Lapset jälkeläisinä

[Kosamiitti]

Se pahin alkaa kun muksut on siellä varhaispuberteetissä
Tosin kun vaan puree hammasta yhteen ja mietti hiljaa minkälainen vaijari on itse ollut niin...

Kyllähän tuo välillä vituttaa kun esim. taannoin vaihdoin taas kerran 4 muksulle luurit ja nyt reilun puolen vuoden jälkeen taas kolmesta luurista näyttö halki.

Onneksi nuorimmat pärjäävät vielä honorin luureilla mutta vanhemmilla muksuilla on jo se tuttu "kaveripiirin" painostus ja ne halvatun iphonet.6S on kuulemma auttamatta vanha mutta luulen että viikorahoja ei tule säästymään 8:iin tahi kymppiin.Meillä on tapana että saavat itse säästää ansaituista rahoistaan(viikkorahat ja erikseen listatuista isomista kotihommista maksetut "palkat") sen reilut 50% (noin sinnepäin riippuen tottakai mitä ollaan haluamassa)jos jotain kalliimpaa haluavat, tosin meillä on myös kotona työjako niin siivouksen kun esim. tiskikoneen täytöt ja tyhjennykset, koirien ulkoilutukset ynnä muut vastaavat.

Auton pitäminen on se kallein , kaksi autoa joista toiseen pitää aina mahtua kaikki 7 henkeä + ötökät...

Kohta joutuu varmaan kolmannen auton ottamaan jahka nuoriso rupeaa saamaan kortit.

Elämä on.

 

[Radikus]

Ei oo joo köyhien touhua tollanen viiden lapsen hankkiminen.

Mutta en usko kyllä että jaksaisin edes henkisellä tasolla antaa tarpeeksi aikaa ja huomiota jokaiselle siinä vaiheessa, kahdessa on jo ihan tarpeeksi.

 

[living_death]

@Radikus

Kela maksaa viidestä lapsesta 172,69€/lapsi kuukaudessa lapsilisää tilille, eli 863,45€.

Lapsilisän määrä ja maksaminen

 

[Kosamiitti]

Johan tuo menee maitoon...sellanen 150 litraa menee kuukaudessa mölöä, kesällä enemmän

 

[Radikus]

@Radikus

Kela maksaa viidestä lapsesta 172,69€/lapsi kuukaudessa lapsilisää tilille, eli 863,45€.

Lapsilisän määrä ja maksaminen

Mistä luulo että lapsilisät riittää lasten kustannuksiin.

Ei nimittäin edes lähelle.

 

[living_death]

Eihän se riitäkään, mutta on mukava lisä elämiseen.

Itsellänikin on kaksi lasta 8v tyttö ja 5,5v poika, joten en ole ihan pihalla miten paljon rahaa lapsien kasvattamiseen menee.

 

[Kosamiitti]

sen verran pitää nyt korjata että ei viisi lasta tuo 860€ vaan rapiat 650€...
Että ei totuus unohdu.

 

[N1kkel]

Mistä luulo että lapsilisät riittää lasten kustannuksiin.

Ei nimittäin edes lähelle.

Kalliiksihan se tulee, jos pitää olla uudehkot iphonet, merkkivaatteet ja kalliit harrastukset ym.

 

[Henkka77]

Kalliiksihan se tulee, jos pitää olla uudehkot iphonet, merkkivaatteet ja kalliit harrastukset ym.

Ja vaikka ei oliskaan.. niin kalliiksi se tulee silti.

 

[namlepo]

Onhan ne muksut kivoja. Itsellä 14v ja 11v. Ja sitten vaimolla 17v ja 10v. Kyllä oon ylpee lapsista, vaikka vähänpä heidän kasvatukseen näin etäisänä pääsee vaikuttamaan, jotain kumminkin. Mutta onhan se isyys kuitenkin hieno asia ja jotenkin sitä aina lastensa parasta yrittää. Joulun olivat nyt täällä ja ensi joulua eivät ole. Harmittaa jo valmiiksi. Tuoltahan se tuntuu joka toinen viikonloppu kun on ohitse . Pojan lähtö armeijaan on monelle isälle itkun paikka, mutta siitä ei puhuta — "Kun Henri tuli lomille, hössötin hirveästi ja siivosin talon viimeisen päälle"

 

[Lanttufanaatikko]

Toistaiseksi kaksi löytyy. Poika ja tyttö. En halua heitellä kliseitä, mutta vasta kun tuli oikeasti vastuuseen toisten elämästä, alkoi nähdä yhteiskunnan ja elämän arvot ylipäätään paljon laajemmin. Koska oli pakko. Ja sitä ei osannut ennakoida ennen kuin se oli todellisuutta.

 

[David ":DA" Imodium]

Tuntuu että isyyden myötä elämä vasta alkoi. Nyt kaikella tekemisellä on tarkoitus ja joka päivä on enemmän kiire kotiin kuin töihin.

Eikä tässä ole mistään alkuhuumasta kyse. Vauvaiät selätetty useemman kerran ja vaikka osui vahvan tempperamentin lapset omalle kohdalle, vielä jaksais yhden.

 

[Awelonian]

Tuntuu että isyyden myötä elämä vasta alkoi.

Tämä on harvinaisen hyvin sanottu. Itsellä ei ollut käsitystäkään lapsettomana, mitä tarkoittaa olla oikeasti vastuussa jostain. Joo toki oli työpaikat jne., mutta toisen elämästä vastuussa oleminen ja oikeaoppinen kasvatus on jotain, mitä ei vaan voi ymmärtää jos ei ole omia muksuja.

 

[Grazer]

Itsellä on ikää 32 ja ei kyllä ole yhtään fiilis, että haluaisi alkaa kotia leikkimään. Emäntäkin tosin tällä hetkellä puuttuu.

Ite joskus miettinyt että pitäisikö pokata joku yh-äiti, niin voisi sen vauvavaiheen skipata, mutta toisaalta, muutama kaveri sanonut että kaikesta huolimatta sitä vauvavaihetta ei missään tapauksessa vaihtaisi pois.

 

[Zemez]

Ei missään nimessä kannata missata vauvavaihetta. En oileastaan ikinä sen kummemmin halunnut lasta, ei tosin ollut mitään haittaakaan siitä. Itsellä ainakin kävi niin, että sillä hetkellä kun vauva syntyi ja sai sen syliinsä, niin elämä muuttui täysin. Niinkuin aiemminkin täällä sanottiin, elämälle tuli ihan oikea tarkoitus. Sitä on vaikea selittää sellaisille, joilla ei lapsia ole. Kotiin tuleminen töistä on nykyään paras hetki päivästä, kun pieni juoksee vastaan.

Se ylpeyden tunne ja puhdas rakkaus mitä pieni lapsi antaa ja mitä hänelle antaa on niin huikeaa. Sitä yrittää kokoajan kaikkensa, että lapsella on hyvä olla. Vauva-aika vahvistaa tunnetta isän ja lapsen välillä mun mielestä älyttömän paljon. Joskus meni aikoja, jolloin oli käytännössä suoraan hahmo Walking deadista, kun nukkui paria tuntia yössä pitkään, mutta kyllä sen kestää.

 

[David ":DA" Imodium]

Tämä on harvinaisen hyvin sanottu. Itsellä ei ollut käsitystäkään lapsettomana, mitä tarkoittaa olla oikeasti vastuussa jostain. Joo toki oli työpaikat jne., mutta toisen elämästä vastuussa oleminen ja oikeaoppinen kasvatus on jotain, mitä ei vaan voi ymmärtää jos ei ole omia muksuja.

Ja eiks ookkin pelottavaa oppia kuinka paljon oma lapsuus ja kasvatus vaikuttaa taustalla? Saattaa tulla jotain ihan outoja fraaseja suoraan selkärangasta.

Itsellä on ikää 32 ja ei kyllä ole yhtään fiilis, että haluaisi alkaa kotia leikkimään. Emäntäkin tosin tällä hetkellä puuttuu.

Ite joskus miettinyt että pitäisikö pokata joku yh-äiti, niin voisi sen vauvavaiheen skipata, mutta toisaalta, muutama kaveri sanonut että kaikesta huolimatta sitä vauvavaihetta ei missään tapauksessa vaihtaisi pois.

Vauva-aika on se kaikkein tärkein hetki molemminpuoliselle siteelle. Toimeen voi oppia tulemaan missä iässä tahansa, mutta se pyyteetön side, josta vanhemmuudessa on loppupeleissä kyse, se muodostuu niinä hetkinä kun kasvaminen on äärimmillään. Sekä lapsella, että vanhemmalla se on äärimmillään 1. elinvuoden aikana.

Ilman puolisoa on hankala saada vauvakuumetta. Etukäteistyöhön kuuluu oleellisesti myös roolien hakeminen talossa. Liian moni parisuhde hajoaa kun mies ei uskalla olla mies ja nainen ei tiedä mitä vittua tässä maailmassa edes kuuluisi yrittää olla. Monella tuo harjoitteluaika manifestoituu lemmikin hankkimisella. Ja jos se toimii, enteet ovat hyvät. Vaikkei antaumuksen mittasuhteet millään mittarilla samoja olekaan.

 

[Hellsinki]

Onneksi sain olla työttömänä lähes koko vauva ajat... Ei kaduta pätkääkään.

 

[Brejk]

Ikää pari vuotta vajaat 30 ja löytyy 3 ja 5-vuotiaat pojat. Terveitä ja suhteellisen helppoja lapsia ollut molemmat tähän asti ja muutenkin ihan mahtavia tyyppejä. Mutta en kyllä ihan heti halua lisää lapsia.

Suorastaan kateellisena seuraan vierestä kun perheettömät kaverit voi kulkea vapaasti mihin haluaa ja milloin haluaa, pelata pelejä, nukkua pitkään ja niin edelleen... Viikonloppuisin olisi mahdollisuus nukkua vaikka yhdeksään, mutta kun aamu on ainoa aika päivästä, milloin saa olla yksin, niin tulee herättyä jo viimeistään seitsämältä.

Hirveä vapauden ja itsenäisyyden kaipuu jatkuvasti. Hiukan lohduttaa, kun tietää, että jossain vaiheessa helpottaa. Jos nyt tulisi vielä yksi lapsi, niin varmaan vaipuisin masennukseen.

 

[ddude]

2 mukeloa. Olin pitkään että en oo isätyyppiä. Jopa noi ekat tarhan joulu- yms juhlat meni niin et ois halunnu vetää sellasen kummelissa olleen "What I am doing here" paidan päälle.
Nyt kun vanhempi jo 7 oon huomannut alkavani jopa pitävän em. tapahtumista.

Se on kyllä ihan kusetusta että 2 lasta menee samoilla höyryillä kuin yksi.

 

[Heezy]

huhtikuussa pitäisi kolmannen ja viimeisen jälkeläisen tulla ulos. ikää alle 30 tuon jälkeen on kyllä muiden vuoro onneksi vaimo hoitaa noi yö hommelit niin mä hoidan aamut sopii paremmin meikäläiselle. onse useimmiten rankkaa mutta on se sen arvoista.

 

[munse]

Itsellä on noin vuoden vanha lapsi. Aika rajusti elämä muuttui lapsen jälkeen. Ei pahemmin nukuta. Töihin on mukava mennä, kun pääsee vähän rentoutumaan.

En ole koskaan ollut lapsi-ihmisiä, mutta ajatus siitä, että ei ole lainkaan jälkeläisiä tuntui pelottavalta. Lisäksi lapsenteon näki eräänlaisena velvoitteena, vähän niin kuin työpaikan hankkiminen. Siksi tuli lapsi tehtyä.

Näin jälkiviisaana harkitsisin uudelleen. Vieläkään ei ole oikein minkäänlaista tunnesidettä ehtinyt lapseen kehittyä. Noh, onhan hän herttainen kun ei kiukuttele, mutta silti.

Sanoisin, että jos lasten suhteen on kahden vaiheilla, niin ei kannata hankkia. On helpompi katua lasten hankkimatta jättämistä kuin lasten hankkimista.

EDIT: Itsellä siis ikää noin 30.

 

[Ad_Astra]

Näin jälkiviisaana harkitsisin uudelleen. Vieläkään ei ole oikein minkäänlaista tunnesidettä ehtinyt lapseen kehittyä. Noh, onhan hän herttainen kun ei kiukuttele, mutta silti.

Lapsi nyt on enempi riippuvainen siitä äidistä alkuvaiheessa. Iskä vain roikkuu siinä mukana pakollisena elementtinä. Sitten hiljalleen kun alkaa isä kelpaamaan, leikki-ikä alkaa ja juttua alkaa tulemaan niin homma siirtyy ihan uuteen valoon.

Täällä ikää 37v ja ainut tyttö täyttää kohta kuusi.

 

[Cereal killah]

Se ylpeyden tunne ja puhdas rakkaus mitä pieni lapsi antaa ja mitä hänelle antaa on niin huikeaa. Sitä yrittää kokoajan kaikkensa, että lapsella on hyvä olla. Vauva-aika vahvistaa tunnetta isän ja lapsen välillä mun mielestä älyttömän paljon. Joskus meni aikoja, jolloin oli käytännössä suoraan hahmo Walking deadista, kun nukkui paria tuntia yössä pitkään, mutta kyllä sen kestää.

Millaisia kokemuksia teillä ketjun tyypeillä on tästä asiasta mutta siten jos se lapsi ei ole biologisesti oma? Kun minulla on kuviota jossa välillä hoidan minulle rakkaan naisen lasta ja kyllä mä huomaan että välillä aivot yrittää puskea jotain oksitosiinia sopivissa kohdissa mutta...tuntuu vähän vaikealta muodostaa sellainen todellinen yhteys? Tämä toki varmasti muuttuisi paljon jos sattuisi asumaan ja olemaan yhdessä, mietin vaan että miten todellista se "ei-niin-biologinen isärakkaus" on kun niitä tapauksia on kuitenkin paljon ja kokemuksia varmasti laidasta laitaan.

 

[Kudasov]

Lapsi nyt on enempi riippuvainen siitä äidistä alkuvaiheessa. Iskä vain roikkuu siinä mukana pakollisena elementtinä. Sitten hiljalleen kun alkaa isä kelpaamaan, leikki-ikä alkaa ja juttua alkaa tulemaan niin homma siirtyy ihan uuteen valoon.

Täällä ikää 37v ja ainut tyttö täyttää kohta kuusi.

Tapauskohtaista. Olin ehkäpä tavallista enemmän lapseni kanssa alussa ja meni mullakin pitkään tunnesiteen kehittymisen kanssa. Sanoisin että tuossa toisen ikävuoden jälkeen vasta huomasin muutoksia ajattelussani ja tunteissani.

 

[McMaster]

onhan noita näin "vanhempana" tullut tehtyä. Nuorempana olin sitä mieltä, että en lapsia tee.
Olin 34 kun nyt 5v poika syntyi, sen jälkeen tullut vielä nyt 3v tyttö ja 7kk ikäinen poika. Vaimolla vielä 16v poika. Itse vois vielä lisääkin tehdä, mutta vaimo on sitä mieltä, että ei enää.

 

[Focus0]

Itsellä on ensikuussa 8v täyttävä tytär. Edellisestä suhteesta lähdin tytön ollessa vuoden ikäinen, olen kuitenkin mukana aktiivisesti tytön elämässä.
Molempien kasvatusnäkemystä käytetään hyväksi parhaan mukaan. Toistaiseksi toiminut ainakin, tosin itse olen paljon tiukempi kuin äitinsä.

Nykyään avioliitossa mutta ei ole vielä tärpännyt. Toivottavasti se veli tyttärelle vielä onnistaisi.

 

[micko]

Ja eiks ookkin pelottavaa oppia kuinka paljon oma lapsuus ja kasvatus vaikuttaa taustalla? Saattaa tulla jotain ihan outoja fraaseja suoraan selkärangasta.

Tämä. Sanon jotain ja heti sanottuani tulee flashback siitä, kun faija sanoo samaa mulle.

 

[Nomber]

Olen kirjoittanut tähän triidiin vuosi sitten. Tuolloin en tiennyt haluanko lapsia, nyt tiedän että haluan, mutta näköjään mennään vaikeimman kautta jos koskaan lapsia sitten edes tulee. Eli viime vuonna tuli keskenmeno ja ennen raskautta oli tosiaan vähän sellaiset fiilikset, että haluanko vaiko enkö. Raskauden edetessä sitten tuli selväksi, että lapsi on asia jota haluan kaikkein eniten maailmassa jonka jälkeen tulikin keskenmeno. No asialle nyt ei voi tehdä yhtään mitään joten ei pitäisi ajatella koko asiaa vaan jatkaa vaan yrittämistä, mutta vaikea kuvitella mitään pahempaa. Ainoa pahempi asia mitä voisi sattua olisi, että lapsi kuolisi kun se on jo syntynyt. Joten olkaa onnellisia jos lapsia onnistutte saamaan, koska lasten saaminen ei todellakaan ole helppoa tai mikään itsestäänselvyys. En toki minäkään nyt vielä heitä pyyhettä kehään ja lopulta keskenmeno nyt on aika yleistä kuitenkin ja aina voi yrittää uudestaan. En olisi uskonut että lapseen ehtii kiintymään niin kovin vaikkei se ole edes syntynyt, varsinkaan näin miehenä. Naiselle toki vielä kovempi paikka kun tuo koskettaa ihan fyysisestikkin.

 

[Radikus]

Olen kirjoittanut tähän triidiin vuosi sitten. Tuolloin en tiennyt haluanko lapsia, nyt tiedän että haluan, mutta näköjään mennään vaikeimman kautta jos koskaan lapsia sitten edes tulee. Eli viime vuonna tuli keskenmeno ja ennen raskautta oli tosiaan vähän sellaiset fiilikset, että haluanko vaiko enkö. Raskauden edetessä sitten tuli selväksi, että lapsi on asia jota haluan kaikkein eniten maailmassa jonka jälkeen tulikin keskenmeno. No asialle nyt ei voi tehdä yhtään mitään joten ei pitäisi ajatella koko asiaa vaan jatkaa vaan yrittämistä, mutta vaikea kuvitella mitään pahempaa. Ainoa pahempi asia mitä voisi sattua olisi, että lapsi kuolisi kun se on jo syntynyt. Joten olkaa onnellisia jos lapsia onnistutte saamaan. En toki minäkään nyt vielä heitä pyyhettä kehään ja lopulta keskenmeno nyt on aika yleistä kuitenkin ja aina voi yrittää uudestaan. En olisi uskonut että lapseen ehtii kiintymään niin kovin vaikkei se ole edes syntynyt, varsinkaan näin miehenä. Naiselle toki vielä kovempi paikka kun tuo koskettaa ihan fyysisestikkin.

Yksi keskenmeno oli täälläkin taustalla, nykyään on kaksi lasta.

Omalla äidilläni taisi olla useampikin ennen kuin itse päädyin tänne.

 

[micko]

En toki minäkään nyt vielä heitä pyyhettä kehään ja lopulta keskenmeno nyt on aika yleistä kuitenkin ja aina voi yrittää uudestaan. En olisi uskonut että lapseen ehtii kiintymään niin kovin vaikkei se ole edes syntynyt, varsinkaan näin miehenä. Naiselle toki vielä kovempi paikka kun tuo koskettaa ihan fyysisestikkin.

Meillä kävi mielessä jo se pyyhkeen kehään heittäminenkin jossain välissä. Yksi lapsi oli kyllä jo siinä vaiheessa, mutta kaksi keskenmenoa peräkkäin teki hommasta vähän epätoivoista. Ja kun niidenkin alkuunsaaminen oli työn takana, niin sitä vaan mietti miten kestää, jos taas käy samoin. Jokaista testiä ja lopulta jokaista ultraa jännitti pelonsekaisin tuntein. Ekan kohdalla ei osannut tuollaista pelätä samalla tavalla.

Nykyään näitä on kolme, eli hyvin kävi lopulta. Itse olen hoitovapaalla vielä puoli vuotta ja en kyllä tätä aikaa vaihtais mihinkään.

 

[Rankki]

Useampi muksu ja ajatus oli ettei koskaan omia. Toisin kävi ja heti kun tiesin olevani raskaana niin oma elämä muuttui osin paremmaksi.

Vauva ajat ovat olleet ihan ok,ei mitään suurempia. Osa on jo aikuisia ja työelämässä.

Nyt kun on eka lapsenlapsi niin voin sanoa ettei enää olisi vauva ajat minua varten. Tai ehkä se ajatus on sellainen,koska ei ole oma ja rutiinit erilaisia.

Nauttikaa kun lapset pieniä,ei niitä päiviä voi elää uudelleen vaikka ne hankalia olisi välillä.

 

[Ihime]

Itsellä kaksi lasta, poika synty 2005 ja tyttö siihe heti perään 2018 kesällä. Ensimäinen oli menemättä sen enempää yksityiskohtiin myrkyllisessä suhteessa syntynyt. Sillonen puoliso jätti salaa e-pillerit poissa että saisi pidettyä minut "nalkissa". Eli lähtökohdat jo aika perseestä, plus ikää 21v, eli lapsi vielä itsekkin lähes. Siinä sitten ero pojan ollessa vuoden ikäinen ja minä jään täyspäiväseksi yh isäksi. Äitiä näki ehkä 2-3kk välein. Aitoa tunne sidettä ei oikein missään välissä tuntunu syntyvän, enemmänki semmonen velvollisuuden tunne. Toki poikaan tunneside synty, mutta ei läheskään sellainen kuin olisi olettanut muiden kertoman perusteella. Poikaa olen toki kasvattanu rakastavasti ja hyvin ja antanut kaiken tarvittavan emotianaalisesti niin hyvin kuin pystynyt. Pojan äitikin nyt sitten skarpannut ja poika itseasiassa asuukin nykyään siellä pääasiassa (10v kerkesin olla yh isä).

Nyt näin aikuisena ja hitusen kypsempänä terveessä suhteessa suuniteltu lapsi. Aivan eri maailma, joka päivä meinaa pakahtua siitä rakkaudesta ja tunteesta mitä voi toista ihmistä kohtaan tuntea, edes tiennyt että jotakin kohtaan voi tuntea näin. Samalla myös harmittaa että ei poikaa kohtaan tälläisiä ole koskaan tuntenut.
Onhan tämä toki välillä raskasta, kahta eri työtä tekee ja vauva kotona. Voin sanoa että en esim uutta Red dead redemptionia ole hirveesti päässyt eteenpäin vaikka kuinka yrittää pelata kun löytyy vapaa-aikaa (ei löydy) .

Tämmöset avautumiset. Kiitos nam.

 

[Hellsinki]

2 mukeloa. Olin pitkään että en oo isätyyppiä. Jopa noi ekat tarhan joulu- yms juhlat meni niin et ois halunnu vetää sellasen kummelissa olleen "What I am doing here" paidan päälle.
Nyt kun vanhempi jo 7 oon huomannut alkavani jopa pitävän em. tapahtumista.

Se on kyllä ihan kusetusta että 2 lasta menee samoilla höyryillä kuin yksi.

Parasta on ku sanotaan " että siitä toisesta on leikkiseuraa" .. Paskat. Tappelevat 90% ajasta mitä mistäkin

 

[living_death]

Parasta on ku sanotaan " että siitä toisesta on leikkiseuraa" .. Paskat. Tappelevat 90% ajasta mitä mistäkin

Meillä tappelivat vielä päivähoitoikäisinä, mutta nyt kun toinen on ekalla ja toinen kolmannella luokalla, tappelut ovat vähentyneet aika minimiiin.

 

[$pitfire]

Kohta 4 vuotta täyttävä ilontäyteinen poika. Viimeinen vuosi ollut raskas 1.tyypin diabeteksen sekä muiden kehitysviiveiden takia, mutta jotenkin tässä porskutetaan eteenpäin.

Emäntä vietti kolme vuotta kotona pojan kanssa ja itse luin sillä välin itselleni ammatin. Taloudellisesti raskasta oli silloin, mutta nyt sitten raskaaksi elämän välillä tekee sairaus ja se, että paljon joutuu vielä tekemään pojan hoitamisen eteen, mitä ei muut vanhemmat saman ikäisten lasten kanssa joudu tekemään.

Aiemmin tuli ajateltua, että olisin itse ainakin valmis toiseen lapseen jo parin vuoden jälkeen ensimmäisen syntymän jälkeen, mutta niin se on hieman muuttunut tässä viimeisen vuoden aikana. Nyt haluaa vain odottaa, että poika kasvaa ja itsenäistyy hieman sairauden hoidossa myös. Samalla pystyy itse hieman panostamaan omaan työuraan enemmän.

Tottakai välillä tulee hetkiä milloin haluaa itselleen aikaa ja hetkeksi pois lapsen luota, mutta kyllä se ikäväkin sitten nopeasti tulee päästä takaisin pojan luo. Kiintymys lapseen kuitenkin alkoi heti syntymän jälkeen.

Liian vanhana en haluaisi toista lasta, mutta ei kai 28 mikään ikäloppu olekaan Ja niinkuin muut on jo todenneet, niin eniten sitä on tässä lapsen syntymän jälkeen aikuistunut

 

[tikkaritta]

Itse tuli tehtyä penskat vähän niinkuin kahdessa eri satsissa, eri syistä johtuen.
Jotenkin tuntui siltä että ensimmäisten kahden aikaan en ollut oikein läsnä vaan elin ns. Ruuhka aikaa, töissä jne jonnin joutavassa. Itseasiassa se iski aika kovaa kun sen vasta vuosi pari sitten tajusin.
Hieman helpottaa että on tämä saapumiserä 2. On vielä aika kivasti kotona muutaman vuoden niin on tullut jarruteltua työelämässä mm. Pistämällä ura kylmästi sivuun ja siirryttyä puhtaaseen suoritukseen. Kaikki satsaus on nyt kotona ja perheessä. Silleen on vittumaista kun saapumiserä 1. On kotona ja heittää välillä kommenttia ettei he ikinä päässyt mihinkään mukaan matkoille, retkille jne. Tai pääsihän ne, minä vain en ollut mukana.
Vaikka on todella kulunut fraasi "lapsen on niin lyhyen aikaa pieniä" niin se on todella totta, uskokaa kun setä-mies sanoo.

Puolustukseni voin kertoa että tällä hetkellä kaikki kotoa lähteneet on kunnon miehiä. Perkeleet ku vaan panee huvikseen eikä ns. Tosi mielellä

 

[Brejk]

Työ kyllä vaikuttaa ihan valtavasti siihen, miten jaksaa lapsiin panostaa. Aikaisemmin olin töissä ruokakaupassa ja töiden jälkeen oikein innolla touhusin kaikenlaista lapsen/lasten kanssa. Nykyään kun työ on stressaavampaa ja aikaa vievää, niin töiden jälkeen ei jaksa oikein mitään tehdä lasten kanssa. Kotiin pääsee vasta puoli viiden aikoihin, niin siinä aletaan jo päivällisen jälkeen valmistautumaan nukkumaan menoon. Kyllähän siinä ehtisi oikeasti vaikka mitä, mutta kun ei jaksa ja tekosyyt. Hyvä lukea näitä muiden viestejä, niin saa itse taas motivaatiota miettiä vähän paremmin miten sitä vapaa-aikaa kannattaa käyttää.

 

[Hellsinki]

Loppu vk töiden jälkeen pulkkamäkeä.
-Koska pesin tänään pyykit
-Koska ostin stigat 3 ja 5v lapsille.

 

[Awelonian]

Ja eiks ookkin pelottavaa oppia kuinka paljon oma lapsuus ja kasvatus vaikuttaa taustalla? Saattaa tulla jotain ihan outoja fraaseja suoraan selkärangasta.

Tämä oikeastaan on pelottavaa. Itselläni on taustalla hyvinkin rikkinäinen perhe, jossa ei oikeastaan mikään ole ollut hyvin. Suurimmat pelot olivatkin tässä vanhemmuuden ilossa se, että miten itse selviän siitä, koska mitään "taustatyötä" ei oikein ole ollut käyttää referenssinä. Lopuksi ajattelin, että tiedän ainakin mitä pitää välttää ja mielestäni ollaan onnistuttu tässä kohtaa jo kohtalaisen hyvin. Lasta ei lyödä eikä sille huudeta (äänen korotusta ei lasketa toki) ja annetaan nyt 4-vuotiaan olla myös lapsikin. Itselläni ei moiseen luksukseen ollut varaa aikoinaan, joten mennään nyt tällä ja omalta osalta yritän luoda niin hyvät kasvuolosuhteet, kuin suinkin vaan mahdollista.

Ainoa vaan, että tässä aina vähän väliä tulee kummittelemaan ne omat lapsuuden möröt, jotka olinkin onnistuneesti unohtanut jo vuosia sitten. Aiemmin ei oikein ymmärtänyt miten rikkinäinen lapsuus voi vaikuttaa aikuisiällä, mutta kyllähän tässä on tullut käytyä kaikki tunteiden ääripäät läpi.

 

[mikitsi]

2 vuotias superjuniori löytyy. Jännä miten sitä on alkanut omaa lapsuutta ja nuoruutta miettimään ihan eritavalla. Paljon lisä hyvää on siitä löytänyt, mutta myös paljon negatiivisia asioita jotka on selkeästi vaikuttanut koko elämään. Omaa elämää nämä mietteet ei varmasti juurikaan muuta, mutta ne on hyvä pitää mielessä omaa lasta kasvattaessa. Ei isyys ja vanhemmuus ole aina kivaa ja helppoa, mutta ei sen tarvitsekaan olla. En koe helpolla pääsemistä mitenkään tavoitteellisena asiana. Toki lottovoitto jeesaisi, mutta noinkohan sitä kerkeisi ja malttaisi samalla tavalla olla läsnä maailmanympärysmatkojen ja kuukävelyiden ym. poltellessa koko ajan mielessä noin niinkuin liioiteltuna esimerkkinä.

 

[living_death]

En tiedä kuuluuko tähän lankaan, mutta itsellä sellainen tilanne, että erosin avopuolisosta noin kaksi vuotta sitten ja siitä saakka on jatkunut tapaamisoikeustappelut.

Lapset haluaisivat olla minun luonani puolet ajasta, eli viikon minun luonani ja viikon äitinsä luona. Tähän sekaantuivat myös lastensuojeluviranomaiset, ja he haastattelivat lapsiani lasten äidin kotona sekä minun luonani erikseen, ja minulla on heidän puhtaaksi kirjoittamat lausunnot kummankin vanhemman kotioloista sekä mitä lapset haluaisivat (iso nippu paperia kummastakin lapsesta erikseen).

Lastensuojeluviranomaisten lausuntojen mukaan heillä ei ole mitään estettä vuoroviikkotapaamisiin.

Tästä on meneillään koko ajan vääntöä, ja kolme kuukautta sitten oltiin Helsingin käräjäoikeudessa follo sovittelussa ja silloin tehtiin määräaikainen sopimus joka ei vieläkään vastaa sitä mitä minä ja lapseni haluaisivat (tapaan lapsiani vain joka toinen viikko perjantaista koulun jälkeen maanantai aamuun koulun alkuun).

Maaliskuussa on taas sovittelutapaaminen samassa paikassa ja silloin vaadin viikko/viikko tapaamisoikeutta tai sitten lähdetään käräjäoikeuteen tappelemaan tapaamisoikeudesta.

Minulla ja lasten äidillä on kuitenkin yhteishuoltajuus ja itse eroperheen ainoana lapsena haluaisin lapsilleni vain parasta ja tavata useammin.

Joku sanoi tuossa ylempänä, että on tärkeää olla lasten kanssa kun he ovat vielä pieniä ja se on todellakin näin! Kun lapset kasvavat vanhemmiksi, silloin vanhemmat eivät enää niin kiinnosta ja viettävät enemmän aikaa omien kaveriensa kanssa.

 

[Focus0]

En tiedä kuuluuko tähän lankaan, mutta itsellä sellainen tilanne, että erosin avopuolisosta noin kaksi vuotta sitten ja siitä saakka on jatkunut tapaamisoikeustappelut.

Lapset haluaisivat olla minun luonani puolet ajasta, eli viikon minun luonani ja viikon äitinsä luona. Tähän sekaantuivat myös lastensuojeluviranomaiset, ja he haastattelivat lapsiani lasten äidin kotona sekä minun luonani erikseen, ja minulla on heidän puhtaaksi kirjoittamat lausunnot kummankin vanhemman kotioloista sekä mitä lapset haluaisivat (iso nippu paperia kummastakin lapsesta erikseen).

Lastensuojeluviranomaisten lausuntojen mukaan heillä ei ole mitään estettä vuoroviikkotapaamisiin.

Tästä on meneillään koko ajan vääntöä, ja kolme kuukautta sitten oltiin Helsingin käräjäoikeudessa follo sovittelussa ja silloin tehtiin määräaikainen sopimus joka ei vieläkään vastaa sitä mitä minä ja lapseni haluaisivat (tapaan lapsiani vain joka toinen viikko perjantaista koulun jälkeen maanantai aamuun koulun alkuun).

Maaliskuussa on taas sovittelutapaaminen samassa paikassa ja silloin vaadin viikko/viikko tapaamisoikeutta tai sitten lähdetään käräjäoikeuteen tappelemaan tapaamisoikeudesta.

Minulla ja lasten äidillä on kuitenkin yhteishuoltajuus ja itse eroperheen ainoana lapsena haluaisin lapsilleni vain parasta ja tavata useammin.

Joku sanoi tuossa ylempänä, että on tärkeää olla lasten kanssa kun he ovat vielä pieniä ja se on todellakin näin! Kun lapset kasvavat vanhemmiksi, silloin vanhemmat eivät enää niin kiinnosta ja viettävät enemmän aikaa omien kaveriensa kanssa.

Eikö lastensuojeluviranomaiset puutu tuohon että tapaamiset ei järjesty kuten kuuluisi? Vai äitikö siellä hannaa vastaan?

 

[living_death]

Eikö lastensuojeluviranomaiset puutu tuohon että tapaamiset ei järjesty kuten kuuluisi? Vai äitikö siellä hannaa vastaan?

Siis lasteni äiti haluaa pitää lasteni tapaamista vain joka toisen viikonlopun pituisena ja siitä tässä juuri väännetään kättä follo sovittelussa.

Ensi kerralla otan mukaan oikeusavustajan, jotta vaatimuksiani kuunneltaisiin kunnolla.

Follo sovittelussa on mukana käräjäoikeuden tuomari sekä lasten asioihin erikoistunut sosiaalityöntekijä, mutta he eivät saa sanoa mielipiteitään, vaan ainoastaan ohjata keskustelua vanhempien välillä.

 

[Focus0]

Siis lasteni äiti haluaa pitää lasteni tapaamista vain joka toisen viikonlopun pituisena ja siitä tässä juuri väännetään kättä follo sovittelussa.

Ensi kerralla otan mukaan oikeusavustajan, jotta vaatimuksiani kuunneltaisiin kunnolla.

Follo sovittelussa on mukana käräjäoikeuden tuomari sekä lasten asioihin erikoistunut sosiaalityöntekijä, mutta he eivät saa sanoa mielipiteitään, vaan ainoastaan ohjata keskustelua vanhempien välillä.

No johan on *****mainen tapaus. Mielestäni äidinkin täytyisi ajatella että se olisi vain hyvä että isä olisi 50:50 kuukaudessa mukana lasten elämässä. Tällä tapauksella ei ilmeisesti kromosomit ole tipahdellut oikeisiin lokeroihin kun ei sitä ymmärrä.
Toivottavasti tuo kääntyisi parhain päin että näkisit enemmän lapsia.

Itselläni oli 2 vuotta(2012-2013) melkoista sotatannerta tyttäreni äidin kanssa ja kyllä siinä eräätkin huudot tuli saatua päälleni. Täytyy kyllä kiittää lastenvalvojaa joka katsoi meidän tilanteita tasapuolisesti eikä vain äidin näkemyksiä.
Toistaiseksi on menty viikonloppu iskänä mutta katsotaan mitä tulevaisuus tuo. Enempikin soisi aikaa tyttärelle.
Tänä päivänä kun tytär on 8v niin jatkuvasti kuulen häneltä kuinka haluaisi asua mieluummin minun luona. Mielenkiinnolla saa odottaa vielä muutaman vuoden kun hän saa nimellisesti itse päättää kumman luona asuu.

 

[living_death]

Näillä mennään toistaiseksi maaliskuun puoliväliin saakka. Itse olen katsonut parhaakseni olla provosoitumatta ja olla rauhallinen, päinvastoin kuten lasten äiti.

Kaikesta pienestä yrittää löytää epäkohtia jotta vuoroviikkotapaamiset eivät toteutuisi ja viimeksi turautti krokotiilin kyyneleetkin sovittelussa.

Mutta heti kun jompikumpi lapsista on sairaana, on heti pyytämässä apua, koska ei halua olla päivääkään poissa töistä.

Poika on syntynyt 2011 ja tytär 2009.

 

[Focus0]

Näillä mennään toistaiseksi maaliskuun puoliväliin saakka. Itse olen katsonut parhaakseni olla provosoitumatta ja olla rauhallinen, päinvastoin kuten lasten äiti.

Kaikesta pienestä yrittää löytää epäkohtia jotta vuoroviikkotapaamiset eivät toteutuisi ja viimeksi turautti krokotiilin kyyneleetkin sovittelussa.

Mutta heti kun jompikumpi lapsista on sairaana, on heti pyytämässä apua, koska ei halua olla päivääkään poissa töistä.

Poika on syntynyt 2011 ja tytär 2009.

Se ärsyttää vastapuolta eniten kun itse ei provosoidu ja parempikin niin. Paremmat lähtökohdat kaikelle kun ei itse ole suuna päänä.

Kuulostaa kovin tutulta tuollaiset. Viimeksi kun käytiin lastenvalvojalla(2013) niin exä huuti siellä vuoronperään minulle ja vuoronperään lastenvalvojalle kun yritti minulta karsia kaikkea "normaalia toimintaa". Yritti siis estää ettei tytär saisi nähdä kavereitani, yritti estää missä saan tyttären kanssa käydä jne.... Managerointia yritti siis. Lastenvalvoja kun täräytti exälle faktat pöytään niin huuto ja itku oli melkoista. En unohda.
Mutta tämän jälkeen loppui se managerointikin kun lastenvalvoja sai exän ymmärtämään ettei hänellä ole oikeutta puuttua minun ja tyttären väliseen aikaan.
Toistaiseksi on menty useampi vuosi ilman vääntöjä.

Tuosta 2012-2013 ajasta saisi melkoisen tarinan väännettyä mistä kaikesta minua/minulle on syytetty, huudettu, haukuttu jne.. jne jne...

 

[namlepo]

Missään nimessä ei kannata provosoitua. Suomessa tahtoo kaikki viranomaiset olla äidin puolella. Rauhaksiin kertoo vaan oman kantansa asioihin.

 

[vonDarling]

Millaisia kokemuksia teillä ketjun tyypeillä on tästä asiasta mutta siten jos se lapsi ei ole biologisesti oma? Kun minulla on kuviota jossa välillä hoidan minulle rakkaan naisen lasta ja kyllä mä huomaan että välillä aivot yrittää puskea jotain oksitosiinia sopivissa kohdissa mutta...tuntuu vähän vaikealta muodostaa sellainen todellinen yhteys? Tämä toki varmasti muuttuisi paljon jos sattuisi asumaan ja olemaan yhdessä, mietin vaan että miten todellista se "ei-niin-biologinen isärakkaus" on kun niitä tapauksia on kuitenkin paljon ja kokemuksia varmasti laidasta laitaan.

Kyllähän se biologisesti oma lapsi on normaalisti aivan eri asia, varsinkin miehelle, jonka rooliin vanhempana määritelmällisesti liittyy vähän epäselvyyttä - verrattuna naiseen joka varmaan kyllä tietää tuliko se vauva sieltä omasta kehosta vai jostain muualta. Mies on tuossa suhteessa naista herkempi sen suhteen, kenen lapsia hoidetaan, ja meneekö omat panostukset ja uhraukset omien jälkeläisten vai sen naapurin panomiehen kersojen eduksi. Biologia, tässäkin asiassa, vaikuttaa ihmiseen niin paljon - enemmän kuin on muodikasta nykyään myöntää.

Mutta, miehelläkin on hoivavietti, ja kyllä sitä naapurin Timon kersaakin oppii rakastamaan, jos haluaa, ja viettää sen kanssa tarpeeksi aikaa. Se on kuitenkin, ja kuuluukin olla, vaikeampaa kuin sen oman lapsen rakastaminen, joten itseään ei sellaisista vaikeuksista pidä syyttää.

Ikäväkseni tunnen pari adoptioisyyteen sortunutta miestä, jotka ajattelivat että kyllä se on ihan sama kuin se oma, mutta sitten myöhemmällä iällä selvisi, että eipäs muuten olekaan ja alkoi kaduttaa että omat jäivät kokonaan tekemättä.


Vanhemmuuden osalta mies on se hitaammin oppiva sukupuoli. Varmaankin useimmista miehistä ainakin jossain vaiheessa tuntuu että isyys ei kiinnosta ei paskaakaan, mutta kuka tahansa henkisesti terve mies kyllä löytää isyyden mielekkyyden sitten kun isyyden jollain tavalla pääsee tai joutuu kokemaan. Siihen vain menee aikaa, aivan eri juttu kuin terveellä naisella jolle homma tulee luonnostaan - ja jonka hommaan biologisessa mielessä kuuluu myös se luonnostaan vastahakoisen miehen suostutteleminen mukaan.

 

[munse]

Lapsi nyt on enempi riippuvainen siitä äidistä alkuvaiheessa. Iskä vain roikkuu siinä mukana pakollisena elementtinä. Sitten hiljalleen kun alkaa isä kelpaamaan, leikki-ikä alkaa ja juttua alkaa tulemaan niin homma siirtyy ihan uuteen valoon.

Did you just assume my gender? No, oikeassa olit.

 

[Memory]

Minusta poika lapsi tarvitsee isää todella paljon kehitykseensä, jos on pelkkä yh. äiti niin pojan sielun elämä menee vähäsen vinksalleen, ei ole sitä "Mies-esimerkkiä" miesmäistä käytöstä.
Ja tuntuu että on vakio vanhan ajan takaa "minulla on oma poika, minulla on perillinen poika, mies".
Kun lapsi on poika niin jotenkin tuntuu että se on "hienompi" paikka miehelle koska itsekin on ollut poika, kun äidille, vaikea sanoa kun ei ole täällä kommentoimassa ketään naista jolla lapsia...