No ei niillä oikein muuhun ole valtaa. Ja tällä hetkellä asehankinnat ei ole millään muotoa tehokasta. Me ei tarvita tälle alueelle 2 eri 6th gen hävittäjää tekemään samaa asiaa.
Eivät ne tee samaa asiaa.
Ranska haluaa hävittäjän, joka voi operoida perinteiseltä CATOBAR-lentotukialukselta.
Ruotsi haluaa hävittäjän joka voi operoida halvalla maantietukikohdista (nämä kaksi vaatimusta voisi vielä yhdistää kohtalaisen helpolla)
Monet muut maat haluavat koneen joka sekä on mahdollisimman vaikeasti havaittavissa tutkassa, että lentää kovaa vauhtia pitkälle.
Ja tämä on jossain määrin ristiriidassa tukialus- ja maantietukikohtakäytön kanssa; Jos koneen halutaan lentävän kovaa pitkälle, halutaan sille minimaalinen yliääni-ilmanvastus mikä käytännössä tarkoittaa lyhyitä siipiä ja kohtalaisen suurta siipikuormitusta. Jos koneen halutaan operoivan hyvin maantiekentiltä tai tukialuksilta, halutaan sille hyvät hidaslento-ominaisuudet mikä tarkoittaa pitkiä siipiä ja pientä siipikuormitusta. Ja kun halutaan että kone näkyy mahdollisimman huonosti tutkalla, kääntävät siivet voi kokonaan unohtaa ja kanarditkin (jotka auttaa jonkin verran hidaslento-ominaisuuksiin sekä mahdollistaa paremman ketteryyden muuten suureen nopeuteen suunnitellulle koneelle) on ongelmalliset.
Ja niin, Italia, Espanja ja Iso-Britannia haluavat myös STOVL-hävittäjän, joka voi laskeutua pystysuoraan pikkulentotukialukselle joka on liian pieni CATOBAR-käyttöön tai jossa vaan muuten ei ole katapultteja.
Ja sitten tarvitaankin hyvin kallis ja melko painava mekanismi siihen STOVLiin, ja tämä mekanismi on sitten selvästi ristiriidassa esim. pitkän toimintamatkan, hyvän asekuorman ja halpojen operointikustannusten kanssa.
Ylivoimaisesti kalleinta nykyaikaisen hävittäjän kehityksessä on elektroniikka. Järkevää voisi olla kehittää yhdet elektroniikat, ja yksi moottoriydin. Ja sitten tehdä pari eri koneenrunkoa ja saman moottoriytimen pohjalta moottorista pari eri varianttia erikokoisella puhaltimella (pienipuhaltiminen malli optimoitu supercruiseen koneeseen jonka tarkoitus lentää kovaa, suuripuhaltiminen malli koneeseen jonka pitää päästä ilmaan maantiekentältä tai tukialukselta).
... ja jenkithän siis teki jossain määrin näin, F-35n F-135-moottori perustuu F-22n F119-moottoriin mutta omaa isomman puhaltimen, F-35n AN/APG-81-tutka käyttää samoja TR-elementtejä kuin F-22n AN/APG-77-tutka mutta omaa niitä vaan pienemmän määrän, toki jenkit sitten kehitti F-35seen myös todella paljon uutta elektroniikkaa jota F-22ssa ei ollut. Mutta itse F-35sta tuli sitten ihan samalla elektroniikalla ja melkein samalla moottorilla kolme eri mallia eri käyttötarkoituksiin, melko erilaisella suorituskyvyllä.
Sen sijaan jossain määrin perse-edellä-puuhun ratkaisu on usein kehittää yksi koneenrunko ja yrittää sovittaa se aivan eri käyttötarkoituksiin tunkemalla vaan eri versioihin eri elektroniikat tai muuten vaan tehdä ihan NIH-syistä muuten yhteistyöprojektin kone omilla (kalliilla) elektroniikoilla. Tällöin koneen runko ei ole kunnolla optimoitu mihinkään sen eri käyttötarkoituksista mutta maksetaan silti kaikkien eri elektroniikkaversioiden kaikki kehityskustannukset, tai se on optimaalinen yhteen ja hyvin epäoptimaalinen muihin käyttötarkoituksiin. Onneksi nykyään länsimaissa osataan nykyään tehdä jo oikeat multirole-elektroniikat että tätä ei enää juuri tehdä.
Pahin esimerkki tästä on ehkä peruttu F-111B, maalta operointiin tarkoitetusta pommikone F-111A:sta kehitetty tukialushävittäjäversio, tunkemalla sen nokalle järeä tutka sekä lisäämällä pysäytyskoukku ja vahvistamalla laskuteline tukialuskäyttöön jne. Kone oli aivan liian alitehoinen, iso ja kömpelö, ja se lopulta peruttiin ja sen sijasta kehitettiin F-14 Tomcat, joka käytti samoja ohjuksia, samaa tutkaa, ja (valitettavasti) samaa (pommikoneeseen optimoitua) moottorityyppiä, mutta joka omasi paljon kevyemmän ja paremmin hävittäjään soveltuvan rungon