurasta pitänyt, loppuvuosina muuttui käytös ja silityksiä kerjättiin aina äitin luona käydessä.

RIP

 

[Rozor]

Koirat kun leikki keskenään, niin ei ne sitten huomanneet autoa ollenkaan. Sakemannikin on sen verran matala, että ei sitäkään tahdo niin huomata. Oma sakemannikin juoksentelee aika villisti auton ja moottoripyörän vieressä tai takana, mutta ei ole vielä onneksi kolahtanut. Jos siis ajelee tuossa edes takaisin ja koira on vapaana. Ikää sillä on 7 vuotta, mutta ikä ei ole tuonut sen kummemmin viisautta Myös ruohonleikkuria pitää paimentaa, mutta fiksusti on sillä puolella minne ei lennä heinää tai vaikkapa kiviä pahimmillaan.

Saakohan vakuutuksesta edes jotain rahaa, että saisi uuden pennun tilalle? Toki, eihän sitä tiedä millainen pentu sieltä sitten tulee.

Koirille ilmeisesti saa omat vakuutukset, mutta ne toimii vähä samaan tyyliin kuin autojen vakuutukset: rotu vaikuttaa vakuutuksen hintaan.

Veljen sekaroituiselle piskille vakuutus olisi ollut 7€/kuukaudessa, mutta tämä koira mikä jäi auton alle vakuutus olisi ollut 60€/kuukaudessa.
Eivät olleet sitten koiraa vakuuttaneet, ja meni muutama touhutonni koiven pulttailuun.
Koira on vielä pentu, että toivottavasti on vielä monta tervettä vuotta tuolla edessä.

 

[jm82]

Koirille ilmeisesti saa omat vakuutukset, mutta ne toimii vähä samaan tyyliin kuin autojen vakuutukset: rotu vaikuttaa vakuutuksen hintaan.

Veljen sekaroituiselle piskille vakuutus olisi ollut 7€/kuukaudessa, mutta tämä koira mikä jäi auton alle vakuutus olisi ollut 60€/kuukaudessa.
Eivät olleet sitten koiraa vakuuttaneet, ja meni muutama touhutonni koiven pulttailuun.
Koira on vielä pentu, että toivottavasti on vielä monta tervettä vuotta tuolla edessä.

Ai niin se pitikin olla tuo kallis vakuutus joka olisi jotain korvannut. Täälläkin oli alkuun kunnon vakuutus, mutta ei sitä ole enää vuosiin ollut. Se perus vakuutus vain on joka korvaa pelkästään vastapuolen vahingot, mutta ei koiran arvoa tai vammoja. Luultavasti se noin meni.

 

[ZeiTsei]

En ole lemmikin kuolemaa kokenut, mutta se tulee tapahtumaan vielä. Kissa on tällä hetkellä 14v ja ollut siten läsnä yli puolet elämästäni. Kissaan ei kuulemma kiinny yhtä vahvasti kuin koiraan, mikä on luonnollista, sillä kissat osoittavat välittämistä vain harvoin. Mutta olen varma, että kun lemmikistäni aika jättää, ikävä tulee olemaan suuri: ei koskaan enää saa ottaa tätä syliin, ei koskaan enää kuule tämän tyytyväistä kehräystä, ei koskaan enää voi leikkiä paperipalloilla...

 

[BOT]

Kaippa se riippuu lemmikin luonteesta aika paljon että miten sitä ikävöi. Kolmetoistavuotiaana näin ihan unia kisusta kun se kuoli pois, tämäkin munuaisvaivaan, ja kyllä suretti syvästi, sillä tämä oli todella ihmisläheinen kissa, joka seurasi aina metsään kun siellä leikki ja syliin hamusi mielellään vähän missä vain. Maukui välillä perään jos lähti itse kauemmas tontilta.

Samaan aikaan oli kaksi muuta kissaa, joista toinen oli varsin itsenäinen ja ei tykännyt juuri sylissä olla. Se istui pihalla joskus lähes puoli tuntia yhdessä kohtaa vain katsellen ympärilleen ja eli omissa maailmoissaan. Ihan veikeä kissa aina joskus, mutta useimmiten oli omissa oloissaan, en tiedä vaikuttiko sitten muiden kissojen pitäminen samaan aikaan. Tämä kun kuoli niin eipä sitä kauaa tullut ajateltua.

Veikkaan ettei huonosti käyttäytyvää tai muuten etäistä koiraakaan jää paljoa kaipaamaan.

 

[neko]

No tuo kiintymyksen määrä on jokaisesta ihmisestä itsestään kiinni. Minulle varmasti kaksi kissaani on taatusti tärkeämpää yksi koira koskaan (no, olenkin kissaihminen mutta myös yleisimmin eläinystävä, ja arvostan koiria todella korkealle). Tai sanotaanko jotenkin niin, että mielestäni suhdetta lemmikkiin, joka kuitenkin osallistuu joka päivä eri tilanteissa elämään, on ainakin itselleni vaikea asettaa eri arvoihin.
Edit. Jos olisi koirakin, niin se olisi varmaan kuitenkin tasavertainen, poiketen mitä aikaisemmin ajattelemattomuuttani kirjoitin. Nyt ei ole kokemusta.
Toinen kissoistani ei niin hae kontaktia (tosin nukkuu lähes joka yö vieressäni) kuten toinen kisu, joka tuntuu joskus hakevan liikaakin (joka aamu ja ilta iskee hellyyshetki jolloin on päästävä syliin pörisemään), niin on yhtä rakas itselle kuin tämä todella seurallinen kisu.

Näin siis itselläni. Jollain toisella toisin. Yhtä kaikki, jos eläin on rakas, menettäminen sattuu. Se on pirunmoinen hinta niistä onnellista hetkistä. Aika helpottaa, ja se myös ainakin itselläni, jos eläin ei ole joutunut kärsimään paljon. Jotkut ihmiset itsekkäistä syistä pitkittävät eläinparan elämää tilanteessa jossa ainoa järkevä vaihtoehto olisi päästää rakas ystävä tuskista. Itsekin syyllistynyt tähän kerran kauan sitten; samaa virhettä en tee enää koskaan.

Spoileri: Esimerkki toisesta kissasta, joka osallistuu välillä liikaakin :) + pari muuta

Vaikea sanoa tälle herralle aina että menepäs nyt siitä!

Mutta yhtä rakas on rauhallisempi, entinen navettakissa kuulemma, tämä harmaa-valkoinen herrakin.

 

[lasu]

Toisaalta ihan hyvä ettei omista lemmikeistäni yksikään ole kuollut yllättäen vaikkapa tapaturmaisesti, kaikki ovat olleet ennustettavissa kunnon heikkenemisen vuoksi. Toisaalta taas tuntuuhan tuo aika pahalta, kun tälläkin hetkellä kissa on "saattohoidossa". Käyttäytyy edelleen todella sosiaalisesti, hyppii pöydälle ja lavuaariin ongelmitta, syö, juo, ulostaa normaalisti ruokien oksentelun sijaan ja juttelee kanssani paljon. Mutta silittäessä tuntee ettei se ole enää kuin pelkkää luuta ja nahkaa... Pitkän ja hyväkuntoisen turkin ansiosta laihuus ei näy ulospäin niin voimakkaasti. Lihakset surkastuneet lähes täysin pois, voimakas anemia ja munuaiset eivät toimi enää ilmeisesti ollenkaan. Moni muu kissa on ilmeisesti noilla arvoilla jo luovuttanut. Olisi niin paljon helpompaa päättää lopettamisesta jos se ei käyttäytyisi niin normaalisti. Ikään kuin se ei voisi pahoin ollenkaan. Mitä minä sitten teen kun kukaan ei enää vastaakaan kun sanon mau

Edellinen kani meni ehkä kauneimmalla mahdollisella tavalla. Se oli jättikokoinen, ja niillä on usein tapana alkaa rupsahtaa olemukseltaan joskus 4-vuotiaana. Omani tosiaan alkoi, ja melkeinpä odottelin pari kolme vuotta että nyt se varmaan kuolee päivänä minä hyvänsä. Heti 7 vuotta täytettyään se ryhtyi Duracell-pupuksi, alkoi aiempien tapojensa vastaisesti riehua ja loikkia sohvalle (asui 5-vuotiaaksi asti ulkona, joten ei ollut tottunut sohviin). Lakkasin melkein uskomasta että se kuolee joskus, kunnes se pari kuukautta myöhemmin eräänä päivänä oli koko päivän kerännyt voimiaan pomppiakseen minua ovelle vastaan ja voimat alkoivat silminnähden loppua siihen. Hetken levättyään se yritti mennä liukkaalla lattialla olevalle räsymatolle, joka luiskahti jalkojen alta eikä se enää päässyt omin voimin ylös. Pää roikkui kun nostin sen syliin, ja varmaan viimeisenä elintoiminnoista sammui hengitys.

 

[Memory]

Miulla ollut koira; Lassie aina 1974 vuodesta lähtien. Ensin pennusta saakka Lassie, eli 14vuotiaaksi, tuli harmaakaihi, käytettiin hesassa leikkauksessa, vähän aikaa oli kunnossa sitten tuli taas sokeaksi, Ihmeen hyvin hällä hermot piti kun piti reppanan sokeana (en tiedä oliko täyssokea vaiko näki jotain varjoja) käydä ulkona Sitten sai tarpeekseen ja tuli todella äkäinen, silittäminen ennen piikille vientiä oli mahdotonta, meinasi käydä käteen kiinni, äkäytensä vuoksi piikille vietiin, sitten haudattiin samalle eläinten hautausmaalle jonne on haudattu Marskin hevonen.

Nyt on menossa viides sekarotuinen 9vuotias pirtsakka hauveli.

 

[TeeJii]

Oma koira lopetettiin 31.5 munuaisten petettyä täysin. Aikamoinen tunneskaala tuli käytyä läpi 10 minuutin sisällä kun lääkäri sanoi, että antibiootit riittää ja sitten kotio. Tuli sisäelimien verikokeet 10 minuutin päästä ja lääkärin ilmeestä tiesin heti, että ei vittu. 2 kuukautta vajaa 14 vuotias australianterrieri.

Vaimo otti tuon erittäin raskaasti ja itse yritti vaan pidätellä kyyneleitä ja toimia normaalisti. Eipä tuossa ollut enää mitään tehtävää ja päästettiin poika kivun keskeltä rauhaan. Siltikin koko ajan sitä etsii ja luulee, että kohta se tulee viereen nukkumaan.

Tuhkatkin saatiin ja se oli todella masentava hetki. Kuvien katsominenkin kirpaisee pahasti vieläkin.

Elämä kai jatkuu jossain vaiheessa. Vielä ei ihan ole päässyt asiasta yli.

 

[Shred]

Meillä meni vähän aikaa sitten kaksi kissaa täysin yllättäen kuukauden sisään, melko koville otti, vaikka olin itse tuntenut kissat vasta pari vuotta.

Ensin Aino niminen kissa jäi auton alle, ylitti tietä varomattomasti huonosta paikasta ja kerta kolauksella homma oli ohi.
Naapuri kuuli tapauksen ja kävi katsomassa mikä ääni oli ja soitti sitten meille. Hyvänä puolena Aino pääsi lämpimänä haudan lepoon.
Ilmeisesti Ainolla oli jo kuulo heikentymässä ja se selittänee osaltaan miksi auto pääsi yllättämään.

Muutama viikko myöhemmin Haamu niminen kissa vietiin eläinlääkäriin rutiinikäynnille, mitään vikaa ei löytynyt, vähän hammaskiveä oli.
Lääkäri sitten ehdotti hammaskiven poistoa samalla käynnillä, helppo ja nopea toimenpide kuulemma.
Samalla sekunnilla kun rauhoituslääke meni suoneen, niin kissa kouristeli ja henki oli välittömästi poissa, elvytys ei auttanut.
Seuraavassa hetkessä oltiinkin taas monttua kaivamassa epäuskoisissa fiiliksissä edellisen haudan viereen.

Kumpikin kissa pompsahtaa aina välillä ajatuksiin ja mielellään niiden kanssa olisi vielä monta vuotta viettänyt yhteiseloa.
Minkäs teet, elämä heittelee ja asioita sattuu. Lämpimät muistot onneksi jäivät.

 

[Radikus]

Kissaan ei kuulemma kiinny yhtä vahvasti kuin koiraan, mikä on luonnollista, sillä kissat osoittavat välittämistä vain harvoin.

Melkoista yleistämistä, oma kissa ainakin osoittaa välittämistä päivittäin.

Ja kyllä, ruokailun jälkeenkin.