Onko perheellisillä ihmisillä minkä verran ristiriitaisia, tai jopa negatiivisia mietteitä vanhemmuudesta, muistakin syistä kuin haastava/erityisen vaativa lapsi, ikä, tai kehitysvaihe? Itseäni kalvaa melko pahasti sisältä eräänlainen kiintymyksen puute. Vietän aikaa lasteni kanssa ja leikin, mutta se tuntuu enemmän työltä kuin nautinnolta. Muksuni ovat nyt 5v ja 6v ikäisiä ja asumme samassa taloudessa. Varsinkin toisen lapsen luonne on haastava, ja eräänlaista uhmaikää on jatkunut nyt neljä vuotta putkeen, arjessa saattaa tulla pitkiä negatiivissävytteisiä jaksoja, jossa konfliktit seuraavat toisiaan. Tämä ei ole täysin subjektiivinen näkemys, koska myös isovanhemmat huomaavat lapsissa erittäin vahvan luonne-eron joka heijastuu kielteisenä käytöksenä eri tilanteissa. Myös unettomuuden kanssa on ollut ongelmia, laskimme vaimoni kanssa että meiltä meni viisi vuotta siihen että ensimmäistä kertaa kotona nukuttiin yö niin että meidät herätettiin vain kerran. En silti osaa yhdistää edellämainittuja syyksi omaan "tunteettomuuteni". Kiusaan itseäni ajatuksella että jos lapset häviäisivät yhtenä päivänä elämästäni, niin kuinka paljon kaipaisin heitä, vai kaipaisinko.
Kolikon kääntöpuoli on, että ajattelen paljon lasteni tulevaisuutta. Näen paljon vaivaa asioiden eteen, jotta heillä olisi asiat hyvin. Yritän pysyä vanhempien piireissä mukana jotta heillä olisi kavereita ja sosiaaliset verkostot, opetan asioita ja elämänkatsomusta, olen kiinnostunut kasvatuksellisista aiheista, panostan harrastuksiin ja opetan perusasioita, teen terveellistä ruokaa, puuhaamme monipuolisesti vapaa-ajalla, ja kaikella muullakin tapaa yritän huolehtia että valmistaisimme heidät vaimoni kanssa mahdollisimman hyvin kohtaaman maailman aikuisena, ja toisaalta että heillä olisi hyvä lapsuus, eikä heille ikinä selviäisi todelliset ajatukseni. Koen kuitenkin tekeväni kaikki nämä asiat lähinnä velvollisuudentunnosta.
Tunteettomuuteni suhteen olen lohduttautunut sillä, etten ole itse tietäni valinnut. Perimällä on varmasti sijansa tässä, samoin taannoisella koulukiusaamisella - olen kärsinyt läpi elämäni erittäin huonosta itsetunnosta, ja olen erittäin itsekriittinen. Yhdistän itseni myös ajatukseen "jos ei rakasta itseään, ei voi rakastaa toisiakaan". Olen kahteen otteeseen elämässäni yrittänyt avata ongelmaa terapian kautta, mutta en ole kokenut saavani vastetta. Ja toisaalta; minulla on myös paljon onnellisuuden hetkiä elämässäni, enkä koe olevani masentunut - tai jos niin erittäin lievästi. Suoriudun töissä hyvin hyvin, urheilen , on kavereita, ym ym - ja nämä ovatkin monesti niitä onnellisuuden lähteitä. Kun seuraan vaimoani (joka todennäköisesti omaa terveemmän tunne-elämän kuin minä), niin melko "rankkaa" aikaa hänelläkin pääosin lasten kanssa on. Olen joskus puhunut pinnallisesti ajatuksistani, mutta keskustelu on usein loppunut melko lyhyeen toteamukseen "kyllä elämä heidän kanssa on haasteellista", enkä ole uskaltanut läväyttää koko pakkaa auki. Muille en sitten asiasta edes yritä puhua.
Hiljattain julkaistiin tutkimus, jossa verrattiin lapsettomien ja lapsellisten onnellisuutta. Tulos oli, että vanhemmat ovat lapsettomia onnellisempia, mutta onnellisuus kääntyi vanhempien höydyksi vasta kun lapset olivat kasvaneet aikuisikään. Toki olen etsinyt havaintojeni tueksi netistä myös muuta vastavaa vertaistukea / vertaistietoa, jolla estän itseäni hautautumasta liiaan syyllisyydentuntoon. Kuitenkin, jos elämästäni pitäisi osoittaa eniten häiritsevä asia, se olisi tämä, sekuntiakaan empimättä. Tätä vahvistavat myös satunnaiset "onnellisuuden kertomukset" muilta vanhemmilta, joita esimerkiksi tässä ketjussa on.