Tuli soitettua entiselle naapurin mummolle. Siinä puolisen tuntia jutusteltiin ja hän kertoi, että häneltä oli löydetty syöpäkasvain ja muistin kanssa on alkanut olemaan ongelmia.
Tutustuin tähän mummoon vajaa kolmisen vuotta sitten ja olin silloin hänelle kauppa-apulaisena ja siitä sitten on tullut nähtyä sillointällöin ja olemme soitelleet myös pitkiäkin puheluita.
Tuli taas mieleen, kuinka joskus kuusi vuotta sitten kotoseutujen suunnilla asustelin taloyhtiössä, jossa tutustuin erääseen mummoon. Tämän mummon kanssa tuli oltua useinkin tekemisissä ja pidimme pitkiäkin keskusteluhetkiä.
Mummo antoi minulle silloin joululahjaksi koristetyynyn ja konvehtirasian. Tuota ennen olin vienyt hänelle joulukukan sekä kahvia.
Tuosta meni aikaa kesään ja olimme yhteyksissä säännöllisesti ja kesäloma tuli vastaan. Kuukauden olin kiertelemässä lomatunnelmissa. Tuona aikana en käynyt kotosalla kertaakaan. Loman lopussa tulin kotosalle ja naapurin ukko tuli vastaan.
Hän kertoi, että tämä mummo oli edellisviikolla joutunut sairaalaan ja saanut sen verran pahan sairaustapauksen, että hän kuoli siihen.
Ehdin tuntemaan tämän mummon alle vuoden, mutta sitä alkoi alitajuntaisesti tuntemaan, että kyseinen henkilö on ihan, kuin mummo minulle.
Pistihän se tieto aika herkäksi ja tuon jälkeen kävin ottamassa osaa hänen lapsilleen, jotka tulivat vastaan pihalla. Kävin myös hautaustoimistolla hankkimassa hänelle kukkakimpun suruadressilla, joka toimitettiin hautajaispäivänä kirkolle.
Olen kohta kolmikymppinen ja omat mummoni ovat asuneet aika kaukana. Toinen mummoista on vielä elossa, mutta hänestä ei paljoa seuraa saa irti. Emme ole koskaan olleet oikein mitenkään läheisiä ja hänen kuntonsa alkaa olemaan aika heikkona eikä hän oikein ole ollut minulle niin mummo, kuin olisin toivonut.
Toinen mummo oli nuoruudessani läheinen ja olimme usein tekemisissä. Häneltä alkoi vain kunto hiipumaan siinä, kun olin jotain alle 18-vuotias. Siinä muistan, kun viimeisen kerran mummo paistoi köyhiä ritareita ja tarjosi niitä meille nuoremmille.
Tuosta sitten sairaus eteni kovalla vauhdilla ja siinä aikuistumisen kynnyksellä mummoni päätyi siihen kuntoon, että hän päätyi makamaan ukkini kanssa vanhainkodin sänkyyn. Siitä sitten ensin ukki kuoli ja mummo kuoli paria vuotta myöhemmin.
Näin aikuisiällä muistan isovanhemmat lähinnä vain sieltä hoitokodista ja sen, että kävin heidän luonaan säännöllisesti vaikka välimatkaa oli toistasataa kilometriä. Keskusteluita ei oikein voinut muodostaa vaan kekustelut olivat lähinnä sitä, että minä puhuin ja olin läsnä.
Vastauksia sanallisesti en saanut enää oikein, vaan vastauksena oli katse ja pään liikkeet.
Jälkikäteen kuulin lähisukulaiseltani, että nämä isovanhemmat olivat saanet sanottua eräs kerta tälle lähisukulaiselle vaivoin, että miten paljon nuo käynnit olivat merkinneet heille. Useampi sukulainen oli myös huomioinut sen, että olin aktiivisesti käynyt isovanhempien luonna, vaikka matkaa oli ollut paljon
Jäi itseltäni näin aikuisiällä kokematta ne keskustelut mummon ja ukin kanssa. Nuorena tuli juteltua, mutta silloin sitä juttujen taso oli ihan eri tasoa, mitä vaikka kolmikymppisenä haluaisi keskutella vanhemman henkilön kanssa.
Nyt tähän aloituksen mummoon, hänen kanssaan on taas tullut se tilanne että on alkanut tuntumaan se tietty yhteys tähän henkilöön sekä koen taas sitä puuttuvan isovanhemman tuntumaa hänestä. Toki samalla alkaa jo mietityttää hänen terveydentilansa ja jaksamisensa.
Näiden aiempien tapahtumien päälle tulee vielä eräs tuttavapariskunta, joilla oli ikää jotain yhdeksänkymmenen tietämillä. Heistä tuli erittäin läheiset lapsuudessani ja nuoruudessani. Heidän kanssaan tuli vietettyä useita hetkiä aikaa ja olin heille, kuin lapsenlapsi.
Tämä rouva oli sellainen herttainen harmaahapsinen mummo, joka aina oli valmiina ottamaan vastaan ja kahvit olivat aina valmiina. Edelleenkin muistan sen lämmön mitä siellä käydessä kohtasi.
Hänen miehensä oli myös aivan loistava persoona. Kiikkustuolissa kiikkuva aina hymyilevä kyyryselkäinen pappa, joka ei koskaan korottanut ääntään ja oli varsin helposti lähestyttävä.
Tämä pariskunta oli itselleni hyvin tärkeässä osassa lapsuuden ja nuoruuden aikana. Elämä vei ja mummon kunto heikentyi ja hän kuoli sairaalaan.
Pappa eleli muutamia vuosia tuossa ja viimeisimmän kerran, kun näin häntä niin hän oli päätynyt vanhainkotiin. Siinä vietimme kahdestaan aikaa ja juttelimme pitkään. Joimme siinä kahvit ja pappa sanoi, että tänne vanhainkotiin pääsin pari viikkoa sitten.
Siihen hän vielä mainitsi hymy huulillaan, että kohta pitää lähteä mummon luokse, etten ole täältä lähdössä kuin kantamalla.
Siinä halasimme pitkään ja toivottelin papalle hyvät jatkot ja sanoin, että nähdään taas. Pappa hymyily, nyökkäsi ja vilkutti kun laitoin oven kiinni.
Tuosta pari viikkoa eteenpäin ja sain tiedon että pappa oli vihdoin päässyt mummon luo, kuten hän oli toivonut pidemmän aikaa.
Huhhuh. Olipahan rankin kirjoitus minkä olen tänne ikinä kirjoitellut. Ei saanut kovinkaan nopeaan tuota kirjoitettua, koska nosti ihan törkeästi tunteita pintaan ja herkisti ihan huolella, kun muistui mieleen asioita.
Valehtelematta tuli päästettyä itkut varmaan viidesti, koska ikävä iski ja se haikeus. Tuli alunperin pysähdyttyä tuohon levikkeelle, koska alkoi olemaan virtsarakko suht täynnä ja samalla katsoin tätä ketjua ja alkoi ajatus rullaamaan.
