Aivan. En osaa enää laskeakkaan
Se on taitolaji se sopivan määrän löytäminen, pitää tuntea oma kroppa. On myös laadun ja määrän ammattilaisia ja jotkut on molempia, joten olutharrastaja on myös laaja käsite. Kaikille ei tule häiritsevää krapulaa, jos ei tosissaan yritä.
Itse ainakin kuolisin maaseudulla tylsyyteen ja arkisten asioiden vaikeuteen.
Kyllä sä tuosta vielä kyynistyt, junnu.
Itse ja veli tehtiin lumityöt ja nurmikon leikkaamiset mummolle pientä korvausta vastaan. Joskus meni tunti muutaman metrin kanssa lumitöissä, jolloin tuli kyllä extraa, kun lunta oli aika paksusti ja oli aurattu vielä kunnon kinos tien laitaan. Mummo oli se hienoin henkilö, jonka ikinä olen tavannut! Katoltakin on lumia tiputettu ja pari kertaa sieltä tiputtu, kerran jopa osittain kyljelleen ilman pehmustetta ja mitään ei käynyt, ei edes sattunut, miten mahdollista?
Jos tiput katolta kovalle maalle lähes kyljelleen ja mitään ei käy ja kävelin pois ilman kipua, tosin en ole sinun käppyrään perehtynyt. Sanoisin itseäni onnekkaaksi, mutta miltä sinun käppyrä näyttää?
Mitä jos tiput kilometrejä ilman laskuvarjoa ja selviät hengissä? Se yksi ihmepelastuminen on tapahtunut.Gaussin käyrä näyttää tältä:
Yleistäen: Tuosta huomannee että jokaista harvinaista "epätapahtumaa" kohtaan löytyy yhtä monta "tapahtumaa" mutta suurin osa tapauksista on vaan normaaleja "sinne päin tapahtumia"
Tarkentaen: Jokaista katolta tippumisesta seuraavaa "ihmepelastumista" kohtaan löytyy aina yksi kuolemantapaus mutta suurin osa tapauksista on noita normaaleja lieviä tai hivenen vakavampia loukkaantumisia. Kuulunet siis harvinaiseen, mutta aivan täysin loogisesti ja matemaattisesti ennustettavaan joukkoon.
Mites Vesna Vulović?
Ei tuota pysty kukaan ikinä selittämään järjellä, se oli ihme!
Selitä sinä vieläkin tieteellä, että jos tiput kilometrejä ilman laskuvarjoa ja selviät hengissä? Edelleenkin jos jatketaan yv:llä, kun asia ei ketjuun kuulu!
Alat päästä jyvälle..
Anna mennä vaan jos kiinnostaa! Mitä sinulla on menetettävää? Saisiko töistä virkavapaata, ei olisi ihan niin radikaalia?Enpä tiedä.
Mulla on vakituinen työpaikka ja asiat kunnossa.Lapsi muutti omilleen ja oon lähdössä Thaimaaseen perjantaina lomalle.
Mietin jo että pitäiskö ottaa lopputili ja lähteä katsomaan pidemmäks aikaa mitä maailma tarjoaa.Nuoruusvuodet meni perhe-elämässä ja jäi kokematta seikkailut yms.(En tosin valita)Mutta eipä kai mikää estä nyt tarttumasta tällaiseen tilaisuuteen.Saahan sitä *lapseen*pidettyä yhteyttä nykyään helpostikkin.
Jotenkin vaan tuntuu että on jo liian vanha tällaseen ex-tempore lähtöön...vai onko sittenkään...
Että tällasta näin su aamusta
Et ole.
No ei täysin tuossa merkityksessä, mutta ei se pakkolaskukaan ole, jos koneen keula puuttuu.
Epäselväksi jäi mitä kaipaat? Tarkoitusta elämälle? Voin kertoa, että elämällä ei ole mitään tarkoitusta. Parasta vain yrittää löytää jotain mistä nauttia, jos sitä on vailla. Jeesus on kanssa yksi vaihtoehto josta monet on saanut tyydytystä.Uppi tälle kun tällaiset fiilikset on itselläkin. Ikää suunnilleen 30 ja tässä rupeaa vähitellen ahdistamaan kun arki ja koko tulevaisuus näyttää pelkältä harmaalta sumulta ja elämän merkitys on kadoksissa.
Hyviä kavereita on aika vähän jos ollenkaan, jokunen vanha kaveri löytyy joita näen harvoin. Jotenkin en myöskään viihdy heidän seurassaan niin hyvin enää. Sitten on muutama lukioaikainen kaveri joiden kanssa en ole käytännössä ollenkaan tekemisissä. Töissä on ihan asiallisia työkavereita mutta niiden kanssa ollaan tekemisissä vain töissä. Naissuhteista ei myöskään ole mitään kokemusta.
Työpaikka löytyy, melkein koulutustakin vastaava, tosin nyt olen lomautettuna. Työn rutiini pitää päivittäisen elämän kasassa mutta ei siitä koko elämän tarkoitusta saa.
Opiskeluaika tuli siinä mielessä kustua että varsinaisia kavereita tai muitakaan sosiaalisia suhteita sieltä ei jäänyt. Jotenkin en löytänyt mitään omaa porukkaa. Kohtalainen kehtaamisongelma on ja aika usein oli vahva fiilis, että minua ei johonkin porukkaan kaivata. Tai jos menen mukaan niin katsotaan jotenkin kieroon. Enkä toisaalta nähnyt, mikä olisi sellaista jota myöhemmin muistelisin hyvällä. Silloin saattoi tuntua että toiminta/porukka/harrastus X ei ole meikäläisen juttu, nyt vähän kaduttaa etten edes kokeillut.
Tutkinto tuli ilman vaikeuksia mutta moni arvosana olisi voinut olla parempikin. Monta kurssi tuli mentyä sillä asenteella, että otetaan maksimit mitä minimipanostuksella saa. Pelaamiseen kului aikaa lukemattomia tunteja ja sitäkin enemmän päämäärättömään netissä surffailuun, mukaan lukien murottamiseen/io-techiin. Ei kaikki ole atk:n syytä mutta kyllä siinä näin jälkeenpäin voi jotain riippuvuuden piirteitäkin nähdä. Vähän ahdistaa, että opiskeluajasta olisi voinut saada irti enemmän, niin itse opiskelusta kuin opiskelijaelämästä muutenkin. Nyt on myöhäistä.
Enää ei pelaaminenkaan oikein innosta eikä muukaan atk:n säätäminen. Tuntuu jopa jotenkin luotaantyöntävältä mutta silti palaan tietokoneen ääreen kun ei muutakaan tekemistä löydy. Yksi vanha harrastus on mutta sekin on koronan takia katkolla vielä pitkään. Netissä on muutamia yhteisöjä joissa olen ollut mukana vuosikymmenen tai yli mutta kaikki ovat jo enemmän tai vähemmän kuolleita.
Alkoholista (ja muista aineista) olen nyt onneksi pysynyt erossa eikä niitä tee mielikään. Joskus tuli ryypättyäkin kavereiden kanssa mutta niistä reissuista ei oikeastaan jäänyt mitään käteen. Joskus mietin sitäkin, olisivatko asiat menneet toisin jos en olisi koskaan juonut alkoholia ensimmäistä kertaa. Hyvin vähän positiivisia asioita on kännissä tapahtunut, pahaa fiilistä on koettu senkin edestä.
En ole tarpeeksi introvertti jotta elämä olisi mukavaa aivan yksin, toisaalta olen liian introvertti mihinkään jatkuvaan ("normaaliin") sosialisointiin ja paskanpuhumiseen. Liian tavallinen asperger-diagnoosiin mutta liian outo tavallisten ihmisten seuraan. En samaistu Logged in-jengiin mutta joiltakin osin en ole siitä niin kaukanakaan. Takana on monta huonoa valintaa mutta ei mitään niin huonoa että kannattaisi harkita kaiken aloittamista alusta. Ja kun mielikuvitus on vahva, jään usein haaveilemaan ja näen tulevaisuuden valoisampana kuin se ehkä on. Mutta totuus alkaa pikkuhiljaa valjeta. Ei tässä oikein tiedä, mitä tekisi.
Melkoinen avautuminen, toivottavasti ei ole liian sekavaa tekstiä...
postaan altterilla mutta se on toivottavasti hyväksyttävää tässä tilanteessa
Vähimmillä miettimisillä selviät kun otat jonkun naisen tapaisen, siihen lapset ja pankki kertoo että tarvitset lainaa ja asunnon. Siitä se lähtee oravanpyörä liikkeelle.Uppi tälle kun tällaiset fiilikset on itselläkin. Ikää suunnilleen 30 ja tässä rupeaa vähitellen ahdistamaan kun arki ja koko tulevaisuus näyttää pelkältä harmaalta sumulta ja elämän merkitys on kadoksissa.
Hyviä kavereita on aika vähän jos ollenkaan, jokunen vanha kaveri löytyy joita näen harvoin. Jotenkin en myöskään viihdy heidän seurassaan niin hyvin enää. Sitten on muutama lukioaikainen kaveri joiden kanssa en ole käytännössä ollenkaan tekemisissä. Töissä on ihan asiallisia työkavereita mutta niiden kanssa ollaan tekemisissä vain töissä. Naissuhteista ei myöskään ole mitään kokemusta.
Työpaikka löytyy, melkein koulutustakin vastaava, tosin nyt olen lomautettuna. Työn rutiini pitää päivittäisen elämän kasassa mutta ei siitä koko elämän tarkoitusta saa.
Opiskeluaika tuli siinä mielessä kustua että varsinaisia kavereita tai muitakaan sosiaalisia suhteita sieltä ei jäänyt. Jotenkin en löytänyt mitään omaa porukkaa. Kohtalainen kehtaamisongelma on ja aika usein oli vahva fiilis, että minua ei johonkin porukkaan kaivata. Tai jos menen mukaan niin katsotaan jotenkin kieroon. Enkä toisaalta nähnyt, mikä olisi sellaista jota myöhemmin muistelisin hyvällä. Silloin saattoi tuntua että toiminta/porukka/harrastus X ei ole meikäläisen juttu, nyt vähän kaduttaa etten edes kokeillut.
Tutkinto tuli ilman vaikeuksia mutta moni arvosana olisi voinut olla parempikin. Monta kurssi tuli mentyä sillä asenteella, että otetaan maksimit mitä minimipanostuksella saa. Pelaamiseen kului aikaa lukemattomia tunteja ja sitäkin enemmän päämäärättömään netissä surffailuun, mukaan lukien murottamiseen/io-techiin. Ei kaikki ole atk:n syytä mutta kyllä siinä näin jälkeenpäin voi jotain riippuvuuden piirteitäkin nähdä. Vähän ahdistaa, että opiskeluajasta olisi voinut saada irti enemmän, niin itse opiskelusta kuin opiskelijaelämästä muutenkin. Nyt on myöhäistä.
Enää ei pelaaminenkaan oikein innosta eikä muukaan atk:n säätäminen. Tuntuu jopa jotenkin luotaantyöntävältä mutta silti palaan tietokoneen ääreen kun ei muutakaan tekemistä löydy. Yksi vanha harrastus on mutta sekin on koronan takia katkolla vielä pitkään. Netissä on muutamia yhteisöjä joissa olen ollut mukana vuosikymmenen tai yli mutta kaikki ovat jo enemmän tai vähemmän kuolleita.
Alkoholista (ja muista aineista) olen nyt onneksi pysynyt erossa eikä niitä tee mielikään. Joskus tuli ryypättyäkin kavereiden kanssa mutta niistä reissuista ei oikeastaan jäänyt mitään käteen. Joskus mietin sitäkin, olisivatko asiat menneet toisin jos en olisi koskaan juonut alkoholia ensimmäistä kertaa. Hyvin vähän positiivisia asioita on kännissä tapahtunut, pahaa fiilistä on koettu senkin edestä.
En ole tarpeeksi introvertti jotta elämä olisi mukavaa aivan yksin, toisaalta olen liian introvertti mihinkään jatkuvaan ("normaaliin") sosialisointiin ja paskanpuhumiseen. Liian tavallinen asperger-diagnoosiin mutta liian outo tavallisten ihmisten seuraan. En samaistu Logged in-jengiin mutta joiltakin osin en ole siitä niin kaukanakaan. Takana on monta huonoa valintaa mutta ei mitään niin huonoa että kannattaisi harkita kaiken aloittamista alusta. Ja kun mielikuvitus on vahva, jään usein haaveilemaan ja näen tulevaisuuden valoisampana kuin se ehkä on. Mutta totuus alkaa pikkuhiljaa valjeta. Ei tässä oikein tiedä, mitä tekisi.
Melkoinen avautuminen, toivottavasti ei ole liian sekavaa tekstiä...
postaan altterilla mutta se on toivottavasti hyväksyttävää tässä tilanteessa
Varmaan vaikeaa kyllä, mutta hanki nainen ja lapsi niin ei ole vapaata hetkeä enää miettiä mitään tuollaista. Eikä enää muutenkaan tehdä mitään omia juttuja.Uppi tälle kun tällaiset fiilikset on itselläkin. Ikää suunnilleen 30 ja tässä rupeaa vähitellen ahdistamaan kun arki ja koko tulevaisuus näyttää pelkältä harmaalta sumulta ja elämän merkitys on kadoksissa.
Hyviä kavereita on aika vähän jos ollenkaan, jokunen vanha kaveri löytyy joita näen harvoin. Jotenkin en myöskään viihdy heidän seurassaan niin hyvin enää. Sitten on muutama lukioaikainen kaveri joiden kanssa en ole käytännössä ollenkaan tekemisissä. Töissä on ihan asiallisia työkavereita mutta niiden kanssa ollaan tekemisissä vain töissä. Naissuhteista ei myöskään ole mitään kokemusta.
Työpaikka löytyy, melkein koulutustakin vastaava, tosin nyt olen lomautettuna. Työn rutiini pitää päivittäisen elämän kasassa mutta ei siitä koko elämän tarkoitusta saa.
Opiskeluaika tuli siinä mielessä kustua että varsinaisia kavereita tai muitakaan sosiaalisia suhteita sieltä ei jäänyt. Jotenkin en löytänyt mitään omaa porukkaa. Kohtalainen kehtaamisongelma on ja aika usein oli vahva fiilis, että minua ei johonkin porukkaan kaivata. Tai jos menen mukaan niin katsotaan jotenkin kieroon. Enkä toisaalta nähnyt, mikä olisi sellaista jota myöhemmin muistelisin hyvällä. Silloin saattoi tuntua että toiminta/porukka/harrastus X ei ole meikäläisen juttu, nyt vähän kaduttaa etten edes kokeillut.
Tutkinto tuli ilman vaikeuksia mutta moni arvosana olisi voinut olla parempikin. Monta kurssi tuli mentyä sillä asenteella, että otetaan maksimit mitä minimipanostuksella saa. Pelaamiseen kului aikaa lukemattomia tunteja ja sitäkin enemmän päämäärättömään netissä surffailuun, mukaan lukien murottamiseen/io-techiin. Ei kaikki ole atk:n syytä mutta kyllä siinä näin jälkeenpäin voi jotain riippuvuuden piirteitäkin nähdä. Vähän ahdistaa, että opiskeluajasta olisi voinut saada irti enemmän, niin itse opiskelusta kuin opiskelijaelämästä muutenkin. Nyt on myöhäistä.
Enää ei pelaaminenkaan oikein innosta eikä muukaan atk:n säätäminen. Tuntuu jopa jotenkin luotaantyöntävältä mutta silti palaan tietokoneen ääreen kun ei muutakaan tekemistä löydy. Yksi vanha harrastus on mutta sekin on koronan takia katkolla vielä pitkään. Netissä on muutamia yhteisöjä joissa olen ollut mukana vuosikymmenen tai yli mutta kaikki ovat jo enemmän tai vähemmän kuolleita.
Alkoholista (ja muista aineista) olen nyt onneksi pysynyt erossa eikä niitä tee mielikään. Joskus tuli ryypättyäkin kavereiden kanssa mutta niistä reissuista ei oikeastaan jäänyt mitään käteen. Joskus mietin sitäkin, olisivatko asiat menneet toisin jos en olisi koskaan juonut alkoholia ensimmäistä kertaa. Hyvin vähän positiivisia asioita on kännissä tapahtunut, pahaa fiilistä on koettu senkin edestä.
En ole tarpeeksi introvertti jotta elämä olisi mukavaa aivan yksin, toisaalta olen liian introvertti mihinkään jatkuvaan ("normaaliin") sosialisointiin ja paskanpuhumiseen. Liian tavallinen asperger-diagnoosiin mutta liian outo tavallisten ihmisten seuraan. En samaistu Logged in-jengiin mutta joiltakin osin en ole siitä niin kaukanakaan. Takana on monta huonoa valintaa mutta ei mitään niin huonoa että kannattaisi harkita kaiken aloittamista alusta. Ja kun mielikuvitus on vahva, jään usein haaveilemaan ja näen tulevaisuuden valoisampana kuin se ehkä on. Mutta totuus alkaa pikkuhiljaa valjeta. Ei tässä oikein tiedä, mitä tekisi.
Melkoinen avautuminen, toivottavasti ei ole liian sekavaa tekstiä...
postaan altterilla mutta se on toivottavasti hyväksyttävää tässä tilanteessa
Olen tästä samaa mieltä. Luulen, että suuri osa ns. kolmenkympin kriisistä on sitä, että siinä vaiheessa useimmilla on koulutus, työpaikka, kämppä, vaimo ja ehkä lapsiakin, ja sitten mieleen hiipii ajatus, että tätäkö tämä nyt on sitten eläkkeeseen saakka. Ei ole enää mitään "projektia" kesken, kuten siihen asti käytännössä aina on ollut lapsesta saakka.
Uppi tälle kun tällaiset fiilikset on itselläkin. Ikää suunnilleen 30 ja tässä rupeaa vähitellen ahdistamaan kun arki ja koko tulevaisuus näyttää pelkältä harmaalta sumulta ja elämän merkitys on kadoksissa.
Hyviä kavereita on aika vähän jos ollenkaan, jokunen vanha kaveri löytyy joita näen harvoin. Jotenkin en myöskään viihdy heidän seurassaan niin hyvin enää. Sitten on muutama lukioaikainen kaveri joiden kanssa en ole käytännössä ollenkaan tekemisissä. Töissä on ihan asiallisia työkavereita mutta niiden kanssa ollaan tekemisissä vain töissä. Naissuhteista ei myöskään ole mitään kokemusta.
Työpaikka löytyy, melkein koulutustakin vastaava, tosin nyt olen lomautettuna. Työn rutiini pitää päivittäisen elämän kasassa mutta ei siitä koko elämän tarkoitusta saa.
Opiskeluaika tuli siinä mielessä kustua että varsinaisia kavereita tai muitakaan sosiaalisia suhteita sieltä ei jäänyt. Jotenkin en löytänyt mitään omaa porukkaa. Kohtalainen kehtaamisongelma on ja aika usein oli vahva fiilis, että minua ei johonkin porukkaan kaivata. Tai jos menen mukaan niin katsotaan jotenkin kieroon. Enkä toisaalta nähnyt, mikä olisi sellaista jota myöhemmin muistelisin hyvällä. Silloin saattoi tuntua että toiminta/porukka/harrastus X ei ole meikäläisen juttu, nyt vähän kaduttaa etten edes kokeillut.
Tutkinto tuli ilman vaikeuksia mutta moni arvosana olisi voinut olla parempikin. Monta kurssi tuli mentyä sillä asenteella, että otetaan maksimit mitä minimipanostuksella saa. Pelaamiseen kului aikaa lukemattomia tunteja ja sitäkin enemmän päämäärättömään netissä surffailuun, mukaan lukien murottamiseen/io-techiin. Ei kaikki ole atk:n syytä mutta kyllä siinä näin jälkeenpäin voi jotain riippuvuuden piirteitäkin nähdä. Vähän ahdistaa, että opiskeluajasta olisi voinut saada irti enemmän, niin itse opiskelusta kuin opiskelijaelämästä muutenkin. Nyt on myöhäistä.
Enää ei pelaaminenkaan oikein innosta eikä muukaan atk:n säätäminen. Tuntuu jopa jotenkin luotaantyöntävältä mutta silti palaan tietokoneen ääreen kun ei muutakaan tekemistä löydy. Yksi vanha harrastus on mutta sekin on koronan takia katkolla vielä pitkään. Netissä on muutamia yhteisöjä joissa olen ollut mukana vuosikymmenen tai yli mutta kaikki ovat jo enemmän tai vähemmän kuolleita.
Alkoholista (ja muista aineista) olen nyt onneksi pysynyt erossa eikä niitä tee mielikään. Joskus tuli ryypättyäkin kavereiden kanssa mutta niistä reissuista ei oikeastaan jäänyt mitään käteen. Joskus mietin sitäkin, olisivatko asiat menneet toisin jos en olisi koskaan juonut alkoholia ensimmäistä kertaa. Hyvin vähän positiivisia asioita on kännissä tapahtunut, pahaa fiilistä on koettu senkin edestä.
En ole tarpeeksi introvertti jotta elämä olisi mukavaa aivan yksin, toisaalta olen liian introvertti mihinkään jatkuvaan ("normaaliin") sosialisointiin ja paskanpuhumiseen. Liian tavallinen asperger-diagnoosiin mutta liian outo tavallisten ihmisten seuraan. En samaistu Logged in-jengiin mutta joiltakin osin en ole siitä niin kaukanakaan. Takana on monta huonoa valintaa mutta ei mitään niin huonoa että kannattaisi harkita kaiken aloittamista alusta. Ja kun mielikuvitus on vahva, jään usein haaveilemaan ja näen tulevaisuuden valoisampana kuin se ehkä on. Mutta totuus alkaa pikkuhiljaa valjeta. Ei tässä oikein tiedä, mitä tekisi.
Melkoinen avautuminen, toivottavasti ei ole liian sekavaa tekstiä...
postaan altterilla mutta se on toivottavasti hyväksyttävää tässä tilanteessa
No mä voisin ihan hyvin vaan kopioida sen saumanauhanlaiton tai lattian tasoituksen jos se olis mahdollista...jos osaisit tehdä asioita heti ensimmäisellä kerralla täsmälleen samalla tavalla, ei sitä kutsuttaisi opetteluksi, vaan matkimiseksi/kopioimiseksi?
Riippuu mitä etsii.
