Tulee pelattua PvE-servulla (juu, ei anna koko nautintoa pelistä, mutta riittää mulle). Takana 57h, muutamia kuolemia karhulle.
Ei millään pahalla, mutta eikö tämä ole aika todella tylsää jos ainoana vaarana ja vastustajina on bugiset eläimet? Näin ainakin itse kuvittelisin. Eilen tuli pelattua taas useamman tunnin sessio ja omassa pelikellossa on nyt 52h. Eläimien takia olen kuollut koko tänä aikana vain kolme kertaa. Kahdesti suden takia ja kerran karhun takia. Ainakin yksi näistä oli lisäksi täysin oma moka; susi näytti bugittaneen yhteen kiveen jumiin ja ajattelin siitä sitten ottaa "ilmaiset" lihat ja nahat talteen helpolla. Löin kerran sitä ainoalla aseellani eli keihäällä, eikä se susi oikeasti mitenkään jumissa ollut vaan hyökkäsi sitten päälle perkele. Karhu oli ainoa, joka pääsi oikeasti yllättämään yöllä takaa, kun en vain huomannut sitä ajoissa. Kolmannen eläinkuoleman tilannetta en muista. Joka tapauksessa, jos noita yhtään varoo ja eläimet ovat tosiaan ainoa vaara koko serverillä - voisin kuvitella ettei vaaraa juurikaan ole. Toki kukin saa kuitenkin pelata tavallaan, mutta ehkä jokin muu peli olisi mukavampi pelkkään rakenteluun?
Eniten olen itse tästä saanut irti nimenomaan muiden pelaajien tuomien tunteiden takia. Se vaarantunne, kun hiippailet alastomana pusikoissa tehden parhaasi väistelläksesi jo aseistautuneita pelaajia. Tai se onnistumisen tunne, kun olet tuntien jälkeen viimein saanut turvallisen mökin kasaan ja pääset itse lopettamaan jonkun onnettoman elämän. Tai sitten ihan vain ne hauskat hetket, mitä saa muiden kanssa kokea ihan jatkuvalla syötöllä jopa yksin pelatessa. Voisin mieleen jääneen esimerkin kertoa siitäkin tarinan muodossa.
Olin juuri aloittanut uuden elämän raidin jäljiltä, jossa tukikohtani tuhottiin ihan totaalisesti silmieni alla. Pitkin hampain aloitin resurssien keräämisen uudestaan ja suunnittelin jo mielessäni sitä, kuinka voisin parantaa tukikohtaa entisestään ja tehdä siitä edellistä turvallisemman. Tilanne rupesi näyttämään tunnin keräämisen jälkeen jo ihan hyvältä; minulla oli tuhansittain puuta, kiveä ja vähän sulfuria sekä metalliakin. Enää pitäisi löytää paikka tukikohdalle. Olin juuri ohittamassa jonkun toisen isoa tukikohtaa, kun kuulin laukauksen.
Tein u-käännöksen lähes refleksinomaisesti, sillä tiesin ettei puujousestani olisi aseille mitään vastusta. Lähdin pinkomaan paniikinomaisesti, mielessäni jo se pettymys mikä tästä koituu, kun reilun tunnin työ menee jälleen täysin hukkaan. Vilkaisin taakseni ja hyökkääjä vahvisti parilla laukauksella pelkoni siitä, että hän juoksee perässä ja aikoo saada minut hengiltä. Hetken aikaa siksakkia juostuani päätin, että pusikko olisi tässä iltahämärässä luultavasti paras vaihtoehtoni selvitä, jos vain pääsen livahtamaan sinne hänen näkökenttänsä ulkopuolella. Otin riskin ja hyppäsin puskaan. Sydän pamppailee ja pystyn vain toivomaan, ettei hän katso juuri tähän puskaan. Sekunit kuluvat. Tajuan tässä vaiheessa vuotavani verta, joten laitan nopeasti craftaamaan siteitä. Samalla saan älynväläyksen; pudotan kaikki keräämäni puut ja kivet äkkiä tähän puskaan. Siten on edes pieni mahdollisuus, ettei hän löydä niitä vaikka minut tappaisikin. Ehkä satun jopa spawnaamaan tarpeeksi lähelle, että kerkeän hakemaan omani takaisin?
Samassa se pahin tapahtui. Kerkesin kuulemaan vain pari askelta takaapäin, jonka jälkeen laukaus pudotti minut. Tuskanhuudon saattelemana tipahdin puskan keskelle ja näin miten hyökkääjä juoksi ylitseni samaisen puskan läpi. Vitutus oli ihan suunnaton, mutta toisaalta olin varautunut tähän henkisesti koko edellisen minuutin ajan. Osasin odottaa tätä. Hän totesi mikkiin että "found him. he is dead", jonka jälkeen kuulin askelien loittonevan.. Game over.
Hetken kuluttua hahmoni nousi takaisin pystyyn. Mitä ihmettä? Kyllä, kyllä vain. Uskomatonta. Samalla sekunilla nappasin headsetin takaisin päähän, jonka olin jo vitutuksissani heittänyt viereeni pöydälle. En ollutkaan kuollut. Uskomatonta kyllä, mutta minuun osunut luoti ei tappanutkaan, eikä hyökkääjä koskaan "viimeistellyt" hommaansa. Ilmeisesti vaikka kaveri ei auttaisikaan sinua ylös, niin hahmo nousee ihan itsestäänkin, kunhan kukaan ei tosiaan lopullisesti tapa siinä kitumisvaiheessa. En jäänyt pähkäilemään henkiin jäämiseni syytä sen tarkemmin, vaan keräsin puskan keskeltä sinne heittämäni resurssit ja hiivin yön pimeyteen.
Tätä on Rust. Paniikinomaisia tilanteita. Kuolemanpelkoa. Onnistumisen tunnetta. Uskomatonta tuuria ja hienoja tarinoita. Selvisin jälleen yhdestä mahdottomasta tilanteesta ja osaan jatkossa olla taas hieman varovaisempi selviytyjä. Tämä elämä oli muuten se, jolla lopulta sain kyhättyä sen nykyisen tukikohtani kasaan. Miettikää, kuinka vähästä oli sekin kiinni, ettei homma olisi alkanut jälleen alusta. Kyllä saa olla tukikohdastaan ylpeä.
Pitänee aloitella uudelleen tänään.
->
tai sitten olen vain äärettömän paska.
