Elämä valuu hukkaan

[FireFly Renaissance]

Tiedän, että turpaan tulee, mutta pakko tämä on naputella. Miksi, koska uskon vakaasti, että joku voisi tästä hyötyä niin halutessaan.

Kuvaus miehestä, jonka elämänvaiheet löytyvät maailman luetuimmasta kirjasta ja joka oli Israelin hallitsija sen ollessa vauraimmillaan, antaa kattavan kuvauksen maallisesta onen etsimisestä.

Kuningas Salomo tunnettiin viisaimpana miehenä joka oli koskaan syntynyt ja hänen neuvojaan ja tuomarin toimeensa tultiin kuulemaan kauempaakin.

Salomon voiteli kuninkaaksi (näkyvänä tekona israelin Jumalan tahtona) pappi ja hän rakensi loppuun Jumalan temppelin, jonka isänsä Daavid oli aloittanut. Nuorempana Salomolla oli elävä suhde israelin Jumalaan (tätä en tähän ala avaamaan).
Salomo teki ja teetätti työtä ja rakensi israelin korkeimpaan materialistiseen loistoonsa.



Valta ja mahdollisuus tehdä mitä ikinä mielii sai Salomon kuitenkin lankeamaan. Hän itse muotoili asian niin, ettei hän kieltänyt sydämeltään mitään mitä ikinä se sitten himoitsikaan.
Naisten kanssa homma lähtikin ihan huolella käsistä ja hänen haaremiinsa kuului tuhatkunta vaimoa ja jalkavaimoa.
Myös viinin ilot sekä kaikki muutkin asiat mitä tavallisen miehen rajoitukset vallan,rahan,aseman ja viisauden suhteen eivät koskeneet, tulivat tutuiksi.

Kaikkea tätä kylliksi koettuaan hän päätyi tunnettuun johtopäätökseensä: Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta.
Oma uurastus ja onnellisuuden tavoittelu itseään toteuttamalla/hemmottelemalla toi ahdistuksen onnen sijaan. Vaikka hän teki ja toteutti kaiken tahtomansa ja koki myös tyydytystä teoistaan, niin mitään häntä itseään pysyvästi hyödyttävää tai tarkoitusta elämälleen hän ei siitä saanut.
Se sama "tässäkö tämä kaikki nyt sitten on" olotila oli siis tuttu jo 3000v ennen Sartrea, jonka eksistentialistinen ahdistus ja epätoivo elämän mielettömyyden suhteen kirjoitettiin myös vauraissa oloissa pariisin katukuppiloissa.

Saarnaajan kirja on aika raskasta luettavaa. Se piirtää kuvan miehestä, joka aiemmin kulki Jumalansa kanssa, mutta päätyi palvomaan itseään ja tavoittelemaan onnea omien halujensa täyttämisen kautta. Salomo tietää ja tuntee Jumalan lait edelleen ja jopa opettaa niitä ja kehottaa toisia niitä noudattamaan, mutta itse lipeää niistä pois.
Elämänsä lopulla Salomo kääntyi täysin Jumalaa vastaan ja rakensi epäjumalien uhripaikkoja ja kävi palvomassa niitä. Mies, joka elämänsä hyvän alkutaipaleen aikana "tehden sitä mikä on hyvää Herran silmissä" sai nähdä kuningaskuntansa kasvavan loistoonsa, päätyi lopulta edistämään epäjumalan palvomista koko kansakunnan osalta ja tekemään "sitä mikä oli pahaa Herran silmissä" ja lopulta johti sen hajaannukseen ja tuhon tielle.
Salomon vierasmaalaiset vaimot (joiden ottamisen Jumala oli selkeästi kieltänyt) houkuttelivat Salomon palvelemaan omia jumaliaan. Nautinnon lähteistä tuli tuhon välikappaleita ja Salomo kirjoittikin osuvasti: Minä havaitsin: Kuolemaakin katkerampi on nainen. Hän on pyydys, hänen sydämensä on ansa, hänen kätensä ovat kahleet. Jumalalle mieluinen hänet välttää, mutta synnintekijä takertuu hänen verkkoonsa.
Salomo tiesi syvintä olemustaan myöten miltä tuntuu kun herkulliselta näyttänyt ja hyväntuoksuinen oman onnen tavoittelun omena muuttuu tuhkaksi suussa pian se puraisemisen jälkeen. Kaiken vaivannäkönsä jälkeen hän huomaa, ettei saanut mitään pysyvää aikaan, ei mitään joka häntä kovin kauaa hyödyttäisi. Salomon neuvo "älä ole liian vanhurskas, äläkä liian paha vaan löydä kultainen keskitie" ei sekään auta kuin ääripäiden ansojen välttämiseen.

Se, että "maailman onnellisimmassa maassa" elämänsä työtä tehnyt kunnollinen perheenisä päätyy itsemurhaan ei oikein sovi "miehen elämän onni = upea nainen,talo, työ ja paljon rahaa" yhtälöön. Mutta onhan ajatus siitä, että olen mitätön hiukkanen loppumattomassa maailmankaikkeudessa miljardien ja taas miljardien toisen vastaavien hiukkasten kanssa ja elän hetkisen, jonka jälkeen muutun tomuksi ja katoan ikuisiksi ajoiksi täysin kestämätön ajatus. Mitä väliä millään on, jos kaikki on tässä, tämä lyhyt elämä ja sittenkaikki on osaltani ohi, riippumatta siitä miten sen elin. Toki, jos tämä olisi fakta niin olisin sen valmis hyväksymään ja moni tuntuu sitä faktana pitävänkin, mutta onko se?
Väitän, että ahdistus ja epätoivo hyvinvoinnin keskellä johtuu siitä, että ihminen on asettanut itsensä oman elämänsä herraksi Kaikkivaltiaan sijaan. Ihminen on luotu elämään Jumalan yhteydessä, toteuttamaan Hänen tahtoaan ja antamaan Hänelle kunnian, joka Jumalalle luonnostaan kuuluukin. Tämä alamaisuudessa eletty koko elämänkirjon läpäisevä yhteys Jumalaan tuo toteutuessaan myös ilon ja rauhan sekä kokemuksen elämän mielekkyydestä, vaikka elämä olisi (no tietenkin on) enemmän tai vähemmän kauheaa toisinaan.

Tarkoitus ei ole herättää tästä sen enempää keskustelua uskosta ja sitä voi halutessaan vaikka jatkaa alueen toisessa threadissa. Tahdon vain kutsua kyseenalaistamaan ja etsimään totuutta itse, koska mielestäni elämä valuu hukkaan, jos tarkoitus puuttuu, eikä sen tarvitse mennä niin.

Vastaavia ongelmia on ollut vähän muillakin hallitsijoilla, mutta siihen samaan ongelmaan on myös maallisempiakin lähestymistapoja: Stoicism - Wikipedia

 

[juhis]

Nada.

 

[Make]

Tämä ehkä enemmän elämäntarina mutta menkööt...

Olen vasta 25 mutta itsellä myös joiltain osin samoja tuntemuksia. Työt maistuu (vielä) eikä aamulla töihin herääminen juurikaan ärsytä. Isoimmat ongelmat ovat enemmän vapaa-ajan puolella. Erityisesti kaverisuhteiden vähyys ja parisuhdekokemusten puute vaivaa. Kun näkee sosiaalisessa mediassa vanhoja koulukavereita parisuhteessa ja joillain jo perhettä, niin kyllä siitä väkisin tulee jonkinlaista "epäonnistumisen" tunnetta. Tiedän että kotoa ei kukaan tule hakemaan, ja pitäisikin uskaltaa mennä itse ihmisten ilmoille.

Elin hyvän lapsuuden siltä osin, että aina oli puhtaat vaatteet ja katto pään päällä. Olen kuitenkin vähävaraisesta perheestä eikä vanhemmillani olisi ollut varaa kustantaa mitään harrastusta minulle, toisaalta en pahemmin halunnutkaan harrastaa mitään esim. jalkapalloa. Muutenkaan ei aina uusimpia pelejä ja vehkeitä ollut varaa hankkia, mutta en nyt muista että olisin siitä lapsena ollut erityisen harmissani. Sain asua kotona niin kauan kuin oli tarve ja huvitti ja koenkin eläneeni kokonaisuudessaan hyvän lapsuuden ja nuoruuden.

Yläasteella pelasin paljon videopelejä ja se näkyi myös arvosanoissa, ja johti siihen etten päässyt samaan lukioon kuin muut kaverini luokaltani. Menin yksin eri lukioon missä en tuntenut ennalta ketään, ja johtuen ujoudesta en saanut sieltä juurikaan pysyviä kaverisuhteita. En koskaan ottanut osaa mihinkään juhliin tai tapaamisiin, koska silloin tuntui ettei kiinnosta. Sama jatkui AMK:ssa josta ei myöskään jäänyt kaverisuhteita. Ainoat peruskoulusta jääneet kaverit asuvat eri kaupungissa joten ei tule kovin usein tavattua, kerran tai pari vuodessa. Heilläkin jo parisuhteet ja yhdellä lapsi. Työelämässä on tietty työkaverit, mutten koe niitä "oikeina" kaverisuhteina. Tulen kuitenkin hyvin toimeen heidän kanssaan ja silloin tällöin mennään töiden jälkeen syömään tai juomaan, ja olen usein niissä mukana.

Kun aloin saamaan töistä omaa rahaa, niin ei jäänyt paljoa säästöön koska ostin itselleni juurikin niitä pelejä, vehkeitä, merkkivaatteita jne. mitä lapsena en saanut. Kun nyt jälkikäteen olen sitä ajatusmaailmaa analysoinut, niin varmaan jotenkin johtuu siitä ettei lapsena ollut mahdollisuutta ostaa mitä halusi (no ei nytkään tietenkään ole ihan mitä tahansa mahdollista ostaa mitä haluaisi). Lisäksi ehkä yritin pönkittää itsevarmuutta materialla. Tästä "ongelmasta" olen jo päässyt yli kun huomasin ettei materia tuo onnea. Enkä siis koskaan joutunut ottamaan mitään lainaa tai sellaista tämän takia, eikä rahani koskaan loppuneet tai mitään. Jälkikäteen harmittaa tietysti ettei säästöön jäänyt paljoakaan rahaa. Opintolainan otin AMK-opintojen aikana vaikken sitä välttämättä olisi tarvinnut, koska sain asua kotona ja opiskelin kotikaupungissa.

Kuten alussa kirjoitin, nyt isoimmat "ongelmat" ovat tuossa omassa itsevarmuudessa. Lähden aina negatiivisilla ennakko-odotuksilla uusiin tilanteisiin. Kun vaikka haen uutta työpaikkaa, oletan etten kuitenkaan saa sitä. Tai jos haluaisin tutustua johonkin naiseen, ajattelen että ei sitä kuitenkaan kiinnosta minä. Olen sellainen massaan uppoava tyyppi. Liikun lenkkeilyn ja kuntosalin muodossa (nyt en ole korona-aikana ollut salilla pariin kuukauteen). Videopelit ja ATK eivät enää kiinnosta yhtä paljon kuin 10 vuotta sitten, mutta kyllä edelleen niiden kanssa lähes päivittäin jotain räpellän. Alkoholia join aiemmin silloin tällöin, nyt olen lopettanut sen lähes kokonaan. Se ei ole koskaan ollut mikään ongelma (no okei kerran olin niin kännissä että muisti meni koko yöltä... se oikeastaan "säikäytti" ja sai lopettamaan lähes kokonaan alkoholin maistelun). Elämä tuntuukin tältä osin valuvan hukkaan, kun työpäivän jälkeen käyn lenkillä (ja salilla sitten kun taas turvallisesti uskaltaa mennä), ja loppuajan oleskelen kotona. Toisaalta, koska baarit ja ryyppääminen ei kiinnosta niin ei sellaisiin porukoihin ole menemistä. Pitäisikin löytää vaikka joku ryhmäharrastus missä voisi tutustua uusiin ihmisiin ja ehkä saada uusia kaverisuhteita.

 

[zepi]

Kuten alussa kirjoitin, nyt isoimmat "ongelmat" ovat tuossa omassa itsevarmuudessa. Lähden aina negatiivisilla ennakko-odotuksilla uusiin tilanteisiin. Kun vaikka haen uutta työpaikkaa, oletan etten kuitenkaan saa sitä. Tai jos haluaisin tutustua johonkin naiseen, ajattelen että ei sitä kuitenkaan kiinnosta minä. Olen sellainen massaan uppoava tyyppi. Liikun lenkkeilyn ja kuntosalin muodossa (nyt en ole korona-aikana ollut salilla pariin kuukauteen). Videopelit ja ATK eivät enää kiinnosta yhtä paljon kuin 10 vuotta sitten, mutta kyllä edelleen niiden kanssa lähes päivittäin jotain räpellän.

Koita erilaisia harrastuksia, kunnes löytyy joku mikä maistuu oikeasti. Eikä niiden tarvitse edes varsinaisesti olla porukkalajeja. Ihminen joka näyttää nauttivan asiasta jota tekee on paljon helpommin lähestyttävä ja miellyttävämpää keskusteluseuraa.

Kun löytyy jotain mistä tykkäät, niin on paljon helpompi lähteä sen harrastuksen kautta rakentamaan sosiaalisia suhteita.

Aloita vaikka tekemällä lista asioista joita olet aina tykännyt tehdä ja sen jälkeen laajennat sitä miettimällä asioita joista voisit pitää, mutta joita et ole päätynyt vielä kokeilemaan. Kun on konkreettinen lista asioista joita kiinnostaa kokeilla, on helpompi ottaa tietoisesti askeleita eteenpäin. Teet vaikka suunnitelman, että haluat kesän aikana koittaa 3-4:ää asiaa jotka listalta löytyvät. Joko yksin tai mahdollisesti jostain niistä nykyisistä ihmissuhteista seuraa etsimällä.
--
Omakohtainen esimerkki: Yksi vuosi olin kesätöissä kaukana himasta, enkä oikein tuntenut ketään. Itse en ollut koskaan pelannut golffia, mutta laji oli kiehtonut aina. Yksi päivä satuin mainitsemaan tästä töissä kun juttelin ihan niitä näitä kahvikupin ääressä ja telkkarissa tuli golffia taustalla. Yksi työkaveri mainitsi, että hän lätkii satunnaisesti golffia ja että voisin lähteä kiertämään caddiena + pelaamaan harjoituskentällä. Siinä meni yksi kesä aika mukavasti kun käytiin viikon parin välein lätkimässä palloa ja opettelin peruslyönnit. Sen kesän jälkeen golffailu jäi, mutta kaipa tuo toimii esimerkkinä tavasta jolla ihmisiin pääsee tutustumaan. Golf clubilla oli tietty rafla jossa olisi voinut jäädä suustaan kiinni baaritiskillä, mutta se ei silloin kiinnostanut. Ja kun olet jonkun lajin tai harrastuksen parissa, niin on luonnollisia puheenaiheita mistä aloittaa: Miten Tiger Woods pelasi edellisessä turnauksessa ja/tai näyttää aika hyvältä tuo putteri...

 

[huglo]

Tämä ehkä enemmän elämäntarina mutta menkööt...

Olen vasta 25 mutta itsellä myös joiltain osin samoja tuntemuksia. Työt maistuu (vielä) eikä aamulla töihin herääminen juurikaan ärsytä. Isoimmat ongelmat ovat enemmän vapaa-ajan puolella. Erityisesti kaverisuhteiden vähyys ja parisuhdekokemusten puute vaivaa. Kun näkee sosiaalisessa mediassa vanhoja koulukavereita parisuhteessa ja joillain jo perhettä, niin kyllä siitä väkisin tulee jonkinlaista "epäonnistumisen" tunnetta. Tiedän että kotoa ei kukaan tule hakemaan, ja pitäisikin uskaltaa mennä itse ihmisten ilmoille.

Elin hyvän lapsuuden siltä osin, että aina oli puhtaat vaatteet ja katto pään päällä. Olen kuitenkin vähävaraisesta perheestä eikä vanhemmillani olisi ollut varaa kustantaa mitään harrastusta minulle, toisaalta en pahemmin halunnutkaan harrastaa mitään esim. jalkapalloa. Muutenkaan ei aina uusimpia pelejä ja vehkeitä ollut varaa hankkia, mutta en nyt muista että olisin siitä lapsena ollut erityisen harmissani. Sain asua kotona niin kauan kuin oli tarve ja huvitti ja koenkin eläneeni kokonaisuudessaan hyvän lapsuuden ja nuoruuden.

Yläasteella pelasin paljon videopelejä ja se näkyi myös arvosanoissa, ja johti siihen etten päässyt samaan lukioon kuin muut kaverini luokaltani. Menin yksin eri lukioon missä en tuntenut ennalta ketään, ja johtuen ujoudesta en saanut sieltä juurikaan pysyviä kaverisuhteita. En koskaan ottanut osaa mihinkään juhliin tai tapaamisiin, koska silloin tuntui ettei kiinnosta. Sama jatkui AMK:ssa josta ei myöskään jäänyt kaverisuhteita. Ainoat peruskoulusta jääneet kaverit asuvat eri kaupungissa joten ei tule kovin usein tavattua, kerran tai pari vuodessa. Heilläkin jo parisuhteet ja yhdellä lapsi. Työelämässä on tietty työkaverit, mutten koe niitä "oikeina" kaverisuhteina. Tulen kuitenkin hyvin toimeen heidän kanssaan ja silloin tällöin mennään töiden jälkeen syömään tai juomaan, ja olen usein niissä mukana.

Kun aloin saamaan töistä omaa rahaa, niin ei jäänyt paljoa säästöön koska ostin itselleni juurikin niitä pelejä, vehkeitä, merkkivaatteita jne. mitä lapsena en saanut. Kun nyt jälkikäteen olen sitä ajatusmaailmaa analysoinut, niin varmaan jotenkin johtuu siitä ettei lapsena ollut mahdollisuutta ostaa mitä halusi (no ei nytkään tietenkään ole ihan mitä tahansa mahdollista ostaa mitä haluaisi). Lisäksi ehkä yritin pönkittää itsevarmuutta materialla. Tästä "ongelmasta" olen jo päässyt yli kun huomasin ettei materia tuo onnea. Enkä siis koskaan joutunut ottamaan mitään lainaa tai sellaista tämän takia, eikä rahani koskaan loppuneet tai mitään. Jälkikäteen harmittaa tietysti ettei säästöön jäänyt paljoakaan rahaa. Opintolainan otin AMK-opintojen aikana vaikken sitä välttämättä olisi tarvinnut, koska sain asua kotona ja opiskelin kotikaupungissa.

Kuten alussa kirjoitin, nyt isoimmat "ongelmat" ovat tuossa omassa itsevarmuudessa. Lähden aina negatiivisilla ennakko-odotuksilla uusiin tilanteisiin. Kun vaikka haen uutta työpaikkaa, oletan etten kuitenkaan saa sitä. Tai jos haluaisin tutustua johonkin naiseen, ajattelen että ei sitä kuitenkaan kiinnosta minä. Olen sellainen massaan uppoava tyyppi. Liikun lenkkeilyn ja kuntosalin muodossa (nyt en ole korona-aikana ollut salilla pariin kuukauteen). Videopelit ja ATK eivät enää kiinnosta yhtä paljon kuin 10 vuotta sitten, mutta kyllä edelleen niiden kanssa lähes päivittäin jotain räpellän. Alkoholia join aiemmin silloin tällöin, nyt olen lopettanut sen lähes kokonaan. Se ei ole koskaan ollut mikään ongelma (no okei kerran olin niin kännissä että muisti meni koko yöltä... se oikeastaan "säikäytti" ja sai lopettamaan lähes kokonaan alkoholin maistelun). Elämä tuntuukin tältä osin valuvan hukkaan, kun työpäivän jälkeen käyn lenkillä (ja salilla sitten kun taas turvallisesti uskaltaa mennä), ja loppuajan oleskelen kotona. Toisaalta, koska baarit ja ryyppääminen ei kiinnosta niin ei sellaisiin porukoihin ole menemistä. Pitäisikin löytää vaikka joku ryhmäharrastus missä voisi tutustua uusiin ihmisiin ja ehkä saada uusia kaverisuhteita.

Hyvin samanlaiset fiilikset on täälläkin.

 

[Kalvi]

Päivitystä aiheeseen.

Kävin tuossa reilut vuosi sitten ensin lääkärillä ja sitten psykologilla. Lääkärin diagnoosi keskivaikea masennus -> lääkitys.
Psykologilla käynnin jälkeen sain mieleni solmut paremmin auki ja sitä myöten oli helpompi ajatella. Taustalla myös muutama henkinen trauma joista en sen enempää ala avautumaan.
Kuitenkaan ahdistus ei hävinnyt ja päätin aloittaa tuon lääkityksen. Sitä kolme kuukautta, olo helpotti ja lääkärin kontrollikäynnillä suositteli että pienentää annosta hallitusti ja vähitellen jättää pois. Neuvoi myös että pitää suurentaa annosta jos alkaa tulemaan huonoja tuntemuksia.
Sain ajettua lääkityksen alas ja sen myötä ajatuskin alkoi liikkumaan järkevämmin.

Nykyään päihteet pysyneet paremmin käsissä kuin aiemmin. Yleensä sen 7-9 kaljaa kun sitä alkaa nauttimaan ja tiukat viinakset pannassa täysin. Mitään muita en ole koskaan säännöllisesti käyttänytkään.
Oli emäntää tuossa viime avautumisten aikaan, mutta siitä ei jäänyt käsiin kuin känsiä ja paha olo. Sittemmin ero, pitkä tauko ja innostavampi nainen löytyi. Eikä myöskään niitä isoja odotuksia suhteen suhteen, vaan katsellaan miten sujuu ja mennään sen mukaan.

Työ on edelleen puuduttavaa. Hetkittäin jotain spesiaaliprojekteja jotka hieman innostaa, mutta vähintään asiakkaiden ja työtovereiden innostumattomuus tekee sen ettei itseänikään kiinnosta.

Yksi nykyisistä innostumisistani ovat kirjat. Nautin niistä perinteisessä muodossa ja sillä hetkellä kun kaikki on rauhallista. Paljon löytynyt mieleistäni luettavaa.
Myös luonnossa liikkuminen tuntuu rauhoittavan mieltä. Luonnossa sielu lepää ja aika ei tunnu kulkevan liian vauhdikkaasti.
Liikunta, venyttely, jooga yms. tuntuvat tekevän hyvää, mutta niiden ongelma on se ettei niitä huomaa tehdä aina jos arki on liian hektistä. Pitäisi laittaa kalenteriin merkinnät niistä, mutta haluaisin myös mahdollisi

Kerro ihmeessä mikä sinua siis estää tekemästä mitä haluat?

Jos haluan elää luonnon keskellä yksinäni ilman pakollista suorittamista, niin miten se onnistuu säilyttäen nykyiset tuloni ja lapsestani huolta pitäen?

Eipä niitä lapsiakaan kannata taakkana ottaa vaikka se noista ap:n kirjotuksista paistaa läpi. Ei se ole kuin pieni hetki elämästä ja ne on sen ikäsiä, että miettii mihin hemmettiin se niiden lapsuus katosi. Omalla kasvatuksella ja läsnäololla vaikutat paljon siihen milaiseksi suhde kasvaa vanhempana. Toki niitä pysty täysin savesta valamaan omaan suuntaan ja voi olla, että intressit ei kohtaakkaan.

En koe lastani taakkana, vaan päinvastoin. Se aiheuttaa työtä, mutta antaa henkisesti enemmän. Ja se jos joku huolestuttaa, että aikani menee nopeasti ja lapseni kasvaa ihan silmissä.
Nykyään olen sentään muistanut kasvattaa lastani rakentavasti, itsetuntoaan vahvistavasti ja kunnianhimoa kasvattavasti. Oma kunnianhimoni on ollut aina lähes nollissa joten olen kokenut että se on myös osasyy alakuloisuuteeni.

Ne kenellä on rahaa ei ole aikaa ja ne kenellä ei ole rahaa on aikaa.

No tämä. Aika menee töissä ja raha tulee töistä.

 

[SgtBudde]

Itte olen ajatellut homman niin. että töissä käydään, jotta vapaa-ajalla olisi mahdollisuuksia tehdä niitä juttuja mitkä kiinnostaa. Yli 20v samassa työpaikassa helppoja työtehtäviä (sähkö/automaatio, suunnittelua ja testausta) jotka eivät kummittele mielessä viimeisenä ajatuksena illalla.

Tsemiä vaan!

 

[nitroedition]

MIkä on elämän tarkoitus.
-Olla vapaa // Orjana elämisessä ei ole mitään järkeä. ( mahdollinen paradoksi ) Kohtalo?
-Tehdä omia päätöksiä, kun pitää valita, toinen valinnoista ei välttämättä ole väärä. On kyse vaan siitä, että saa itse valita, valita vaikka joka kerta samalla tavalla jos haluaa.
-Kehittyä ( ihmisenä, miehenä, *kaikessa muussa* )
-Poistuminen mukavuus alueelta,, ei aina ole kivaa, mutta se yleensä kehittää ja kasvattaa ihmistä ja tulevaisuudessa saman asian tekeminen, ei tunnu niin pahalta ja asioiden tekeminen vie aina eteen päin. Eli jos et kohtaa ensimmäistä haastetta niin et voi ottaa seuraavaakaan vastaan.
Kasvaa aikuiseksi. ( Halu tehdä omia asioita omalla tavalla, ottaa vastuu tekemisistään. ; Lapsen oma tahdo kasvaa se on silloin valmis jättämään edellisen ikäluokan taaksensa )

Ongelmia ei pidä taikka kannata juosta karkuun, koska niillä on tapana seurata. Asiat jotka kokee ongelmaksi pitää selvittää mahdollisemman nopeasti. Selvitetty ja läpikäydyt asiat antavat mielenrauhaa ja antavat voimaa.

Jokaisella voi olla elämän tarkoitus erilainen ja se voi ja luultavasti muuttuukin elämän aikana.
Elämän tarkoitus on elää ja kuolla. Ilman mitää lopullista isompaa tarkoitusta.
Jokainen määrittelee itse elämänsä tarkoituksen.
Elämän tarkoitus on saada aika kulumaan ( mielummin itselle sopivalla tavalla )

Elämän tarkoitus on tehdä valintoja.

 

[huglo]

Elämän tarkoitus on tehdä valintoja.

Elämä on valintoja... ja viimeiset 10 vuotta ei ole tullut aina valittua ihan niin kuin jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut.

Itte olen ajatellut homman niin. että töissä käydään, jotta vapaa-ajalla olisi mahdollisuuksia tehdä niitä juttuja mitkä kiinnostaa. Yli 20v samassa työpaikassa helppoja työtehtäviä (sähkö/automaatio, suunnittelua ja testausta) jotka eivät kummittele mielessä viimeisenä ajatuksena illalla.

Tsemiä vaan!

Vähän samaan tapaan mäkin tätä ajattelen. Ja monen kohdalla työn rutiini pitää myös elämän kasassa, varsinkin silloin kun muuta tekemistä ei ole loputtomasti. Mutta ainakaan meikäläisen nykyisestä työstä ei koko elämän tarkoitukseksi ole.

 

[Flying Hellfish]

Jo vuosia kokenut, että tietynlainen yksinkertaistettu erakkomainen elämäntapa voi olla ainoa tie, jossa on minkäänlaista järkeä itselleni. Siitä huolimatta takerrun aina kaikista turhimpiin asioihin, joista saa ainoastaan nopeita kiksejä.
Ehkä joku päivä löydän sen oman keskitieni. (todennäköisesti en.)
Avatarin pasifisti puolustusministeri/sukulainen löysi oletettavasti kuitenkin omansa.

 

[Erkki_erikeepperi]

Jo vuosia kokenut, että tietynlainen yksinkertaistettu erakkomainen elämäntapa voi olla ainoa tie, jossa on minkäänlaista järkeä itselleni. Siitä huolimatta takerrun aina kaikista turhimpiin asioihin, joista saa ainoastaan nopeita kiksejä.
Ehkä joku päivä löydän sen oman keskitieni. (todennäköisesti en.)
Avatarin pasifisti puolustusministeri/sukulainen löysi oletettavasti kuitenkin omansa.

Itse olen tullut siihen tulokseen, että tuollainen semi-erakkomainen elämä taitaa olla aika luontaista etenkin keski-ikäistyville suomalaismiehille. Ei se ole siis kovin ihmeellistä ja extremeä, vaan ilmeisesti aika luonnollista.

Nyt kun pimppaloorakin kiinnostaa yhä vähemmän, niin tuntuu, että eipä ole suurta tarvetta ylipäätään olla ihmisten kanssa koko ajan tekemissä. Korona-kevät on melkein ollut helpotus, kun on ollut hyvä syykin olla eristäytyneenä... Näitä saisi olla useamminkin. No ei. Mutta joo. Mutta ei.

 

[Flying Hellfish]

Itse olen tullut siihen tulokseen, että tuollainen semi-erokkomainen elämä taitaa olla aika luontaista etenkin keski-ikäistyville suomalaismiehille. Ei se ole siis kovin ihmeellistä ja extremeä, vaan ilmeisesti aika luonnollista.

Nyt kun pimppaloorakin kiinnostaa yhä vähemmän, niin tuntuu, että eipä ole suurta tarvetta ylipäätään olla ihmisten kanssa koko ajan tekemissä. Korona-kevät on melkein ollut helpotus, kun on ollut hyvä syykin olla eristäytyneenä... Näitä saisi olla useamminkin. No ei. Mutta joo. Mutta ei.

Luonnollista varmastikin.
Ilman taloudellisia velvoitteita kiinnostaisi kyllä kokeilla theravada-munkin elämääkin, mutta siihen tuskin tulee mahdollisuutta.