Tuo varmaan pitää jonkun verrankin paikkansa. En ole hetkeen edes muistanut mutta oli lapsuudessa kaveri joka oli hieman yksinäinen ja syynä oli se että koti oli kuin museo.
Hyvin harvoin sai kutsua ketään kotiin ja olihan siellä toki hienoa mutta mihinkään ei saanut koskea, oli oikeasti vielä sohvien päällä muovit (ehkä samat mitkä ostaessa) ja moni muukin koulukaveri sanoi sitä että tuntui oudolta että esim. seinillä olevien maalausten ympärillä oli tilat minkä sisäpuolelle ei saanut mennä jne. Jopa hänen huoneensa oli tosi siisti, ei leluja yms.
Ei saanut juosta, ei leikkiä. Piti olla kuin "aikuinen", istua keittiön pöydän ympärillä ja juoda teetä mukista mikä piti laittaa siististi lasinaluselle.
Vanhemmiten ehkä tajusi paremmin että varmaan oli liian kallis asunto Pispalasta sieltä Alatalon Mikon lähistöltä ja se oli 80-luvun alkua joten en olisi yllättynyt jos olisivat muuttaneet 90-luvulla sitten.
Lukion aikaan hän sitten (eri koulussa, kuulin kavereilta) aina esitti miten voisi muuten ostaa ja maksaa vuorollaan jotain kahviossa tms. mutta kun ei ole kuin tämä yksi seteli (eli se 500mk mitä hän useasti ja hartaasti aina esitteli mutta ei koskaan rikkonut tai käyttänyt).
Toki jokainen saa ostaa mitä haluaa mutta olisi se silti kiva jos sitä uskaltaisi myös käyttää. Eli ei ostaisi liian kallista tai miettisi vaan jälleenmyyntiarvoa tms. Varsinkin jos on lapsia ja vaimo (tai miksei mieskin, kait tässä ketjussa voi naisiakin olla keskustelemassa) myös elämässä.
En sano etteikö voisi pitää asioista siistissä kunnossa, mutta siinä on selkeä ero jos varsinkin lapsiperheessä sohvatkin ovat vielä alkuperäisissä myyntimuoveissa mitä pitää varoa ja lapset eivät saa edes sohvalla istua.
Mielenkiintoinen perhe ollut siinä kyllä. Saahan jokainen arvottaa asiat kuten tahtoo, muttei tuosta synny ainakaan itselle sellaista mielikuvaa, että hankitusta materiasta olisi kovasti nautittu.
Jännästi tuollainen menee silti samaan kategoriaan nykyaikana yleistyneen kulutushysterian kanssa - että jos oikein arvaan, niin toimintaa ajaa siinäkin jonkinlainen pakkomielle sen sijaan, että tavoite olisi saavuttaa itselle aitoa iloa.
Samaan tapaan on siinä tutussa Virtas-vaikutuksessakin: ei se läheskään aina ole pätemistä, eli että odotettaisiin elvistelystä saatavan lisäarvoa omaan elämään. Vaan usein kysymys onkin vain siitä pelosta, ettei tule hyväksytyksi - tai mikä pahinta, että tulee pidetyksi omituisena tai jopa hulluna, jos tekee asiat liian eri tavalla.
Kyllä mielestäni viimeistään siinä vaiheessa olisi syytä laittaa omat prioriteetit kuntoon, kun pelko ajaa ihmisen elämään yli varojensa. Silloinhan sitä on omien luulojensa orja hyvin kouriintuntuvalla tavalla. Arjesta tulee pakkotyötä ja vapaa-ajasta hyväksynnän etsimistä.
Mutta valitettavan harva tuntee itsensä siinä määrin, että edes tietäisi todelliset tarpeensa: ei ole koskaan edes kokeillut muuta tapaa kuin sen tutun ja "turvallisen". Kuitenkin se "turvallinen" johtaa taloudelliseen perikatoon. Ja taloudellinen perikato on isompi asia kuin aina edes käsittää, koska jokainen maksuun menevä euro on ainakin alkujaan revittävä omasta elinvoimasta luopumalla, yksi tunti ja viikko kerrallaan.
FIREssäkin auttaisi, kun opettelisi tuntemaan oman ihanne-elämänsä ensin siltä pohjalta, ettei edes mieti asioiden hintalappua. Kalliimpi ei ole parempi, vaan sopivampi on parempi. Maksaisitko 1000€ siitä, että saat päivän verran kävellä ympäri suomalaista mäntymetsää? Moni nimittäin maksaisi.
Parhaimmilla on useampi mökki kun on vaikka saatu perintönä.
