Lapset jälkeläisinä

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja Memory
  • Aloitettu Aloitettu
Tsemppiä sinne! Kuten viimeisessä lauseessa totesit, niin hyvin todennäköisesti jossain vaiheessa helpottaa, kun vaan jaksaa painaa päivän kerrallaan eteenpäin. Jos yhtään lohduttaa, niin se kuinka hankala tai itkuinen lapsi on vauvana ei todennäköisesti korreloi yhtään sen kanssa kuinka helppo se on vauvavuoden jälkeen. Joten jokainen läpivedetty päivä on kotiinpäin. Itsekin olen sen oppinut, että ihan kauhean tarkasti ei kannata elämää suunnitella etukäteen, kun yhden vuodenkin aikana ehtii tapahtumaan niin paljon muutoksia suuntaan jos toiseenkin.
 
Parit kommentit - lapsia kolme, joista nuorin eskarissa, molempia sukupuolia...

Älä osta mitään etukäteen vaan aina tarpeeseen. Ne ei nykyään anna sitä ipanaa synnytyslaitokselta ilman turvakaukaloa (check). Äitiyspakkaus kannattaa ottaa, siinä on enemmän kamaa kuin rahallinen korvaus. Kun lapsi nukkuu eka kuukaudet tuossa laatikossa, niin ehditte hyvin miettiä mitä tarvii. Jos on talvi, niin turha mitään pyöräperäkärryjä vielä hankkia...

Ekasta tulee tuhansia kuvia, videoita... tokasta satoja - kolmannesta kymmeniä. Pragmaattisuus lisääntyy lukumäärän myötä.

Lapset on parasta. Osa oottaa turhaan että ”on ura ja varaa” - mitä nuorempana ne hankkii sen parempi. Jaksatte vielä harrastaa lasten kanssa kun ette ole vanhuksia. Ne on ihmisiä, keksivät omat juttunsa kyllä. Kannustakaa ja kehukaa - mutta asettakaa rajat.

Ei kannata oottaa, että ”sitten kun ne on isoja”. Paras hetki on aina nyt.
 
Omat kersat on jo 3.lk poika ja 5.lk tytär ja ei kyllä koskaan tarvittu mitään elektroniikkaa kun laitettiin lapsi vaunuissa nukkumaan parvekkeelle.

Ei olisi tullut mieleenkään lähteä kauas tai sille etäisyydelle, etten olisi kuullut lapsen itkua.

Ostakaa vaan kaikkea ja tulette huomaamaan, että kohta myytte ne pilkkahinnalla torissa lähes uusina ja käyttämättöminä.
 
No kirjoitellaas vähän kun kerta tälläinen ketju osui silmiin...

Lapsi nyt 6kk ja yleisterve, mutta on varsin kinkkinen ja vaativa kaveri. Vatsavaivat kiusannu alusta asti ja testailtu erimerkkisiä korvikkeita. Nukkuu tosi lyhyitä pätkiä, kiinteät maistuu huonosti ja on muutenki sellainen ettei ole koskaan hyvä olla, käytännössä ei viihdy missään asennossa, ei autossa, ei vaunuissa, ei sitterissä, ei vaan missään. Erittäin huutoherkkä ja käytännössä sitoo toisen vanhemmista 24/7. Mitään tukiverkkoa ei ole koska ollaan raskausaikana muutettu, eli ei ole mitään mahdollisuutta saada lasta hoitoon vaikkapa edes yhdeksi tunniksi.

Kun muutettiin, vaimolla oli kovat suunnitelmat että pääsee sitten lapsen kanssa kerhoihin ja muihin äitijuttuihin jotta saa keskustella toisten kanssa ja ehkä saisi jopa kavereitakin uudelta paikkakunnalta. No tietysti sitten tuli pandemia joka sotki kaiken. Nyt toinen sitten ollut kaikki nämä ajat kotiin naulattuna. Itse käyn töissä ja muuten olen itsekin aina kotona.

Kyllä nämä ovat kovia aikoja olleet ja psyyke on aika remontissa kaikilla osapuolilla. Univelat ja väsymys molemmilla infernaaliset, aivan sumussa mennään vuorokaudesta toiseen. Hieno juttu oli että saatiin lapsi mukaan elämään, mutta olishan tämä nyt saanu vähän helpomminkin sujua. Parisuhde on jääny täysin taka-alalle, ei ole aikaa, eikä jaksamista.

Kaiken lisäksi ilmaantunu itselle vähän terveysjuttuja ja ne pitää yrittää saada kuntoon jotenkin.

Tuntuu jotenkin että ollaan asian kanssa tosi yksin. Töissäkin kun toisille vanhemmille juttelee asiasta, niin eihän ne tajua, kaikilla sattumoisin sellaisia lapsia jotka eivät koskaan itkeneet, söivät kuin eläimet ja nukkuivat yöt läpeensä. Tuntuu että kaikki suhtautuu asiaan niin että kärjistän omaa tilannetta ja kaikkihan on vaan normaalia. Selvä.

En tiedä, kai tää tästä

Tsemppiä! Meillä ainakin oli ensimmäinen vuosi todella vaikea, lapsi ei nukkunut yhtenäkään yönä yli 1h kerrallaan eikä unikoulut auttaneet. Aika tarkalleen vuoden kohdalla unikoulu auttoi kuin taikaiskusta ja siitä eteenpäin nukkunut yöt poikkeuksetta yhtenäisesti. Sitä sanotaan ettei ikinä saisi erota vauvavuoden aikana, koska parisuhde on silloin niin kovilla, mutta ei kerro mitään siitä millaista elämä tulee olemaan sen jälkeen.

Koittakaa vaan jaksaa painaa ja jossain kohdassa se helpottaa! Vaimolle vinkiksi, että on olemassa joku appi, missä äidit etsivät järjissäpysymisseuraa toisista äideistä, voisi auttaa löytämään lapselle leikkikaveria ja vaimolle keskusteluseuraa päiviksi. En muista tuon nimeä, mutta meillä ainakin vaimo löysi mukavia ihmisiä tuota kautta.
 
Ei mene. Mut en mä sitä ilman hälytintä jättäis jonnekkin mistä sitä ei muuten kuule. Ei kai se itkuhälyttimen olemassaolo tarkoita et sitä heti pitäis mennä rauhoittelemaan. Kai se sit sun mielestä on ok jos normaalisti pari tuntia nukkuva vauva paskookin vaippaansa ja herääkin puolen tunnin jälkeen ja itkee loput 1,5h yksin vaunuissa. Oppiipahan olemaan.
Joo, mitään välimalliahan ei ole, joko rynnätään sekunnissa paikalle itkuhälyttimen hälyttämänä paikalle tai sitten jätetään tuntikausiksi huutamaan omassa paskassaan.

Omat kersat on jo 3.lk poika ja 5.lk tytär ja ei kyllä koskaan tarvittu mitään elektroniikkaa kun laitettiin lapsi vaunuissa nukkumaan parvekkeelle.

Ei olisi tullut mieleenkään lähteä kauas tai sille etäisyydelle, etten olisi kuullut lapsen itkua.
Juuri näin. Varsinkin kun oma juniori oli kova liikkumaan, mutta huusi hyvin harvoin. Itkuhälytintä tapreellisemmaksi varusteeksi osoittautui sellaiset kiipeilyvaljaiden tapaiset valjaat, jolla mukulan sai vaunuihin kiinni, ettei se herättyään tippunut päälleen sieltä vaunuista.

Varsinkaan nykypäivänä en uskaltaisi jättää valvomatta tunniksikaan, kuin kaikenmaailman avohoitopotilaat ja muut vajaaälyiset kulkee kaduilla vapaana.

Lapset on parasta. Osa oottaa turhaan että ”on ura ja varaa” - mitä nuorempana ne hankkii sen parempi. Jaksatte vielä harrastaa lasten kanssa kun ette ole vanhuksia. Ne on ihmisiä, keksivät omat juttunsa kyllä. Kannustakaa ja kehukaa - mutta asettakaa rajat.
Allekirjoitan vahvasti, vaikkei kokemusta olekaan kun yhdestä lapsesta. Noin 20 vuoden ikäero on monessa asiassa ollut pelkkää plussaa. Ja on yhä. Ja mitä kehumiseen tulee, niin kehukaa silloin kun on aihetta, turha kehuminen kääntyy hyvin pian itseään vastaan.
 
Joo, mitään välimalliahan ei ole, joko rynnätään sekunnissa paikalle itkuhälyttimen hälyttämänä paikalle tai sitten jätetään tuntikausiksi huutamaan omassa paskassaan.

No itsehän sanoit ettei itkuhälytin ole kenellekään tarpeellinen. Mut ehkä sillekin ihan käyttötarkoituksensa on. Kaikki ei asu kerrostalossa. Voi vaikka illalla laittaa lapsen nukkumaan ja lähtee ulos pihahommiin itkuhälyttimen kanssa, on se vähän mukavampaa kun sit kuulee mitä siel sisällä tapahtuu.
 
No itsehän sanoit ettei itkuhälytin ole kenellekään tarpeellinen. Mut ehkä sillekin ihan käyttötarkoituksensa on. Kaikki ei asu kerrostalossa. Voi vaikka illalla laittaa lapsen nukkumaan ja lähtee ulos pihahommiin itkuhälyttimen kanssa, on se vähän mukavampaa kun sit kuulee mitä siel sisällä tapahtuu.
Mistä tuo kerrostalo tähän nyt tuli? Pointtinani oli se, että itkuhälytin on turha sillä joko se mukula pidetään kuuloetäisyydellä tai sitten tilannetta käydään vilkaisemassa riittävän usein, jolloin se hetken huutaminen ei ketään haittaa.
 
Mistä tuo kerrostalo tähän nyt tuli? Pointtinani oli se, että itkuhälytin on turha sillä joko se mukula pidetään kuuloetäisyydellä tai sitten tilannetta käydään vilkaisemassa riittävän usein, jolloin se hetken huutaminen ei ketään haittaa.

Itse ihan mielelläni käytän sen päiväuniajan tai illat joko itse lepäämiseen tai omien hommien tekoon. Voi vaikka ottaa itse päiväunet ja lapsi on pihalla toisella puolella taloa nukkumassa, ei tarvi käydä vähän väliä kurkkimassa miten sillä menee eikä tarvii valppaana yrittää kuunnella et kuuluukohan sieltä mitään kun kuulet siitä hälyttimestä kyllä sit kunnolla kun se herää. Tai illalla voit mennä sinne pihahommiin lapsen mentyä nukkumaan, otat sen hälyttimen mukaan niin saa tunnin pari tehtyä taas jotain eikä tarvii rampata vähän väliä sisällä tarkastamassa tilannetta.
 
En tiedä, kai tää tästä
Meillä oli vähän sama tilanne toisen lapsen kanssa, nukkui ekat 6kk tosi huonosti, oli itkuinen, piti pitää koko ajan sylissä jne. Samaan aikaan oli myös esikoisella uniongelmia, saattoi heräillä yöllä ja valvoa esim klo 01-03 ja siitä huolimatta herätä klo 06. Tukiverkot +200km päässä ja itsellä vuorotyö jonka takia pitkiä aikoja poissa kotoa. Tuo on ehkä raskainta mitä itse olen kokenut, kun koskaan ei saa kunnolla nukkua, eikä ole mitään tietoa koska tilanne muuttuu.

Kannattaa selvittää onko kunnalla jotain tukipalveluita olemassa tuollaiseen tilanteeseen. Meillä kävi muistaakseni neuvolan kautta joku kaupungin hoitotäti ulkoiluttamassa lapsia kun tilanne oli pahimmillaan. Oli muistaakseni joku 2-3h paikalla kerran viikossa ja oli lasten kanssa sisällä tai ulkona, jotta vaimo sai edes joskus nukuttua enemmän kuin 1h kerrallaan.

Helvetin raskasta tuo on, mutta kyllä se siitä helpottaa. Toivotaan, että mahdollisimman pian.
 
Meillä oli vähän sama tilanne toisen lapsen kanssa, nukkui ekat 6kk tosi huonosti, oli itkuinen, piti pitää koko ajan sylissä jne. Samaan aikaan oli myös esikoisella uniongelmia, saattoi heräillä yöllä ja valvoa esim klo 01-03 ja siitä huolimatta herätä klo 06. Tukiverkot +200km päässä ja itsellä vuorotyö jonka takia pitkiä aikoja poissa kotoa. Tuo on ehkä raskainta mitä itse olen kokenut, kun koskaan ei saa kunnolla nukkua, eikä ole mitään tietoa koska tilanne muuttuu.

Kannattaa selvittää onko kunnalla jotain tukipalveluita olemassa tuollaiseen tilanteeseen. Meillä kävi muistaakseni neuvolan kautta joku kaupungin hoitotäti ulkoiluttamassa lapsia kun tilanne oli pahimmillaan. Oli muistaakseni joku 2-3h paikalla kerran viikossa ja oli lasten kanssa sisällä tai ulkona, jotta vaimo sai edes joskus nukuttua enemmän kuin 1h kerrallaan.

Helvetin raskasta tuo on, mutta kyllä se siitä helpottaa. Toivotaan, että mahdollisimman pian.
Joo ehdottomasti kannattaa hyödyntää kunnan palveluita tuossa asiassa. Minun kaverin perheelle tuosta oli myös iso apu, kun säännöllisesti saivat hoitoapua ja omaa/nukkumisaikaa järjestettyä.

Sitä varten nuo palvelut on olemassa, jos vain uskaltaa sitä apua pyytää. Harva varmaan nuista tukimahdollisuuksista edes tietää, sillä niitä ei isommin mainosteta, ellei neuvolassa esille tule haastava tilanne (mutta sielläkin monesti vanhemmat puhuvat asioita paremmaksi, kuin mitä todellisuudessa on).
 
No kirjoitellaas vähän kun kerta tälläinen ketju osui silmiin...

Lapsi nyt 6kk ja yleisterve, mutta on varsin kinkkinen ja vaativa kaveri. Vatsavaivat kiusannu alusta asti ja testailtu erimerkkisiä korvikkeita. Nukkuu tosi lyhyitä pätkiä, kiinteät maistuu huonosti ja on muutenki sellainen ettei ole koskaan hyvä olla, käytännössä ei viihdy missään asennossa, ei autossa, ei vaunuissa, ei sitterissä, ei vaan missään. Erittäin huutoherkkä ja käytännössä sitoo toisen vanhemmista 24/7. Mitään tukiverkkoa ei ole koska ollaan raskausaikana muutettu, eli ei ole mitään mahdollisuutta saada lasta hoitoon vaikkapa edes yhdeksi tunniksi.

Kun muutettiin, vaimolla oli kovat suunnitelmat että pääsee sitten lapsen kanssa kerhoihin ja muihin äitijuttuihin jotta saa keskustella toisten kanssa ja ehkä saisi jopa kavereitakin uudelta paikkakunnalta. No tietysti sitten tuli pandemia joka sotki kaiken. Nyt toinen sitten ollut kaikki nämä ajat kotiin naulattuna. Itse käyn töissä ja muuten olen itsekin aina kotona.

Kyllä nämä ovat kovia aikoja olleet ja psyyke on aika remontissa kaikilla osapuolilla. Univelat ja väsymys molemmilla infernaaliset, aivan sumussa mennään vuorokaudesta toiseen. Hieno juttu oli että saatiin lapsi mukaan elämään, mutta olishan tämä nyt saanu vähän helpomminkin sujua. Parisuhde on jääny täysin taka-alalle, ei ole aikaa, eikä jaksamista.

Kaiken lisäksi ilmaantunu itselle vähän terveysjuttuja ja ne pitää yrittää saada kuntoon jotenkin.

Tuntuu jotenkin että ollaan asian kanssa tosi yksin. Töissäkin kun toisille vanhemmille juttelee asiasta, niin eihän ne tajua, kaikilla sattumoisin sellaisia lapsia jotka eivät koskaan itkeneet, söivät kuin eläimet ja nukkuivat yöt läpeensä. Tuntuu että kaikki suhtautuu asiaan niin että kärjistän omaa tilannetta ja kaikkihan on vaan normaalia. Selvä.

En tiedä, kai tää tästä
Tsemppiä kovasti. Itsellä ei ihan noin pahaa tilannetta ole ollut, mutta pystyn kyllä samaistumaan. Meillä nukkui ekat 9kk pelkästään vaunuissa (liikkeessä) päiväunet. Aina jos pysähtyi niin heräsi, muuten saattoi nukkua 1,5h kävellessä. Tuli sitten käveltyä se 15-20km/pvä vaunujen kanssa. Yöt meni 45min pätkissä. Nykyään yöt menee keskimäärin 2h pätkissä ja neidillä ikää reilu 1,5v. Muistan että alussa oli tuota vatsavaivaa ja yöt oli mallia klo 3 vaihto ja toinen saa nukkua. Tässä seuraa yksi testaamisen arvoinen vinkki: vyöhyketerapia. Meillä auttoi pari kertaa, tai sitten loppui vatsavaivat vain sopivasti juuri samaan aikaan.
 
Onko perheellisillä ihmisillä minkä verran ristiriitaisia, tai jopa negatiivisia mietteitä vanhemmuudesta, muistakin syistä kuin haastava/erityisen vaativa lapsi, ikä, tai kehitysvaihe? Itseäni kalvaa melko pahasti sisältä eräänlainen kiintymyksen puute. Vietän aikaa lasteni kanssa ja leikin, mutta se tuntuu enemmän työltä kuin nautinnolta. Muksuni ovat nyt 5v ja 6v ikäisiä ja asumme samassa taloudessa. Varsinkin toisen lapsen luonne on haastava, ja eräänlaista uhmaikää on jatkunut nyt neljä vuotta putkeen, arjessa saattaa tulla pitkiä negatiivissävytteisiä jaksoja, jossa konfliktit seuraavat toisiaan. Tämä ei ole täysin subjektiivinen näkemys, koska myös isovanhemmat huomaavat lapsissa erittäin vahvan luonne-eron joka heijastuu kielteisenä käytöksenä eri tilanteissa. Myös unettomuuden kanssa on ollut ongelmia, laskimme vaimoni kanssa että meiltä meni viisi vuotta siihen että ensimmäistä kertaa kotona nukuttiin yö niin että meidät herätettiin vain kerran. En silti osaa yhdistää edellämainittuja syyksi omaan "tunteettomuuteni". Kiusaan itseäni ajatuksella että jos lapset häviäisivät yhtenä päivänä elämästäni, niin kuinka paljon kaipaisin heitä, vai kaipaisinko.

Kolikon kääntöpuoli on, että ajattelen paljon lasteni tulevaisuutta. Näen paljon vaivaa asioiden eteen, jotta heillä olisi asiat hyvin. Yritän pysyä vanhempien piireissä mukana jotta heillä olisi kavereita ja sosiaaliset verkostot, opetan asioita ja elämänkatsomusta, olen kiinnostunut kasvatuksellisista aiheista, panostan harrastuksiin ja opetan perusasioita, teen terveellistä ruokaa, puuhaamme monipuolisesti vapaa-ajalla, ja kaikella muullakin tapaa yritän huolehtia että valmistaisimme heidät vaimoni kanssa mahdollisimman hyvin kohtaaman maailman aikuisena, ja toisaalta että heillä olisi hyvä lapsuus, eikä heille ikinä selviäisi todelliset ajatukseni. Koen kuitenkin tekeväni kaikki nämä asiat lähinnä velvollisuudentunnosta.

Tunteettomuuteni suhteen olen lohduttautunut sillä, etten ole itse tietäni valinnut. Perimällä on varmasti sijansa tässä, samoin taannoisella koulukiusaamisella - olen kärsinyt läpi elämäni erittäin huonosta itsetunnosta, ja olen erittäin itsekriittinen. Yhdistän itseni myös ajatukseen "jos ei rakasta itseään, ei voi rakastaa toisiakaan". Olen kahteen otteeseen elämässäni yrittänyt avata ongelmaa terapian kautta, mutta en ole kokenut saavani vastetta. Ja toisaalta; minulla on myös paljon onnellisuuden hetkiä elämässäni, enkä koe olevani masentunut - tai jos niin erittäin lievästi. Suoriudun töissä hyvin hyvin, urheilen , on kavereita, ym ym - ja nämä ovatkin monesti niitä onnellisuuden lähteitä. Kun seuraan vaimoani (joka todennäköisesti omaa terveemmän tunne-elämän kuin minä), niin melko "rankkaa" aikaa hänelläkin pääosin lasten kanssa on. Olen joskus puhunut pinnallisesti ajatuksistani, mutta keskustelu on usein loppunut melko lyhyeen toteamukseen "kyllä elämä heidän kanssa on haasteellista", enkä ole uskaltanut läväyttää koko pakkaa auki. Muille en sitten asiasta edes yritä puhua.

Hiljattain julkaistiin tutkimus, jossa verrattiin lapsettomien ja lapsellisten onnellisuutta. Tulos oli, että vanhemmat ovat lapsettomia onnellisempia, mutta onnellisuus kääntyi vanhempien höydyksi vasta kun lapset olivat kasvaneet aikuisikään. Toki olen etsinyt havaintojeni tueksi netistä myös muuta vastavaa vertaistukea / vertaistietoa, jolla estän itseäni hautautumasta liiaan syyllisyydentuntoon. Kuitenkin, jos elämästäni pitäisi osoittaa eniten häiritsevä asia, se olisi tämä, sekuntiakaan empimättä. Tätä vahvistavat myös satunnaiset "onnellisuuden kertomukset" muilta vanhemmilta, joita esimerkiksi tässä ketjussa on.
 
Viimeksi muokattu:
Onko perheellisillä ihmisillä minkä verran ristiriitaisia, tai jopa negatiivisia mietteitä vanhemmuudesta, muistakin syistä kuin haastava/erityisen vaativa lapsi, ikä, tai kehitysvaihe? Itseäni kalvaa melko pahasti sisältä eräänlainen kiintymyksen puute. Vietän aikaa lasteni kanssa ja leikin, mutta se tuntuu enemmän työltä kuin nautinnolta. Muksuni ovat nyt 5v ja 6v ikäisiä ja asumme samassa taloudessa. Varsinkin toisen lapsen luonne on haastava, ja eräänlaista uhmaikää on jatkunut nyt neljä vuotta putkeen, arjessa saattaa tulla pitkiä negatiivissävytteisiä jaksoja, jossa konfliktit seuraavat toisiaan. Tämä ei ole täysin subjektiivinen näkemys, koska myös isovanhemmat huomaavat lapsissa erittäin vahvan luonne-eron joka heijastuu kielteisenä käytöksenä eri tilanteissa. Myös unettomuuden kanssa on ollut ongelmia, laskimme vaimoni kanssa että meiltä meni viisi vuotta siihen että ensimmäistä kertaa kotona nukuttiin yö niin että meidät herätettiin vain kerran. En silti osaa yhdistää edellämainittuja syyksi omaan "tunteettomuuteni". Kiusaan itseäni ajatuksella että jos lapset häviäisivät yhtenä päivänä elämästäni, niin kuinka paljon kaipaisin heitä, vai kaipaisinko.

Kolikon kääntöpuoli on, että ajattelen paljon lasteni tulevaisuutta. Näen paljon vaivaa asioiden eteen, jotta heillä olisi asiat hyvin. Yritän pysyä vanhempien piireissä mukana jotta heillä olisi kavereita ja sosiaaliset verkostot, opetan asioita ja elämänkatsomusta, olen kiinnostunut kasvatuksellisista aiheista, panostan harrastuksiin ja opetan perusasioita, teen terveellistä ruokaa, puuhaamme monipuolisesti vapaa-ajalla, ja kaikella muullakin tapaa yritän huolehtia että valmistaisimme heidät vaimoni kanssa mahdollisimman hyvin kohtaaman maailman aikuisena, ja toisaalta että heillä olisi hyvä lapsuus, eikä heille ikinä selviäisi todelliset ajatukseni. Koen kuitenkin tekeväni kaikki nämä asiat lähinnä velvollisuudentunnosta.

Tunteettomuuteni suhteen olen lohduttautunut sillä, etten ole itse tietäni valinnut. Perimällä on varmasti sijansa tässä, samoin taannoisella koulukiusaamisella - olen kärsinyt läpi elämäni erittäin huonosta itsetunnosta, ja olen erittäin itsekriittinen. Yhdistän itseni myös ajatukseen "jos ei rakasta itseään, ei voi rakastaa toisiakaan". Olen kahteen otteeseen elämässäni yrittänyt avata ongelmaa terapian kautta, mutta en ole kokenut saavani vastetta. Ja toisaalta; minulla on myös paljon onnellisuuden hetkiä elämässäni, enkä koe olevani masentunut - tai jos niin erittäin lievästi. Suoriudun töissä hyvin hyvin, urheilen , on kavereita, ym ym - ja nämä ovatkin monesti niitä onnellisuuden lähteitä. Kun seuraan vaimoani (joka todennäköisesti omaa terveemmän tunne-elämän kuin minä), niin melko "rankkaa" aikaa hänelläkin pääosin lasten kanssa on. Olen joskus puhunut pinnallisesti ajatuksistani, mutta keskustelu on usein loppunut melko lyhyeen toteamukseen "kyllä elämä heidän kanssa on haasteellista", enkä ole uskaltanut läväyttää koko pakkaa auki. Muille en sitten asiasta edes yritä puhua.

Hiljattain julkaistiin tutkimus, jossa verrattiin lapsettomien ja lapsellisten onnellisuutta. Tulos oli, että vanhemmat ovat lapsettomia onnellisempia, mutta onnellisuus kääntyi vanhempien höydyksi vasta kun lapset olivat kasvaneet aikuisikään. Toki olen etsinyt havaintojeni tueksi netistä myös muuta vastavaa vertaistukea / vertaistietoa, jolla estän itseäni hautautumasta liiaan syyllisyydentuntoon. Kuitenkin, jos elämästäni pitäisi osoittaa eniten häiritsevä asia, se olisi tämä, sekuntiakaan empimättä. Tätä vahvistavat myös satunnaiset "onnellisuuden kertomukset" muilta vanhemmilta, joita esimerkiksi tässä ketjussa on.
Ei ole kyllä tuollaista ollut. Minulla tuli terapiassa käynti mieleen, mutta sitten luinkin siihen saakka että olit jo sen kortin kääntänyt. Itselläni se kiintymyssuhde kehittyi välittömästi kun tytön sain syliini. Sitä on todella vaikea selittää edes. Mahassa ollessa ei tällaista tuntemusta ollut ja vaimo joskus sitä harmitteli kun ”en ota kontaktia mahassa olevaan”.

Ajoittain tulee ”synkkiä hetkiä” kun tulee mietittyä millaista helppoa elämä olisikaan ilman tätä lasta, mutta kyllä ne ajatukset sitten siitä ohi menee viimeistään kun pääsee vähän rauhoittumaan.

Mainitsit tuossa, että ei ole kunnolla nukuttu viiteen vuoteen, toisella lapsella uhma jne. Joten onhan tuossa kyllä haastetta. Nämä eivät varmasti ainakaan paranna tuota tilannetta.

Myös mainitset että touhuat paljon lasten kanssa, teet ruuat (käytät terveellistä erikseen) jne. Kaikki tämä ”velvollisuudentunnosta”. Tämä minulla sai semmoisen mieleen, että mitä jos yrität liikaa olla hyvä(paras) vanhempi? Otat tiedostamatta suuren stressin siitä, että lapsesi saavat hyvän lapsuuden jne. Onko sinulla omia harrastuksia? Joita teet vain yksin tai kaverin kanssa? Urheilun taisitkin tosin mainita. Huomasin ainakin itsessäni todella ison muutoksen positiiviseen, kun edes muutaman kerran viikossa pystyy tehdä jotain vain itselle.
 
Tervehdys,

Nyt on kirjoiteltava lisää koska on tapahtunut outoja

Tänään ajeltiin koko perheenä lapsen kummin luokse kylään. Matkalla oli vartin stoppi jonka aikana lapsi heräsi. Normaalista poiketen ei räjähtänyt, vaan naureskeli ja oli hiljaa. Kummin luona leikki ja oli muutenkin ihan nätisti. Kun lähdettin ajamaan kotiin, nukkui koko puolen tunnin matkan. Kotiin kun päästiin, vähän kiukutti kun joutui heräämään kesken unien. Sitten alkoi ne varsinaiset ihmeet. Lapsi joka normaalisti nukkuu ihan korkeintaan 30-45 minuuttia, nukkui yli kaksi tuntia. Sen jälkeen syönyt kiinteitä kaksi kertaa kuin linnunpoikanen, suu auki ootti lisää ja istui kiltisti naureskellen. Sitten vielä kyytipojaksi vähän maitoa edelleen suu messingillä.

Ollaan aivan pihalla ja että mitä ihmettä? Ihan kuin joku olisi vaihtanut pojan toiseen, mutta saman näköiseen.

Väkisinkin tulee mieleen että onko pojalla koko ajan ollut kiusana jokin fyysinen juttu koko 6kk ja nyt ”lonksahti” kohilleen? Ollaan kyllä lääkärillä käyty, ja myöskin kiropraktikolla, eikä sieltä löytyny muuta kuin pari jumia joiden ei kyllä olisi pitänyt sen kummemmin haitata.

Eipä tässä nyt lippua vielä salkoon nosteta, saattoi olla tilapäinen häiriö matrixissa. Olihan se kyllä liikuttavaa kokea ja nähdä iloinen lapsi jota naurattaa ja ruoka maistuu. Kerkesin jopa tajuta miksi jotkut tekevät useamman kuin yhden lapsen. Voi niitä onnekkaita joiden lapset ovat aina tuollaisia...
 
Eipä tässä nyt lippua vielä salkoon nosteta, saattoi olla tilapäinen häiriö matrixissa. Olihan se kyllä liikuttavaa kokea ja nähdä iloinen lapsi jota naurattaa ja ruoka maistuu. Kerkesin jopa tajuta miksi jotkut tekevät useamman kuin yhden lapsen. Voi niitä onnekkaita joiden lapset ovat aina tuollaisia...
Ehkä se skidi vain yhtäkkiä tajusi, että ei se elämä kohdun ulkopuolella olekaan niin kamalaa :D

Kirjoititkin tuolla aiemmin, että erilaisia korvikkeita tullut testattua, mutta toki nyt kannattaa miettiä erityisen tarkkaan onko lapsen tai äidin ruokavaliossa ollut parin viime päivän aikana jotain poikkeuksellista.

Jokatapauksessa kovasti tsemppiä! ja pidä tämä päivä muistissa, kyllä niitä epätoivon hetkiäkin vielä tulee. :itku:
 
Tätä lapsiasiaa olen pyöritellyt mielessäni jo jonkin aikaa. Ikää jokunen vuosi päälle 30 ja kavereilla kaikilla muksut. Itse olen kovasti miettiny mikä minussa on vikana kun ei vain lapsiasiat kiinnosta, ei sitten millään.

Olen kuullut paljon kommentteja, että "kyllä sitä lapseen kiintyy heti kun sellaisen hankkii" tai "Sinusta tulisi kyllä hyvä isä, turhaan murehdit". Vastaavat kommentit lisäävät itselläni ahdistusta koko hommaa kohtaan. Pitääkö niitä lapsia hankkia vain koska kuuluu? En vain koe, että se olisi millään tavalla järkevää ja oikein lastakaan kohtaa jos ei sitä tunnetta lapsen hankkimiseen alkujaankaan ole. Liian paljon näkee lapsosia jotka on syystä tai toisesta käytöshäiriöisiä jne. Miksi niitä lapsia tehdään jos niiden kasvatukseen ja niistä huolehtimiseen ei viitsitä panostaa edes vähää alusta? Koska niin kuuluu tehdä?

Toki varmasti oma lapsuus ja siellä koetut jutu vaikuttaa tällaisiinkin asioihin.

Pitäisikö olla huolissaan?
 
Ei taatusti tarvitse olla huolissaan, ei sinun saappaissasi olevilla, eikä heillä jotka haluavat lapsia.

Jokainen menee miten maistuu. Tuskin ulkopuolelta tulevien paineiden takia kannattaa tehdä/jättää tekemättä.

Itselläni oli aika jotenkin luonnollista lisääntyä aikoinaan. Esikoinen syntyi -04 ja siitä niitä pikkuhiljaa on siunaantunut, lopullinen lapsiluku täynnä eli 6kpl.
 
Tätä lapsiasiaa olen pyöritellyt mielessäni jo jonkin aikaa. Ikää jokunen vuosi päälle 30 ja kavereilla kaikilla muksut. Itse olen kovasti miettiny mikä minussa on vikana kun ei vain lapsiasiat kiinnosta, ei sitten millään.

Olen kuullut paljon kommentteja, että "kyllä sitä lapseen kiintyy heti kun sellaisen hankkii" tai "Sinusta tulisi kyllä hyvä isä, turhaan murehdit". Vastaavat kommentit lisäävät itselläni ahdistusta koko hommaa kohtaan. Pitääkö niitä lapsia hankkia vain koska kuuluu? En vain koe, että se olisi millään tavalla järkevää ja oikein lastakaan kohtaa jos ei sitä tunnetta lapsen hankkimiseen alkujaankaan ole. Liian paljon näkee lapsosia jotka on syystä tai toisesta käytöshäiriöisiä jne. Miksi niitä lapsia tehdään jos niiden kasvatukseen ja niistä huolehtimiseen ei viitsitä panostaa edes vähää alusta? Koska niin kuuluu tehdä?

Toki varmasti oma lapsuus ja siellä koetut jutu vaikuttaa tällaisiinkin asioihin.

Pitäisikö olla huolissaan?
Ei tarvitse olla huolissaan. Lapsia ei kannata hankkia, jos on päätöksestä epävarma.
 
Ei tarvitse olla huolissaan. Lapsia ei kannata hankkia, jos on päätöksestä epävarma.

Tuo on ainakin se varma tapa edetä. Ei tule sitten huteja ja pettymyksiä. Vähän kuin käytetyn auton osto, siinä on iso riski että osuu pommi kohdalle, mutta ei oo pakko, aina voi mennä bussilla :)

Itse en ikinä toisten muksuista innostunut ja omankin hankkimista mietin pitkään ja pohdin että voiko sellaisesta huutoapinasta oikeasti välittää. Nyt kaduttaa etten hankkinut lapsia aikaisemmin.
 
Itse näen asian niin että en halua muovata elämääni niin että se lapsi on keskipiste ja tärkeintä elämässä, varsinkaan jos se ei kiinnosta. Luonnollisesti on automaatio että siinä kohtaa kun muksu siunaantuu niin jokainen järjellinen ihminen keskittää suurimman osan elämänsä panoksesta siihen. Olen niin hedonisti ainakin vielä tässä kohtaa että haluan nauttia elämästä eri tavalla kuin lapsen isä nauttisi. En välttämättä enempää, en vähempää mutta en koe että se "lapsen kautta" eläminen on itselleni oikea tapa.

Ja toisaalta olisin varmaan kasvattajana sitä luokkaa että "jos sua kiusataan niin vedä pataan tuplasti kovemmin", joka taas ei nykypäivänä toimi eikä ole sallittua. Enkä kestäisi jos omasta pojasta tulisi joku soijalattea litkivä sukupuoleton tai vastaavasti tyttärestä joku dubaissa persettään myyvä somehuora.
 
Enkä kestäisi jos omasta pojasta tulisi joku soijalattea litkivä sukupuoleton tai vastaavasti tyttärestä joku dubaissa persettään myyvä somehuora.

Sama. Toivon todella että lapsistani kaikki tulevat hankkimaan vastakkaisen sukupuolen puolison.

Esikoisen osalta voinee jo huokaista.
 
Tervehdys,

Nyt on kirjoiteltava lisää koska on tapahtunut outoja

Tänään ajeltiin koko perheenä lapsen kummin luokse kylään. Matkalla oli vartin stoppi jonka aikana lapsi heräsi. Normaalista poiketen ei räjähtänyt, vaan naureskeli ja oli hiljaa. Kummin luona leikki ja oli muutenkin ihan nätisti. Kun lähdettin ajamaan kotiin, nukkui koko puolen tunnin matkan. Kotiin kun päästiin, vähän kiukutti kun joutui heräämään kesken unien. Sitten alkoi ne varsinaiset ihmeet. Lapsi joka normaalisti nukkuu ihan korkeintaan 30-45 minuuttia, nukkui yli kaksi tuntia. Sen jälkeen syönyt kiinteitä kaksi kertaa kuin linnunpoikanen, suu auki ootti lisää ja istui kiltisti naureskellen. Sitten vielä kyytipojaksi vähän maitoa edelleen suu messingillä.

Ollaan aivan pihalla ja että mitä ihmettä? Ihan kuin joku olisi vaihtanut pojan toiseen, mutta saman näköiseen.

Väkisinkin tulee mieleen että onko pojalla koko ajan ollut kiusana jokin fyysinen juttu koko 6kk ja nyt ”lonksahti” kohilleen? Ollaan kyllä lääkärillä käyty, ja myöskin kiropraktikolla, eikä sieltä löytyny muuta kuin pari jumia joiden ei kyllä olisi pitänyt sen kummemmin haitata.

Eipä tässä nyt lippua vielä salkoon nosteta, saattoi olla tilapäinen häiriö matrixissa. Olihan se kyllä liikuttavaa kokea ja nähdä iloinen lapsi jota naurattaa ja ruoka maistuu. Kerkesin jopa tajuta miksi jotkut tekevät useamman kuin yhden lapsen. Voi niitä onnekkaita joiden lapset ovat aina tuollaisia...

Älä huoli, aina kun luulet että nyt nukutaan tästä lähtien hyvin niin tulee seuraava vaihe ja uni taas muuttuu :)
Viimeistään sitten hampaat ja masuvaivat harmittaa.
 
Sama. Toivon todella että lapsistani kaikki tulevat hankkimaan vastakkaisen sukupuolen puolison.

Esikoisen osalta voinee jo huokaista.
Varmasti rakastaisin lastani sen vioista huolimatta, mutta kyllä se vain niin on että suuri pettymys se olisi jos omasta muksusta tulisi jotain muuta kuin hetero... Kovin moni ei sitä ääneen sano, uskalla tai halua myöntää mutta omalla kohdallani se on kyllä valitettavasti näin.
 
Varmasti rakastaisin lastani sen vioista huolimatta, mutta kyllä se vain niin on että suuri pettymys se olisi jos omasta muksusta tulisi jotain muuta kuin hetero... Kovin moni ei sitä ääneen sano, uskalla tai halua myöntää mutta omalla kohdallani se on kyllä valitettavasti näin.
Mistä tällainen toive kumpuaa? Onko jotain homofobiaa taustalla, vai häpeäisitkö omaa lasta jos hän olisi homo?

Itselleni olisi aivan se ja sama onko lapset homoja vai heteroita. Mutta heterona elämä on helpompaa, joten toivon sen takia että heteroita on molemmat.
 
Melkeinpä arvasin että ensimmäisenä ehdotetaan että olen joko homo tai kammoksun niitä.
En usko että häpeäisin, kuitenkin olen sen verran perinteinen että olisi kiva nähdä esimerkiksi ne perinteisiin sukupuolirooleihin sidotut tapahtumat ihan sellaisinaan. Olen vanhanaikainen.
 
Melkeinpä arvasin että ensimmäisenä ehdotetaan että olen joko homo tai kammoksun niitä.
En usko että häpeäisin, kuitenkin olen sen verran perinteinen että olisi kiva nähdä esimerkiksi ne perinteisiin sukupuolirooleihin sidotut tapahtumat ihan sellaisinaan. Olen vanhanaikainen.
Ok. Saahan sitä olla vanhanaikainen kunhan ei sitä perusteena käyttämällä tuota muille kärsimystä.

Yhden "sairasta, ei oo jumalan suunnitelma tämmönen" -keissin nähnyt ja ei sitä kovin kivaa ollut seurata. Onneksi asia lopulta osattiin käsitellä ja nyt saa homopari elää omaa elämäänsä onnellisesti ja läheisten hyväksymänä.
 
No kirjoitellaas vähän kun kerta tälläinen ketju osui silmiin...

Lapsi nyt 6kk ja yleisterve, mutta on varsin kinkkinen ja vaativa kaveri. Vatsavaivat kiusannu alusta asti ja testailtu erimerkkisiä korvikkeita. Nukkuu tosi lyhyitä pätkiä, kiinteät maistuu huonosti ja on muutenki sellainen ettei ole koskaan hyvä olla, käytännössä ei viihdy missään asennossa, ei autossa, ei vaunuissa, ei sitterissä, ei vaan missään. Erittäin huutoherkkä ja käytännössä sitoo toisen vanhemmista 24/7. Mitään tukiverkkoa ei ole koska ollaan raskausaikana muutettu, eli ei ole mitään mahdollisuutta saada lasta hoitoon vaikkapa edes yhdeksi tunniksi.

Kun muutettiin, vaimolla oli kovat suunnitelmat että pääsee sitten lapsen kanssa kerhoihin ja muihin äitijuttuihin jotta saa keskustella toisten kanssa ja ehkä saisi jopa kavereitakin uudelta paikkakunnalta. No tietysti sitten tuli pandemia joka sotki kaiken. Nyt toinen sitten ollut kaikki nämä ajat kotiin naulattuna. Itse käyn töissä ja muuten olen itsekin aina kotona.

Kyllä nämä ovat kovia aikoja olleet ja psyyke on aika remontissa kaikilla osapuolilla. Univelat ja väsymys molemmilla infernaaliset, aivan sumussa mennään vuorokaudesta toiseen. Hieno juttu oli että saatiin lapsi mukaan elämään, mutta olishan tämä nyt saanu vähän helpomminkin sujua. Parisuhde on jääny täysin taka-alalle, ei ole aikaa, eikä jaksamista.

Kaiken lisäksi ilmaantunu itselle vähän terveysjuttuja ja ne pitää yrittää saada kuntoon jotenkin.

Tuntuu jotenkin että ollaan asian kanssa tosi yksin. Töissäkin kun toisille vanhemmille juttelee asiasta, niin eihän ne tajua, kaikilla sattumoisin sellaisia lapsia jotka eivät koskaan itkeneet, söivät kuin eläimet ja nukkuivat yöt läpeensä. Tuntuu että kaikki suhtautuu asiaan niin että kärjistän omaa tilannetta ja kaikkihan on vaan normaalia. Selvä.

En tiedä, kai tää tästä

Tähän vielä palatakseni, kannattaa myös kysellä hoitajaa kunnan ulkopuolelta jos ei kunnalta saa riittävää apua. Hyviä kokemuksia on Mannerheimin lastensuojeluliiton kautta tulevista hoitajista: Lastenhoitovälityspisteet - Mannerheimin Lastensuojeluliitto

Yleensäkin esim. viikottaisen "ilta kahdenkesken" hinta on aika halpa verrattuna siitä saatuun hyvinvointiin. Ja jos lastenhoitaja käy säännöllisesti, ei kahdenkeskiselle ajalle tule niin paljon paineita. Tällöin vapaa-aika ei mene suorittaessa vaan voi välillä ottaa rennommin ja se täyttää paremmin akkuja.
 
Ok. Saahan sitä olla vanhanaikainen kunhan ei sitä perusteena käyttämällä tuota muille kärsimystä.

Yhden "sairasta, ei oo jumalan suunnitelma tämmönen" -keissin nähnyt ja ei sitä kovin kivaa ollut seurata. Onneksi asia lopulta osattiin käsitellä ja nyt saa homopari elää omaa elämäänsä onnellisesti ja läheisten hyväksymänä.
Tuskinpa se minusta ulos päin näkyisi. Hyväksyttävähän se olisi. Lähinnä puhuin tässä omista tuntemuksista, en nyt sentään kirveellä alkaisi jälkiaborttitouhuihin.
 
Mä en tiedä olenko vaan omituinen, itsekäs tai muuten vain outo lintu, mutta en tiedä syttyykö koskaan lapsikuume. Tuossa aikasemmin oli hetken aikaa sellainen fiilis, että voisi pyöräyttää mutta se meni aika nopeasti ohi. Ehkä mun takaraivossa on se tunne, että partnerina pitäisi olla liki täydellinen ihminen henkisesti ja fyysisesti, jotta tekisin lapsen tähän maailmaan. Ensinnäkin en halua että lapsesta tulee eristäytynyt ja puhelinta tuijottava. Varmistaisin, että vanhemmuus olisi täydellistä omastakin puolesta ja että lapsi saisi mahdollisimman hyvän kasvun ja edellytykset menestyä tässä maailmassa. Toisekseen en ole itse edes valmis siihen. Sen verran omaa napaa tuijottaen, harrastuksia ja pyrin opiskelemaan, ettei yksinkertaisesti ole edes aika siihen.. Ehkä 10 vuoden päästä kun olen 40v ja tarpeeksi kypsä antamaan sille aikani. Se tuntuu enemmän velvollisuudelta kuin lahjalta tällä hetkellä.

Ei mua taas sitten haittaisi elää suhteessa jossa toinen olisi pyöräyttänyt muksun, kunhan se on jo lähellä teini-ikää tai sielläpäin.

En tiedä oliko oikea palsta jauhamiseen mutta menköön :D

Mä en ole koskaan ymmärtänyt näitä jotka tekee lapsia vaan lapsen teon ilosta tai muuten yrittävät korjata suhteen lapsella tai ihan mitä vaan muuta. Kyllä mun mielestä jos sen lapsen tekee niin hänelle täytyy antaa 110% tai sitten jättää tekemättä.

E: Voi olla että vuoden parin päästä kirjoitankin, että haluankin muksun, joten siksi tämä editti.
 
Viimeksi muokattu:
Mulla herää isänvaistot aina kun näen pienen pojan, olisi niin ihanaa olla oma poika jatkamassa sukua.
veljellä on kaksi poikaa, toinen autistinen ja toinen vakavasti cp-vammainen, on siinäkin rankka tulevaisuus.
tuntuu jo valmiiksi pahalta.

Onnea kaikille joilla on oma poika himassa odottamassa töistä paluuta <3
 
Mä en tiedä olenko vaan omituinen, itsekäs tai muuten vain outo lintu, mutta en tiedä syttyykö koskaan lapsikuume. Tuossa aikasemmin oli hetken aikaa sellainen fiilis, että voisi pyöräyttää mutta se meni aika nopeasti ohi. Ehkä mun takaraivossa on se tunne, että partnerina pitäisi olla liki täydellinen ihminen henkisesti ja fyysisesti, jotta tekisin lapsen tähän maailmaan. Ensinnäkin en halua että lapsesta tulee eristäytynyt ja puhelinta tuijottava. Varmistaisin, että vanhemmuus olisi täydellistä omastakin puolesta ja että lapsi saisi mahdollisimman hyvän kasvun ja edellytykset menestyä tässä maailmassa. Toisekseen en ole itse edes valmis siihen. Sen verran omaa napaa tuijottaen, harrastuksia ja pyrin opiskelemaan, ettei yksinkertaisesti ole edes aika siihen.. Ehkä 10 vuoden päästä kun olen 40v ja tarpeeksi kypsä antamaan sille aikani. Se tuntuu enemmän velvollisuudelta kuin lahjalta tällä hetkellä.

Ei mua taas sitten haittaisi elää suhteessa jossa toinen olisi pyöräyttänyt muksun, kunhan se on jo lähellä teini-ikää tai sielläpäin.

En tiedä oliko oikea palsta jauhamiseen mutta menköön :D

Mä en ole koskaan ymmärtänyt näitä jotka tekee lapsia vaan lapsen teon ilosta tai muuten yrittävät korjata suhteen lapsella tai ihan mitä vaan muuta. Kyllä mun mielestä jos sen lapsen tekee niin hänelle täytyy antaa 110% tai sitten jättää tekemättä.

E: Voi olla että vuoden parin päästä kirjoitankin, että haluankin muksun, joten siksi tämä editti.

Niin. Sikäli sinulla on ihan hyvä ajatus tuossa, mutta semmoista kuin täydellinen aika ei tule koskaan. Itsellä nyt 2,5 vuotias tytär kotona viemässä "kaiken" vapaa-ajan. Olen tullut siihen tulokseen, että mitä pidemmälle katson tulevaisuuteen, sen vaikeammaksi se lapsen "hankkiminen" muuttuu. Siis ihan siitä syystä, että silloin on ura pidemmällä, varmaankin isompi asuntolaina yms. Eikä sitä 2,5v katkonaista unta (tämä on meillä ollut) ihan niin hyvin kestä enää 10v päästä kuin nyt. Ikää siis 26v.

Ja minä haluan toisen lapsen, vaikka vuosi sitten olin sitä mieltä, ettei koskaan enää. Mutta se, että odottaisin tässä sitä, että saamme omakotitaloa yms. hankittua, vaikuttaa taas siihen, ettei lapsen kanssa voisi viettää niin paljoa aikaa, eikä myöskään voisi pitää häntä kotona niin kauaa. Nykyinen ei ole edes päiväkodissa vielä. Onnistuu etätyön ja etäopiskelun vuoksi. Ollaan koettu, että tämä kotona vietetty aika on vain ja ainoastaan ollut positiivista lapsenkin kehitykselle. Puhuu paremmin, ottaa muut huomioon paremmin, on motorisesti taitavampi kuin keskiverto hänen ikäisensä. Tämä siis ihan neuvolan tädin, muiden ihmisten ja sitten sen oman samanikäisten lasten havainnointien perusteella. Haluaisimme pitää myös seuraavan ainakin 3-vuotiaaksi kotona. Tämä sitten taas ei onnistu sillä 500 000€ omakotitalolla, vaikka minä tienaankin keskivertoa enemmän.
 
Niin. Sikäli sinulla on ihan hyvä ajatus tuossa, mutta semmoista kuin täydellinen aika ei tule koskaan. Itsellä nyt 2,5 vuotias tytär kotona viemässä "kaiken" vapaa-ajan. Olen tullut siihen tulokseen, että mitä pidemmälle katson tulevaisuuteen, sen vaikeammaksi se lapsen "hankkiminen" muuttuu. Siis ihan siitä syystä, että silloin on ura pidemmällä, varmaankin isompi asuntolaina yms. Eikä sitä 2,5v katkonaista unta (tämä on meillä ollut) ihan niin hyvin kestä enää 10v päästä kuin nyt. Ikää siis 26v.

Ja minä haluan toisen lapsen, vaikka vuosi sitten olin sitä mieltä, ettei koskaan enää. Mutta se, että odottaisin tässä sitä, että saamme omakotitaloa yms. hankittua, vaikuttaa taas siihen, ettei lapsen kanssa voisi viettää niin paljoa aikaa, eikä myöskään voisi pitää häntä kotona niin kauaa. Nykyinen ei ole edes päiväkodissa vielä. Onnistuu etätyön ja etäopiskelun vuoksi. Ollaan koettu, että tämä kotona vietetty aika on vain ja ainoastaan ollut positiivista lapsenkin kehitykselle. Puhuu paremmin, ottaa muut huomioon paremmin, on motorisesti taitavampi kuin keskiverto hänen ikäisensä. Tämä siis ihan neuvolan tädin, muiden ihmisten ja sitten sen oman samanikäisten lasten havainnointien perusteella. Haluaisimme pitää myös seuraavan ainakin 3-vuotiaaksi kotona. Tämä sitten taas ei onnistu sillä 500 000€ omakotitalolla, vaikka minä tienaankin keskivertoa enemmän.

Niin. Tässä on lähinnä ollut se ei/epävarmuus sen lapsen teon kohdalla. Ja moni sanoo että jos on vielä kannalla "ei" tai "epävarma", niin sitä ei kannata pyöräyttää arkeen. Täydellistä kumppania ei muuten ole olemassa, joten sanotaanko että sopiva.
Mutta kuitenkin pohjimmiltaan en ajatellut vanhuusvuosia viettää niin etteikö olisi yhtään jälkikasvua.
Tällä hetkellä vaan en koe, että haluaisin pikkulasta arkeen ympärilleni.
Joten ajatuksissa on mieletön ristiriita.
Ehkä se valkeene tässä pikkuhiljaa, nyt ikää 30.
Pidän terveydestäni pirun hyvää huolta, joten jos muuten ei tule mitään huonoa lottovoittoa terveyden osalta, niin en usko, ettenkö jaksaisi painaa muksun mukana.

Edittiä: Joillakin tulee se fiilis, että on ihan parasta jatkaa omaa sukua. Mulla taas ei oo sellaisia suvun jatkamisfiiliksiä, enkä tällä hetkellä koe lasta lahjaksi. Jos tai kun mulle tulisi jälkikasvua, olisin siinä vaiheessa valmis jollain tasolla jakamaan oppeja ja elämänohjeita. Olen niin keskeneräinen vielä. Voiko asiaa edes näin muotoilla. Päällimmäiset ajatukset.

Viimeiseksi. Onneksi miehillä on tässä etulyöntiasema. Vanhempanakin voi tehdä lapsen. Naisella biologinen kello tikittää. En tietenkään poissulje sitä, että voisinko edes saada lasta vaikka 10v päästä. Eihän näistä koskaan tiedä.
 
Viimeksi muokattu:
Niin. Tässä on lähinnä ollut se ei/epävarmuus sen lapsen teon kohdalla. Ja moni sanoo että jos on vielä kannalla "ei" tai "epävarma", niin sitä ei kannata pyöräyttää arkeen. Täydellistä kumppania ei muuten ole olemassa, joten sanotaanko että sopiva.
Mutta kuitenkin pohjimmiltaan en ajatellut vanhuusvuosia viettää niin etteikö olisi yhtään jälkikasvua.
Tällä hetkellä vaan en koe, että haluaisin pikkulasta arkeen ympärilleni.
Joten ajatuksissa on mieletön ristiriita.
Ehkä se valkeene tässä pikkuhiljaa, nyt ikää 30.
Pidän terveydestäni pirun hyvää huolta, joten jos muuten ei tule mitään huonoa lottovoittoa terveyden osalta, niin en usko, ettenkö jaksaisi painaa muksun mukana.

Edittiä: Joillakin tulee se fiilis, että on ihan parasta jatkaa omaa sukua. Mulla taas ei oo sellaisia suvun jatkamisfiiliksiä, enkä tällä hetkellä koe lasta lahjaksi. Jos tai kun mulle tulisi jälkikasvua, olisin siinä vaiheessa valmis jollain tasolla jakamaan oppeja ja elämänohjeita. Olen niin keskeneräinen vielä. Voiko asiaa edes näin muotoilla. Päällimmäiset ajatukset.

Viimeiseksi. Onneksi miehillä on tässä etulyöntiasema. Vanhempanakin voi tehdä lapsen. Naisella biologinen kello tikittää. En tietenkään poissulje sitä, että voisinko edes saada lasta vaikka 10v päästä. Eihän näistä koskaan tiedä.


Ymmärrän kyllä mitä haet takaa. Eikä sitä lasta kannata tosiaan "hankkia" ennen kuin kokee että on valmis, mutta jotenkin mulla jäi sun teksteistä se fiilis, että ajattelet asiaa ehkä liian pitkälle. Mikä ei toki ole huono ominaisuus ihmisessä, eikä tässäkään suhteessa, mutta liian pitkälle vietynä saattaa olla, että tuo vanheneminen ilman jälkikasvua onkin todellisuutta. Liittyy osittain myös tuohon viimeiseksi mainitsemaasi pointtiin biologisesta kellosta. Tiedän tosin parikin ei nyt ihan lähipiirissä, mutta kaukaisempia sukulaisia, jotka ovat saaneet yli 45 vuotiaina lapsen (naisen ikä).
Itsellä oli ennen syntymää pitkään raskausajan fiilis että ei käytännössä "kiinnostanut" lapsijutut. Hieman jopa ihmettelin omaa suhtautumista, ei vaan jotenkin kiinnostanut mahalle höpöttelyt yms. Tämä loppui kun seinään, kun sain tyttären synnärillä käsiin. Se ihmetytti vielä enemmän. Yhtäkkiä oli tunne, että tässä on minun elämäni tarkoitus. Kasvattaa hänet, opettaa hänelle kaikki ja suojella häntä oman henkeni uhalla. Eikä mikään muu enää merkinnyt "mitään".

Se terveys lähtee kyllä aika hyvin alamäkeä siinä vaiheessa kun ei nuku yössä kun katkonaisesti muutaman tunnin kuukausia putkeen. Mutta terveydestä kannattaa pitää kaikesta huolimatta kiinni. Sitä meillä on vain yksi ja sille lapselle on parempi, että isä on hengissä ja läsnä. Itse jouduin aikamoiseen myllytykseen tuon univajeen suhteen, joten mulla aika "huono" kokemus, joka toki vaikuttaa nykyiseen suhtautumiseen. Enkä tokikaan voi oikeasti tietää millainen olisin 40 vuotiaana vireystilaltani, mutta olen loogisesti ajatellut, että ei se varmaan helpompaa olisi myöhemmin kuin nyt.
 
Ymmärrän kyllä mitä haet takaa. Eikä sitä lasta kannata tosiaan "hankkia" ennen kuin kokee että on valmis, mutta jotenkin mulla jäi sun teksteistä se fiilis, että ajattelet asiaa ehkä liian pitkälle. Mikä ei toki ole huono ominaisuus ihmisessä, eikä tässäkään suhteessa, mutta liian pitkälle vietynä saattaa olla, että tuo vanheneminen ilman jälkikasvua onkin todellisuutta. Liittyy osittain myös tuohon viimeiseksi mainitsemaasi pointtiin biologisesta kellosta. Tiedän tosin parikin ei nyt ihan lähipiirissä, mutta kaukaisempia sukulaisia, jotka ovat saaneet yli 45 vuotiaina lapsen (naisen ikä).
Itsellä oli ennen syntymää pitkään raskausajan fiilis että ei käytännössä "kiinnostanut" lapsijutut. Hieman jopa ihmettelin omaa suhtautumista, ei vaan jotenkin kiinnostanut mahalle höpöttelyt yms. Tämä loppui kun seinään, kun sain tyttären synnärillä käsiin. Se ihmetytti vielä enemmän. Yhtäkkiä oli tunne, että tässä on minun elämäni tarkoitus. Kasvattaa hänet, opettaa hänelle kaikki ja suojella häntä oman henkeni uhalla. Eikä mikään muu enää merkinnyt "mitään".

Se terveys lähtee kyllä aika hyvin alamäkeä siinä vaiheessa kun ei nuku yössä kun katkonaisesti muutaman tunnin kuukausia putkeen. Mutta terveydestä kannattaa pitää kaikesta huolimatta kiinni. Sitä meillä on vain yksi ja sille lapselle on parempi, että isä on hengissä ja läsnä. Itse jouduin aikamoiseen myllytykseen tuon univajeen suhteen, joten mulla aika "huono" kokemus, joka toki vaikuttaa nykyiseen suhtautumiseen. Enkä tokikaan voi oikeasti tietää millainen olisin 40 vuotiaana vireystilaltani, mutta olen loogisesti ajatellut, että ei se varmaan helpompaa olisi myöhemmin kuin nyt.

Juuri postasit ja luin ajatuksella läpi. Hyviä pointteja. Tuleeko siis miehelläkin aivoissakin muutoksia kuten naisen aivoissa? Tätä olen miettinyt nyt tässä.
Laitan ajatuksen myllertää tämän lapsiasian kohdalla, mutta en halua kiirehtiä vaan asian mennä omalla painollaan. 40v on ehkä vähä turhan musta-valko ajattelulla tässä vaiheessa kun täyrin juuri 30. Kyllä se lapsi tulee viimeistään 35 ikävuoden kohdalla jos on tullakseen, ainakin uskoisin näin.

Poika vai tyttö? Jos joskus lapsen saisin, haluaisin ehdottomasti tyttären. En tiedä miksi näin, mutta tälläset fiilikset. En toki lähettäisi postipakettina afrikkaan jos poika tulisi, vaan ovat samassa arvossa joka tapauksessa. Kertokaas shamaanitemput ;)
 
Minä taidan olla outolintu sen suhteen, että ennen lasta meno oli villiä ja vapaata poikamies "juhlaa", kunnes yksi yön tuttavuuksista ilmoitti raskaudestaan, joten tässä sitä nyt ollaan edelleen saman katon alla nyt vaan neljän lapsen kanssa (3 oli tavoite, tuli kaksoset) . Ikää 30.

Ei varmasti mikään tavallisin tarina, mutta en ole sitä mieltä että kaikki puitteet pitää olla kunnossa ennen lapsia, tärkeämpää on haluta kulkea yhdessä eteenpäin.
 
Uudenvuoden aatto viime vuonna oli ikimuistoinen. 1-vuotias kuopus sai kotona anafylaktisen reaktion ja piti lanssi taas soittaa (voi laskea kahden käden sormilla kerrat kun niin allerginen). Saatiin hoidettua ja tila koheni. Vaimo oli tehnyt raskaustestin ennen tätä episodia. Katsottiin molemmat kahta viivaa ja tehtiin uusi testi, jos olisikin väärä positiivinen. Ei ollut. Vielä yksi lapsi neljän tytön lisäksi. Pelotti että miten tästä selviää kun itse juuri alottanut yliopistossa opinnot eikä lapsia ollut enää lisää suunnitteilla. Toisaalta taas tuntui hyvälle tulla vielä kerran isäksi. Taisi tulla muistutus siitä että mikään ehkäisymenetelmä ei anna 100% tehoa. Aborttia en nähnyt vaihtoehtona eikä vaimokaan, joten päätös pitää lapsi oli helppo.

Kaksi viikkoa sitten syntyi terve poika. Ei sitä tunnetta vaan osaa kuvailla kun on oma lapsi sylissä. Vanhemmat tytöt (12, 9, 7) kun lentäneet pesästä niin kaksi vielä kotona. Eipä enää pelota, elämä kantaa. Lapsien opetus vanhemmille on mielestäni että eletään hetkessä. Huomisesta ei tiedä ja eilinen on jo mennyt.

Itse nyt 35v enkä kyllä päivääkään vaihtaisi pois. Toki opiskeluun ei pysty samalla tavalla panostamaan kuin lapsettomat opiskelijat voivat mutta eipä ole yksinäistä. Onneksi työ- ja elämänkokemus helpottaa opinnoissa. Muutama ryppykin löytyy enemmän kuin nuoremmilta.Tosin sehän vain lisää karismaa meillä miehillä ja isillä, kuten olen huomannut naisvaltaista alaa opiskelevana. :smoke:
 
Juuri postasit ja luin ajatuksella läpi. Hyviä pointteja. Tuleeko siis miehelläkin aivoissakin muutoksia kuten naisen aivoissa? Tätä olen miettinyt nyt tässä.
Laitan ajatuksen myllertää tämän lapsiasian kohdalla, mutta en halua kiirehtiä vaan asian mennä omalla painollaan. 40v on ehkä vähä turhan musta-valko ajattelulla tässä vaiheessa kun täyrin juuri 30. Kyllä se lapsi tulee viimeistään 35 ikävuoden kohdalla jos on tullakseen, ainakin uskoisin näin.

Poika vai tyttö? Jos joskus lapsen saisin, haluaisin ehdottomasti tyttären. En tiedä miksi näin, mutta tälläset fiilikset. En toki lähettäisi postipakettina afrikkaan jos poika tulisi, vaan ovat samassa arvossa joka tapauksessa. Kertokaas shamaanitemput ;)
En osaa ottaa kantaa aivojen mahdollisiin muutoksiin, mulla ainakin suhtautuminen ns. Hällä väliä -asenteesta muuttui silmänräpäyksessä täysin. Toki olin vaunuja ja muuta hankkinut raskausaikana jne. Mutta lähinnä velvollisuudesta, enkä niinkään että jee kuinka siistiä. Niin ja lapsi oli toivottu ja suunniteltu kyllä. En suinkaan halua vaikuttaa siltä, että pitäisi kiirehtiä, mutta ei ainakaan omaa elämää eteenpäin miettiessä tule hyvää hetkeä ”sitten myöhemmin”.

Minä sain tyttären. Mulla ei periaatteessa ollut väliä. Olen ”aina” halunnut kaksi lasta. Tytön ja pojan, joten seuraavasta toivon poikaa. En tokikaan pety jos tulee toinen tytär. Eikai tuohon ole mitään erityistä temppua. Tulee kumpi tulee. Ainakaan minä en usko tiettyihin seksiasentoihin, joista tulee tyttö tai että tiettynä päivänä tyttö yms.
 
Aborttia en nähnyt vaihtoehtona eikä vaimokaan, joten päätös pitää lapsi oli helppo.

En tarkoita teitä henkilökohtaisesti, mutta mikä ihme siinä abortissa on niin kamalaa? Aina puhutaan että nuori tyttö saa traumat eliniäksi teettäessään abortin. Miksi? Itseä ei voisi vähempää kiinnostaa jos joku solumöykky lumpsahtaa vessanpönttöön jonkun pillerien vaikutuksen takia. Tai vaikka lääkäri kävisi sen sieltä jollain metallihenkarilla ronkkimassa pois. Lasta en missään nimessä vahingoittaisi, mutta eihän tuo ole millään muotoa sen pahempaa kuin vaikka nenäliinaan runkkaaminen.

Mistä se trauma syntyy ja miksi tästä on tarvinnut tehdä niin suuri haloo että se aiheuttaa lieveilmiöitä nuorissa naisissa mm. siten että synnytetään väkisin sen muksu jonka elämästä tulee pelkkää skeidaa.
 
Juuri postasit ja luin ajatuksella läpi. Hyviä pointteja. Tuleeko siis miehelläkin aivoissakin muutoksia kuten naisen aivoissa? Tätä olen miettinyt nyt tässä.
Laitan ajatuksen myllertää tämän lapsiasian kohdalla, mutta en halua kiirehtiä vaan asian mennä omalla painollaan. 40v on ehkä vähä turhan musta-valko ajattelulla tässä vaiheessa kun täyrin juuri 30. Kyllä se lapsi tulee viimeistään 35 ikävuoden kohdalla jos on tullakseen, ainakin uskoisin näin.

Poika vai tyttö? Jos joskus lapsen saisin, haluaisin ehdottomasti tyttären. En tiedä miksi näin, mutta tälläset fiilikset. En toki lähettäisi postipakettina afrikkaan jos poika tulisi, vaan ovat samassa arvossa joka tapauksessa. Kertokaas shamaanitemput ;)
Ainakin yhden Netflix-dokkarin näin missä sanottiin, että mantelitumake turpoaa myös isällä, eikä palaudu takaisin. Muistaakseni jos isä on vauvan primaarivanhempi niin taisi turvota vielä enemmän. Mantelitumake wikipediassa:
pääasiallisiksi toiminnoiksi on tutkimuksissa havaittu tunnereaktioiden (pelko, ahdistus, aggressio ...) muistaminen ja prosessointi. Mantelitumakkeiden on sanottu olevan ns. aivojen tunnetietokone.[1] Ihmiset, joilla on suuri mantelitumake, osaavat tehdä muita osuvampia päätelmiä muiden ihmisten luotettavuudesta heidän ilmeidensä perusteella[2] ja he solmivat lisäksi muita enemmän sosiaalisia suhteita[3].
 
No siinä vaiheessa kun niitä muksuja jo on, niin se kynnys aborttiin kasvaa, koska on nähnyt sen mitä siitä solumöykystä voi tulla. Voi toki olla tulemattakin. Enkä kyllä itse lähtökohtaisesti koskaan ajatellut, että kyseessä olisi "vain solumöykky". Käytiin itse varhaisultrassa (olikohan jollain 10 viikolla), jolloin jo näki kyllä selkeästi muutakin kuin solumöykyn.

Lisäksi ei se abortti aina ihan ongelmaton ole, ainakaan myöhäisessä vaiheessa. Kyllä se psyykkeeseen varmasti vaikuttaa, etenkin äidillä, kun sen tuntee kohtuu varhaisessa vaiheessa jo. Eihän kaikki traumatisoidu koulukiusaamisesta, mutta osa selkeästi kyllä. Ihmiset ovat erilaisia (pointtina)
 
Positiivista aborttipuhetta on viime aikoina myllytetty mediassa. Hesarissa oli tällä viiikolla artikkeli Onnellinen abortti ja vähän aiemmin Ylen Perjantai-ohjelmassa mm. Hyvä abortti -minidokkari. Tuossa minidokkarissa 27-vuotias nainen tekee abortin ja sanoo, että lapsen olisi voinut pitää, jos se olisi tullut vuotta myöhemmin. En siis kannata, että kukaan pitää lasta vasten tahtoaan, mutta jos ajoitus on yhdestä vuodesta kiinni, niin onko ymmärretty kaikki lapsen saamisen realiteetit? Vuosi on melko lyhyt aika lasten hankinnassa.
 
Positiivista aborttipuhetta on viime aikoina myllytetty mediassa. Hesarissa oli tällä viiikolla artikkeli Onnellinen abortti ja vähän aiemmin Ylen Perjantai-ohjelmassa mm. Hyvä abortti -minidokkari. Tuossa minidokkarissa 27-vuotias nainen tekee abortin ja sanoo, että lapsen olisi voinut pitää, jos se olisi tullut vuotta myöhemmin. En siis kannata, että kukaan pitää lasta vasten tahtoaan, mutta jos ajoitus on yhdestä vuodesta kiinni, niin onko ymmärretty kaikki lapsen saamisen realiteetit? Vuosi on melko lyhyt aika lasten hankinnassa.

Tulee heti mieleen että voi olla vaikka valmistuminen loppusuoralla ja vakkari työsopimus tiedossa. Sen jälkeen on ihan eri ryhtyä perhettä kasvattamaan.
 
  • Tykkää
Reactions: hmb
Positiivista aborttipuhetta on viime aikoina myllytetty mediassa. Hesarissa oli tällä viiikolla artikkeli Onnellinen abortti ja vähän aiemmin Ylen Perjantai-ohjelmassa mm. Hyvä abortti -minidokkari. Tuossa minidokkarissa 27-vuotias nainen tekee abortin ja sanoo, että lapsen olisi voinut pitää, jos se olisi tullut vuotta myöhemmin. En siis kannata, että kukaan pitää lasta vasten tahtoaan, mutta jos ajoitus on yhdestä vuodesta kiinni, niin onko ymmärretty kaikki lapsen saamisen realiteetit? Vuosi on melko lyhyt aika lasten hankinnassa.
Vastuuta se on tuokin. Jos on sitä mieltä että ei ole kykenevä elättämään/kasvattamaan uutta ihmistä niin kudos siitä. Sitä jos lisääntyy vaikka ei ole varma pystyykö siihen niin ei sekään hyvä ole.
 
Mä en ole koskaan ymmärtänyt näitä jotka tekee lapsia vaan lapsen teon ilosta tai muuten yrittävät korjata suhteen lapsella tai ihan mitä vaan muuta. Kyllä mun mielestä jos sen lapsen tekee niin hänelle täytyy antaa 110% tai sitten jättää tekemättä.

Minäkään en ikinä tekisi lapsia seksin vuoksi, vaan että joku jatkaisi sukua, ja on sentään omaa verta ja lihaa kuten näin rujosti sanotaan.
Ihmissuhteet, ne ovat vaikeita, en ala saarnaamaan mutta on minusta jossain vikaa
kun veljen likka teki miehensä kanssa lapsen, nyt jo aikuinen, nooh, lapsi oli vielä koulu-iässä kun heille tuli ero, tyttö jäi miehelle.
nooh, tyttö meni uusiin naimisiin, ei siinä mitään mutta niin teki mieskin ja hänen uusi eukkonsa ei digannut tyttöä, niin tyttö laitettiin laitokseen kasvamaan!

Ei minusta osoita paljon kunnioitusta omaa "lihaa" kohtaan jos noin helpolla luovuttaa, kun ei ollut enää edes vaippa-iässä oleva ihminen :(
en voi muuta kuin ihmetellä, mutta nythän eletään vuotta 2021 eikä 1500-lukua, kait se sitten näin menee ...
 
Kyllä minusta jos lapsen tekee niin pitäisi siitä sen 18v huolehtia sitten. Jos ei pysty niin sitten ei pitäisi hankkia lapsia.

Lapsi ei voi kuitenkaan valita syntyykö vai ei ja mihin syntyy jne niin aika kohtuuton "rangaistus" että vanhemmat ei sitten huolehdi.
 
Kyllä minusta jos lapsen tekee niin pitäisi siitä sen 18v huolehtia sitten. Jos ei pysty niin sitten ei pitäisi hankkia lapsia.

Lapsi ei voi kuitenkaan valita syntyykö vai ei ja mihin syntyy jne niin aika kohtuuton "rangaistus" että vanhemmat ei sitten huolehdi.

toinen kaverini miespuolinen on ottanut hommansa vastuullisesti sydämeensä.
pojat ovat adhd:ta ja hän huolehtii ja kasvattaa niitä kunnolla ovat jo kohta 18v, ja äiti ottaa vain viikonlopuksi kun jakselee katsella.
lisäksi kaverilla on vaimo pyörätuolilla ja tekee päivisin vapaa-ehtoisduunia.

Tosin tämä kaveri on kunnolla vanhempi ja vastuullisempi mitä tuo edellä mainittu joka laittoi heti tyttönsä laitokseen :(
 

Statistiikka

Viestiketjuista
261 737
Viestejä
4 545 558
Jäsenet
74 840
Uusin jäsen
jousam

Hinta.fi

Back
Ylös Bottom