Joskus vanhemmat voivat olla todella jääräpäisiä. Esim. isäni kuoltua kymmenisen vuotta sitten äitini jäi asumaan heidän yhteiseen vanhaan omakotitaloon landelle, 10 km päähän (ei julkisia yhteyksiä) lähimmästä kaupasta. Äitini ei siis tiennyt omakotitalon hoidosta yhtään mitään, eikä muutenkaan ollut millään lailla tekninen ihminen. Hyvä että osasi auton tankata.
Viikonloppuisten auttelureissujen lisäksi piti hypätä sinne milloin vaan muutaman minuutin varoajalla, milloin myöhään illalla sulaketta vaihtamaan, milloin tutkimaan miksi ei tule vettä (oma kaivo) ja kauhea syyllistäminen siitä jos ei ihan aina jaksanut tai voinut lähteä. Asuin isossa kaupungissa noin 60 km päässä.
No, sitten muutamaa vuotta myöhemmin äidilläni todettiin syöpä päässä ja hän menetti ajokortin. Enää ei riittänyt viikonloppuiset käynnit, vaan viikollakin piti autella. Jossain vaiheessa tuli kaatumisia yms. ongelmaa, ja hän vietti paljon aikaansa pyörätuolissa. Olihan siinä silloin jo kodinhoitajaakin välillä (äiti ei pitänyt siitä eikä halunnut niitä), mutta eihän ne mitään siivoile siellä tai lumitöitä ala tekemään.
Itse vaativassa päivätyössä käyvänä, ainoana lapsena (ei muita auttajia äidillä), pikkulapsiperhearkea elävänä, huonosti nukkuvana, auttelin häntä jaksamiseni rajamailla pari vuotta. Toinen ei vaan halua muuttaa pois synnyinpaikaltaan, kun se on niin perkeleen rakas paikka.
Kun sitten äiti oli haudattu, niin sain viimein huokaista helpotuksesta, että pitkä piina oli ohi.
Auttamisen ymmärrän, mutta silläkin on rajansa. Jossain vaiheessa voimat loppuu ja ihminen uupuu, ja se rakas autettava alkaa vaan vituttamaan, kun se ei sitä uupumista tajua. En ole jaksanut käydä vanhempieni haudalla pariin vuoteen äidin hautaamisen jälkeen. Ei kiinnosta. Voivat mädäntyä siellä ihan omassa rauhassaan.
Koittakaa puhua ne vanhempanne edes pois OK-taloista ajoissa, että vältätte saman totaaliuupumisen.
Tämä. Niin tämä. Olen juo vuosikausia yrittänyt omia jääräpäitäni saada ymmärtämään, ettei ole kenenkään etu, että he pitävät kynsin hampain kiinni 500 neliön linnastaan, jossa nurmikkoakin riittää päiväkausiksi leikattavaksi kahdelle hengelle.
Palttiarallaa seitsemänkymppistä sakkia.
Heillä ei tunnu olevan minkäänlaista realiteettia sen suhteen, miten sitten suu pannaan, kun toinen heittää veivinsä. Isällä oli jo lähellä kerran. Kuvittelin, että se herättäisi. Ei herättänyt.
Eli jos sitä vastuuta otettaisiin itsekin ja pyrittäisiin siihen, että ongelmavuosien alkaessa oltaisi sitä elämää järkätty niin, ettei se aiheuta valtavia ongelmat muillekin, olisin huomattavasti mieluummin mukana avustamassa.
Mutta jos avustaminen tarkoittaa sitä, että se johtuu vain heidän loputtomasta muutosvastarinnasta ja todellisuuden kieltämisestä, on oma motivaatio hyvin alhainen sen suhteen.
Oma lähestyminen on siis se, että se elämä täytyy muokata itse alunperin niin elämäntilanteen mukaiseksi ensin, jottei koko muun maailman tarvitse tanssia sen ympärillä.
Nämä molemmat.
Täällä sama tilanne, kasikymppiset vanhemmat jotka jääräpäisesti asuvat 250m2 talossa ja ristinä vieläpä juoppo vuokralainen talon päätyyn tehdyssä kaksiossa.
Toistaiseksi ovat pärjäilleet hyvin, osaavat maksaa laskut netissä, noutavat ruuan kerran viikossa kaupan noutopisteestä, siivoaja käy kerran viikossa.
Mutta kun/jos toinen kuolee niin toinen on kyllä kusessa, varsinkin jos faija lähtee ensin. Äiti liikkuu rollaatorilla ja on erittäin huono liikkumaan, ei takuuvarmasti pysty ylläpitämään taloa enää edes kuukautta sen jälkeen kun faija lähtee.
Kerran faija paljasti että äiti oli kaatunut yöllä vessaan mennessään, eikä faijan voimat ollu riittäny nostamaan sitä ylös, joten nukkuivat yönsä lattialla.
Sellasta..
Jos tuonkaan tapauksen jälkeen ei puhe talon myynnistä menny perille niin minä olen täysin voimaton, eikä mua kyllä enää edes kiinnosta auttaa kun ei järkipuhe mene perille.
Ollaan pohdittu veljen kanssa jo vuosia että millä helvetillä saadaan ne ymmärtämään ettei meillä kummallakaan ole mahdollisuutta tulla omaishoitajaksi sitten kun ja jos sen tarve tulee.
Veli asuu 350km päässä ja minä 150km päässä.
Eikä kyllä mielenkiintoa tai haluakaan vaikka voitaiskin.
Taloa ei voi myydä koska "minähän en missään kerrostalossa asu" ja muut diipadaapat, mutta yhtään ei mietitä sitä etta ne 50 vuoden ajalta kerääntyneet romut pitäisi jonkun sitten siivota ja myydä talo eikä meillä oikeasti ole veljen kanssa siihen mitään mielenkiintoa.
Perinnöstä luopumista ollaan pohdittu ihan vakavissaan, taloa on super hankala myydä (70-luku, tasakatto, uima-allas, jne muut erittäin hyvät myyntivaltit) enkä minä halua elää sitten jossain 5 vuoden piinassa että jos sieltä löytyykin jotain hometta tjsp paskaa.
Ei saatana, koko tilanne vituttaa niin paljon jo nyt että kun kuolevat niin lahjoitan oman perintöosuuteni kaupungille tai jollekin muulle.
.
Itse nimenomaan haluan muuttaa jossain vaiheessa takas kerrostaloon, kun omakotitaloissa olen asunut ison osan elämästä. Haluun mahd. Lähelle kaupunkia ja keskustaa.
