Mutta minä se vihaan imurointia.
Vihaan lähes kaikkea siinä. Imurin ottaminen kaapista nostaa verenpainetta jo ajatuksena. Sitten kiskotaan sähköjohtoa kuin tulpatonta moottorisahaa ja pistoke luonnollisestikin vastustaa aina pistorasiaa. Imuri möykkää. Letku on mutkalla. Suulake on tukossa tai vähintään väärällä asetuksella. Joko matto ei pysy lattiassa tai sitten roskat eivät lähde siitä irti, vaihtoehtoisesti lattiaan tulee naarmuja tai mustia rantuja. Jotain äärimmäisen tärkeää menee imuriin iloisen kolinan saattelemana. Lattiasuulakkeen renkaisiin kiertyvät hiukset pilkkaavat imuroijaa roikkuessaan taktisesti riittävän kaukana imuaukosta ja niitä repiessä imurin putki tietysti irtoaa letkusta.
Imuroidessa ei tule edistymisen tunnetta: suorittamisesta kertoo vain entisestään heikkenevä imuteho pölysäiliön täyttyessä. Ainoa hetki, kun kuvittelee saaneensa jotain aikaiseksi, on huoneesta toiseen siirtyessä, mutta silloinkin tietää, että poistoilma puhaltelee parhaillaan uusia pölyjä sinne vasta imuroituun huoneeseen, todennäköisesti siitä maton alta, jonka kulmaan imuri tietysti jäi kiinni syötyään ensin johdon jumiin renkaan ja rungon väliin.
Mattoa ja lattiaa tietysti on tasaisin välimatkoin, joten suulakeasetusta saa vaihdella vähän väliä. Ja jos jossain kohti sattuu olemaan useampi neliö lattiaa tai mattoa, niin flow'sta on turha haaveilla silloinkaan, koska joko suulake tukkeutuu tai sähköjohto loppuu kesken. Edes imuroinnin lopettamisesta ei saa mielihyvää, koska juuri silloin tietysti Aurinko alkaa paistaa ja kaikki ilmaan nousseet pölykoirat paljastuvat.
Ainoat asiat, joita imuroimisessa en vihaa, ovat teleskooppiputken pituuden muuttelu ja sähköjohdon kelaaminen takaisin sisään. Ja noistakin jälkimmäinen takkuilee kelan mennessä jumiin tuhannella kierteellä olevan johdon kanssa.
Eikä imuri sitten varmasti tahdo sopia takaisin kaappiinkaan.
Ei ole ihmisen hommaa, ei