Paluu kotipaikkakunnalle

[Lomtu]

En löytänyt aihetta sivuavaa ketjua aikaisemmin. Olen kolmenkymmenen ikävuoden äskettäin ylittänyt ja asunut kymmenen vuotta pk-seudulla. Tänne huomattavasti pienemmästä kaupungista. Alkuun opinnot ja parisuhde toi tänne ja tällä hetkellä olen vain työn vuoksi sidoksissa täällä. Jo viime kesänä iski kaipuu pienemmälle kotipaikkakunnalle, jossa asuu perhe ja ystävät. Sinne muutto voisi hoitua niin, että saisin pidettyä nykyisen työpaikkani. Vaikka vaa'an yhdessä kupissa painaa kotipaikkakunnan tuomat ihmissuhteet ja parempi elintaso, painaa toisessa kupissa tietynlainen luovuttamisen leima, mahdollisuuksien väheneminen sekä oletettu kumppanin löytämisen vaikeus.

Onko muilla iskenyt vastaavaa kaipuuta? Onko siihen tartuttu vai todettu sen olevan vain ajan kultaamaa? Minkälaisia kokemuksia paluumuuttajilla? Kuulisin mieluusti muiden ajatuksia aiheesta, jonka uskon painaneen useamman mieltä ainakin joskus.

 

[jarp]

Omalla alalla iso osa junantuomista (ja osa natiiveistakin) haluaa muuttaa pk-seudulta pois ja osa on muuttanut sen jälkeen kun korona teki etätöistä sosiaalisesti hyväksyttävää. Kukaan ei ole katunut kun kyselin. Mitään luovuttajan leimaa en ole nähnyt, lähinnä muuttajia kadehditaan ja moni muu haluaa muuttaa kans.

Kotipaikkakunta sit varmaan toimii jos siellä on oikeasti sosiaalisia suhteita jäljellä. Itsellä on kovasti (40v) nostialgiankaipuu "kotiin", mutta kun sieltä on kaikki muuttaneet pois ja loput kuolleet, niin todellisuus voisi olla todella karu. Nostalgia on hyvä päihde mutta krapula...Täällä toisella pikkupaikkakunnalla on sentään jotain sosiaalisia suhteita plus lähistölle muutti muitakin kollegoita niin voidaan leikkiä konttoria vuokratiloissa silloin tällöin.

 

[kntkvtknt]

Minäkin mietin muuttoa Pirkanmaan 20000-30000 asukkaan kunnasta pois.
Ennen asuin tätäkin isommassa kaupungissa noin 250000-300000 asukkaan kaupunki, mutta kaipuuta siihen ei ole. Se johtuu introverttiudesta, koska vihaan ihmismassoja ja suuria kaupunkeja. Nykyisessä elämässä myös 20 000 asukkaan kaupunki tuntuu epämiellyttävältä asua. Ihmiset rasittavat minua. Autoletkat rasittavat minua. Kaukana olevat palvelut rasittavat minua. Haluaisin muuttaa pienen kaupungin keskustaan lyhyelle matkalle palveluista ja olla rauhassa.

 

[Francis Ford Mondeo]

En löytänyt aihetta sivuavaa ketjua aikaisemmin. Olen kolmenkymmenen ikävuoden äskettäin ylittänyt ja asunut kymmenen vuotta pk-seudulla. Tänne huomattavasti pienemmästä kaupungista. Alkuun opinnot ja parisuhde toi tänne ja tällä hetkellä olen vain työn vuoksi sidoksissa täällä. Jo viime kesänä iski kaipuu pienemmälle kotipaikkakunnalle, jossa asuu perhe ja ystävät. Sinne muutto voisi hoitua niin, että saisin pidettyä nykyisen työpaikkani. Vaikka vaa'an yhdessä kupissa painaa kotipaikkakunnan tuomat ihmissuhteet ja parempi elintaso, painaa toisessa kupissa tietynlainen luovuttamisen leima, mahdollisuuksien väheneminen sekä oletettu kumppanin löytämisen vaikeus.

Onko muilla iskenyt vastaavaa kaipuuta? Onko siihen tartuttu vai todettu sen olevan vain ajan kultaamaa? Minkälaisia kokemuksia paluumuuttajilla? Kuulisin mieluusti muiden ajatuksia aiheesta, jonka uskon painaneen useamman mieltä ainakin joskus.

Tietysti riippuu hiukan sen kotikorven sijainnista ja omasta elintottumuksista miten hyvin "kotoutuminen" onnistuu. Introvertillä kotihiirellä ei varmaan ole hirveästi ongelmia, mutta jos on käytännössä koko aikuisikänsä nauttinut pääkaupunkiseudun tapahtuma- ja palvelutarjonnasta puhumattakaan työmahdollisuuksista, niin joku syrjäinen, hiljalleen kuihtuva kauppala jossain varttia vaille Kainuussa saattaa ystävistä ja perheestä huolimatta olla ankea mesta.

 

[Kvarkki]

Muutettiin 2016 takaisin kotipaikkakunnalle ison kaupungin viereen pk-seudulta. Konttori edelleen pk-seudulla ja ennen koronaa oli pari etäpäivää viikossa. Kyllähän tuo hyvä muutos omasta työmatkasta huolimatta oli, kun lastenhoitotekniset järjestelyt isovanhempien kautta helpottui merkittävästi. Pk-seudulla olisi ollut vähän oman onnensa nojassa. En voi kyllä suositella vajaan 200 km/suunta työmatkaa kenellekään, mutta varsinkin koronan jälkeen on ollut paljon helpompaa. Etätyötä ei varsinaisesti tarvitse perustella/puolustella samalla tavalla kuin ennen (vaikka omat työt hoituu mistä tahansa tietoliikenneyhteydet+sähköä tarjoavasta paikasta). Rahallisesti homma on toiminut ihan hyvin ja 2000+ neliön tontista olisi turha pk-seudulla edes haaveilla. Koulutkin yms. keskimäärin rauhallisempia vaikka "tarkkislaiset" nykyään hyörivät muun porukan seassa.

e: Vanhat kaverit ovat nykyään tietysti lähempänä, mutta kaikilla on omat kiireensä.

 

[Tuppe]

Introverttiuskin voi ilmetä monella tavalla. Joku voi kokea sen suurkaupungin paljon miellyttävämpänä, koska siellä sulautuu massaan. Pienessä pitäjässä kaikki tuntee toisensa ja kaikkia tekemisiä seurataan, joka voi olla lopulta paljon ahdistavampaa, vaikka varsinaisia ihmiskontakteja oliskin vähemmän.

Kotipaikkakunnalle kaipuuseen varmasti sekoittuu paljon nostalgian tuomaa "harhaa". Odotukset voivat olla, että palaa samanlaiseen tunnelmaan ja aikaan mitä silloin oli, kun paikkakunnalta poistui. Todellisuus voi olla ja varmasti useimmiten onkin nykypäivänä varsin toisenlainen. Mutta ainahan sieltä uudestaankin pois pääsee jos ei olo miellytä, eli jos kovasti mieli tekee niin testaamallahan se selviää.

 

[kilroy1]

Itse muutin n. 25v pk-seudulle mutta joitain kaverisuhteita tuli pidettyä useamman vuoden yllä.. Reilu kymmenen vuotta myöhemmin muutin takaisin (matka alle 100km) niin huomasin ettei kaverisuhteista ole mitään jäljellä.. entisistä kavereista oli tullut hyvänpäivän tuttuja joita morjestettiin ohi kulkiessa.. kavereita heistä ei enää jostain syystä saanut. Sosiaaliset verkostot piti rakentaa uudestaan muta tuntuu että nelikymppisenä ja siitä eteenpäin ei enää osaa. Pitäisi kait harrastaa jotain höntsä pelailua yms jotta tutustuisi ihmisiin. Muutto on tehnyt minusta melko introvertin.. Nyt +50v ei edes kiinnosta minkään kaveripiirin rakentaminen mihinkään suuntaan..

Facesta kun seuraa niin nämä aina paikkakunnalla asuneet (miinus opiskeluvuodet osalla) pitävät tiiviisti yhteyksiä yllä..

 

[taski]

En löytänyt aihetta sivuavaa ketjua aikaisemmin. Olen kolmenkymmenen ikävuoden äskettäin ylittänyt ja asunut kymmenen vuotta pk-seudulla. Tänne huomattavasti pienemmästä kaupungista. Alkuun opinnot ja parisuhde toi tänne ja tällä hetkellä olen vain työn vuoksi sidoksissa täällä. Jo viime kesänä iski kaipuu pienemmälle kotipaikkakunnalle, jossa asuu perhe ja ystävät. Sinne muutto voisi hoitua niin, että saisin pidettyä nykyisen työpaikkani. Vaikka vaa'an yhdessä kupissa painaa kotipaikkakunnan tuomat ihmissuhteet ja parempi elintaso, painaa toisessa kupissa tietynlainen luovuttamisen leima, mahdollisuuksien väheneminen sekä oletettu kumppanin löytämisen vaikeus.

Onko muilla iskenyt vastaavaa kaipuuta? Onko siihen tartuttu vai todettu sen olevan vain ajan kultaamaa? Minkälaisia kokemuksia paluumuuttajilla? Kuulisin mieluusti muiden ajatuksia aiheesta, jonka uskon painaneen useamman mieltä ainakin joskus.

Melkein samanlainen tarina, ikää nyt jonkin verran enemmän.
Aikanaan muutin Tampereelle aikalailla keskustaan, sen jälkeen asuin Pirkkalassa kymmenisen vuotta. En muista niin onnellinen olleeni pitkään aikaan, kun muutin lähemmäs synnyinpaikkakuntaa keskelle metsää. Minusta ei vain ole kaupunki asujaksi enkä pääsääntöisesti pidä city-ihmisistä, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Heidän kiinnostuksen kohteet ja arvomaailma on niin täysin erilaisia maalaisiin verrattuna.

Landella on siitä kivaa asua että työmatka ei ajallisesti juurikaan kasvanut, mutta tilaa on ihan helvetisti enemmän ja tekemistä ihan eri malliin kuin se kaupungin perus salimarkkuilu, lätkämatsit, ravintoloissa pyöriminen yms. mikä ei itseä nykyään kiinnosta tipan vertaa. Kerrostalokämpän myymällä sai hyvän käsirahan, ja samalla kuukausikululla millä maksoi jotain kusista itsemurhakuutiota, asuu landella 200 neliöisessä kämpässä 2ha tontilla. Ei tule kukaan kitisemään jos huudatan kännissä moottorisahaa keskellä yötä tai kusen takapihalle pusikkoon. VIelä kun ottaa huomioon että asuinpaikka on kuitenkin kasvukeskuksen välittömässä läheisyydessä, ei tämä ole mikään taloudellinen itsemurhakaan, vaan uskon että jos joskus tarve tulee, tällaisen saa myytyä suhteellisen kivuttomasti.

Syy miksi en muuttoa aiemmin toteuttanut, oli se että sinkkuaikoina ja "villiä" nuoruutta eläessä olisi ollut naisrintamalla aika huono seikkailla jos olisi omakotitalo skutsissa hoidettavana ja toki nuorempana ei halunnut ottaa riskiä asunnon ja työmatkan suhteen ollenkaan, vaan halusi lähinnä kerryttää varallisuutta ja maksella lainaa pois mahdollisimman nopeasti. Nyt kun elämä on ollut vakiintunut uomiinsa jo pidemmäksi aikaa, ei muuttoa ollut kovin vaikea perustella. 3-4v nyt asusteltu landella ja kaupungissa käynti lähinnä vituttaa, onneksi Tampereen keskustaan ei tarvitse mennä vaan työt löytyvät kaupungin laitamilta.

 

[No Future]

Ite oon asunut monella paikkakunnalla sen jälkeen kun parikymppisenä muutin kotikaupungista pois. Perhesyistä kokeilin 20 vuoden poissaolon jälkeen parin vuoden comebackia, mutta ei kotikaupungilla kyllä ollut itselleni enää mitään annettavaa, ja vanhojen tuttujen kanssakin elämänpolut oli erkaantunut niin paljon että ei lukionostalgialla paria saunailtaa enempää jaksanut hekumoida.

 

[Paskisti]

Sehän siinä helposti käy, että nykyinen elämä ja ihmisinä kasvaminen on tehnyt niistä vanhoista läheisistä kavereista hyvin erilaisia eikä sitä yhteistä nuottia välttämättä enää olekaan, ja lisäksi suurimmalla osalla on muutakin tekemistä kuin hengailla porukassa. Elämä näyttää hyvin erilaiselta kuin parikymppisenä, eikä niitä kaikkia samoja juttuja tekisi kuitenkaan enää 30-40 vuotiaana. Ihan eri juttu sitten jos ison kaupungin meno ei enää kiinnosta ja haluaa pienelle paikkakunnalle takaisin.

 

[RealityBites]

Itselläkin olisi perhesyistä mahdollisuus viettää aikaa kotipaikkakunnalla. Kun tuon nukkumisen kanssa on haasteita, niin yllättäen maanseutu on kokolailla rauhallisempi paikka nukkua kuin esikaupunkialue, jossa katu menee ikkunan alta.

Huomenna olisi vihdoin juttutuokio esihenkilön kanssa - firmalla on kyllä toimipiste myös kotipaikkakunnalla ja en varsinaisesti näe estettä, miksen voisi suorittaa toimistopakotuspäiviä siellä. Sitäkin suuremmalla syyllä että siitä olisi taatusti hyötyä myös työnantajalle.

En nyt kuitenkaan pysyvästi ole tuonne muuttamassa mutta kesäaikana saattaisi olla jopa ihan mukavaa. Lisäksi yksin asuva isä saisi seuraa vaikkei vielä muuten vielä apua arjessa tarvitsekaan.

e. Syynä siis se, että itsekin alta parikymppisenä kypsyin pienen paikkakunnan menoon ja läksin isompiin ympyröihin. Sitä tehden on tullut asuttua PK-seutua myöten melko monella paikkakunnalla.

 

[jarp]

Itse muutin n. 25v pk-seudulle mutta joitain kaverisuhteita tuli pidettyä useamman vuoden yllä.. Reilu kymmenen vuotta myöhemmin muutin takaisin (matka alle 100km) niin huomasin ettei kaverisuhteista ole mitään jäljellä.. entisistä kavereista oli tullut hyvänpäivän tuttuja joita morjestettiin ohi kulkiessa.. kavereita heistä ei enää jostain syystä saanut.

Tää on muuten iso riski... Itse muutin takaisin, en kotipaikkakunnalle, mutta kuitenkin paikkakunnalle jossa oli parhaat kaverit joiden kanssa hengattiin se 15 vuotta hyvinkin tiiviisti. Toiveena oli, että homma jatkuisi siihen mihin se jäi, mutta eipä se enää niin toiminut. Ihmisillä uudet kuviot, puolisot lapset, ei ole aikaa eikä välttis kiinnostustakaan hirveästi panostaa 10 vuotta telakalla olleisiin kaverisuhteisiin. Melkein jopa satutti, kun entinen paras kaveri hyvä jos moikkasi kun törmättiin kaveriporukalla. Ei siinä, itsehän olin sen 10v poissa ja ihan samalla tavalla itsekin on tullut muututtua kohtuullisen pajon ihmisenä.

Että ne sosiaaliset suhteet kannattaa "tarkistuttaa" ennen muuttoa, että ne on edelleenkin kurantteja.

 

[mela]

eiköhän tuo aika kultaa muistot, siitä kotipaikasta. Ite muutin pois joskus 19 vuotiaana(nyt reilu ja rehti +40v)ja sen jälkeen olen muutaman kerran viettänyt aikaa yhteensä ehkä kuukauden päivät kotipaikkakunnalla. Kaveripiiri jonka kanssa tuli hengailtua nuorena on sieltä muuttanut pois, ja ne jotka jääneet elävät ihan eri elämää mitä itse. En oikein usko että tuolla paikalla on oikeasti mitään muuta annettavaa kuin kultaiset muistot, ja hyvä että muistot ovat hyviä. Ei kannata lähteä niitä rikkomaan.