Koskettavimmat pelit/pelisarjat?

[BryciFani]

Mitkä pelit/pelisarjat ovat teitä liikuttaneet kovasti? Ehkäpä miehisiin kyyneliin asti?

Itselle tulee heti Mass Effect trilogia mieleen.



Silmät kostuvat jo helposti pelkästä tän trilogian ajattelemisesta ja soundtrackien kuuntelusta. Niin hieno maailma ja niin kiinnostavia hahmoja ja tarinoita. Upean eeppistä scifiä.

"May you be in heaven half an hour before the devil knows you're dead. Not sure if Turian heaven is the same as yours but if this whole thing goes sideways and we both end up there...Meet me at the bar. I'm buying. And Shepard, forgive the insubordination but this old friend has an order for you. Go out there and give them hell. You were born to do this."
-Garrus

"I just want you to know that no matter what happens, you've been a champion to the Krogan people, a friend of clan Urdnot, and a brother to me. To every Krogan born after this day the name Shepard will mean hero! Now let's show them why!"
-Wrex



Sitten myös esim The Last Of Us on todella koskettava. Joelista ja Elliesta välittää niin paljon.

I struggled for a long time with survivin', and no matter what, you keep finding something to fight for.
— Joel

After all we've been through...Everything that I've done, it can't be for nothing.
— Ellie

 

[Sadness]

Spoileri: Spoilaa FF7 CD1 loppua

Ja enkä ole yli 20v sisään vieläkään toipunut.

 

[Jumi]

Pelasin Chrono Triggeriä (1995) SNES-emulaattorilla joskus 2011. Siinä oli välinäytös jonka aikana olisin varmaan lapsena alkanut itkemään jos olisin aikoinaan pelannut.

Spoileri

Se välinäytös jossa pahikset hakkaavat kaverirobotin. Kohtaus jäi mieleen kun se meni kidutuksen puolelle liiotellun pitkällä hakkaamisella, pelaaja odotti jo että kohtaus olisi ohi mutta jatkui vain. Se oli taitavasti tehty kun ottaa huomioon SNES:n pikseligrafiikan.

Kaikista vaikuttavin kokemus on Zero Escape -trilogia. Kaikissa sarjan peleissä oli vaikka mitä mind fakkia, ja mahdottomilta tuntuvien juonilankojen yhteensitominen oli järisyttävä kokemus. Kokonaisuus voittaa kaikki kirjat, elokuvat, jne. mitä olen nähnyt. En kertakaikkiaan pysty enää lämpenemään Telltalen amatööritekeleisiin Kotaro Uchikoshin nerouden jälkeen.

 

[Sleipnir]

Uusimmista mieleen tulee heti Red Dead Redemption 2. Upea tarina, musiikki ja protagonisti.

Hellblade aiheutti myös melko paljon tunteita tarinallaan ja synkkyydellään.

 

[perato]

Eipä äkkiseltään montaa tule mieleen joka jollakin merkittävällä tavalla koskettais. Jos nyt siis puhutaan jostain muusta ku kylmistä väreistä tietyn musiikin soidessa tms.

Viimeaikaisista peleistä ehkä Rime osittain herätteli jotain, mutta se oli niin lyhytaikaista ja lähinnä loppukohtaukseen perustuvaa, että tämä oikeastaan kiteyttää monien pelien ongelman. Ite pelattavuus on niin kaukana välivideoista, että ei oikeen synny mitään tunnesidettä johonki kuolemaan tai nyyhkyttävään hahmoon kun ensin on käytety resurrect spelliä 100 kertaa ja listitti tuhansia vihollisia mitä mielikuvituksellisimmin keinoin. Rimen kohdalla toki kyse oli pitkälti siitä, että peli oli lähinnä mukavaa puuhastelua kun sitte itse tarina oli semi synkkä. Lähinnä ne koskettavat kohdat on siis jotain yksittäisiä kohtauksia peleistä, jotka pistää miettimään syntyjä syviä, mutta harvemmin mitää mikä todella jäis vaivaamaan toisin ku leffoissa tai kirjoissa.

Life is Strangessa on ehkä sitä jotain fiilistä mitä en peleistä noin muuten yleensä lyödä, että oikeesti kiinnostais pelin hahmot ja niiden 'tunteet.

Yksittäisiä kohtauksia:
Bastion - Zulfin pelastus
The Swapper - Viimeinen 'swap'
Soma - Sama, viimeinen 'swap'
Spec Ops - Valkoinen fosfori kohtaus.
Mass Effect 2 - Migrant fleetin yhdessä aluksessa ne nauhat kun tajuavat kuolevansa Getheihin
Ori and the Blind Forest - koko alku

Yhtää asiaa ei minusta auta tää sandboxien yleistyminen ja tiiviiden pelikokonaisuuksien vähentyminen.

 

[Karvalisko]

Metal Gear Solid - sarja. Ainakin 1,3 & 4.

 

[Wazoo]

Planescape: Torment.

 

[Deleted member 3664]

Eipä äkkiseltään montaa tule mieleen joka jollakin merkittävällä tavalla koskettais. Jos nyt siis puhutaan jostain muusta ku kylmistä väreistä tietyn musiikin soidessa tms.

Viimeaikaisista peleistä ehkä Rime osittain herätteli jotain, mutta se oli niin lyhytaikaista ja lähinnä loppukohtaukseen perustuvaa, että tämä oikeastaan kiteyttää monien pelien ongelman. Ite pelattavuus on niin kaukana välivideoista, että ei oikeen synny mitään tunnesidettä johonki kuolemaan tai nyyhkyttävään hahmoon kun ensin on käytety resurrect spelliä 100 kertaa ja listitti tuhansia vihollisia mitä mielikuvituksellisimmin keinoin. Rimen kohdalla toki kyse oli pitkälti siitä, että peli oli lähinnä mukavaa puuhastelua kun sitte itse tarina oli semi synkkä. Lähinnä ne koskettavat kohdat on siis jotain yksittäisiä kohtauksia peleistä, jotka pistää miettimään syntyjä syviä, mutta harvemmin mitää mikä todella jäis vaivaamaan toisin ku leffoissa tai kirjoissa.

Life is Strangessa on ehkä sitä jotain fiilistä mitä en peleistä noin muuten yleensä lyödä, että oikeesti kiinnostais pelin hahmot ja niiden 'tunteet.

Yksittäisiä kohtauksia:
Bastion - Zulfin pelastus
The Swapper - Viimeinen 'swap'
Soma - Sama, viimeinen 'swap'
Spec Ops - Valkoinen fosfori kohtaus.
Mass Effect 2 - Migrant fleetin yhdessä aluksessa ne nauhat kun tajuavat kuolevansa Getheihin
Ori and the Blind Forest - koko alku

Yhtää asiaa ei minusta auta tää sandboxien yleistyminen ja tiiviiden pelikokonaisuuksien vähentyminen.

Tämä tapa katsella asiaa sopii myös omalle kohdalle.

Lisäisin tuohon listaan vielä Witcher 3:sta "The Wolf Finds the Swallow" -kohtauksen



joka kaikessa korniudessaan on aika tunnelmallinen etenkin kun peli siihen asti on ajanut näiden kahden henkilön tapaamiseen. Tämä oli myös pääpelin viimeinen mielenkiintoinen tehtävä ennen kuin siirryttiin perinteiseen "pelasta maailma" meininkiin jos muutamaa tärkeää valintaa välissä ei lasketa mukaan.

 

[perato]

Tämä tapa katsella asiaa sopii myös omalle kohdalle.

Lisäisin tuohon listaan vielä Witcher 3:sta "The Wolf Finds the Swallow" -kohtauksen

joka kaikessa korniudessaan on aika tunnelmallinen etenkin kun peli siihen asti on ajanut näiden kahden henkilön tapaamiseen. Tämä oli myös pääpelin viimeinen mielenkiintoinen tehtävä ennen kuin siirryttiin perinteiseen "pelasta maailma" meininkiin jos muutamaa tärkeää valintaa välissä ei lasketa mukaan.

Tässäkin on yksi pelimaailman helmasynti miksi nii moni kohtaus vesittyy. Deus ex machina tulee ja pelastaa ja samaan aikaan comic reliefiä tarjotaan sivuhahmojen puolesta vasemmalta ja oikealta ja koko tehtäväketju edeltävästi on yhtä pelleilyä(kääpiöiden hakeminen).

Varmaan kirjoja lukeneelle enemmän painoarvoa tuollakin. Kolmen pelin sarjassa tuo koko hahmo tuotiin niin lyhyen ajan sisään, että Dandelionkin olis herättänyt enemmän fiilistä =P

 

[Dr. Who]

Ei tästä kovin montaa vuotta ole kun ihan oikeasti meinasi tulla tippa linssiin lopussa, mutta kun en muista mikä peli oli kyseessä...

 

[Bruce_Wayne]

Jos ne lasketaan peleiksi niin Telltalen ensimmäinen Walking Dead aiheutti pientä nieleskelyä lopussa.

 

[Focus0]

Uusimmista mieleen tulee heti Red Dead Redemption 2. Upea tarina, musiikki ja protagonisti.

Hellblade aiheutti myös melko paljon tunteita tarinallaan ja synkkyydellään.

Tämä itselläkin. Kyllä pari kertaa joutui nieleskelemään kun Arthur joutuu kohtalonsa kohtaamaan.
Hienosti kasassa pysyvä tarina ja useimmiten pystyi hyvin syventymään tarinaan.

Witcher 3:n kanssa olen myös kokenut kaikenlaisia fiiliksiä. Läpi en ole tarinaa vielä pelannut mutta jonain päivänä loppuun sitten.

Menneiltä vuosilta Max Payne ja Max Payne 2 sekä Mafia ja Mafia 2.

 

[piru]

To the moon... Ylivoimaisesti

 

[Perse-Arska]

RDR2 hemmetin vaikuttava, finaali varsinkin. Ehkä sitä keski-ikäisenä miehenä toinen jalka haudassa osaa samaistua Arttuun monella tasolla... vaikken mikään outlaw varsinaisesti olekaan.

 

[Dr. Who]

Jos ne lasketaan peleiksi niin Telltalen ensimmäinen Walking Dead aiheutti pientä nieleskelyä lopussa.

Sehän se oli!!!

 

[Pirttila]

Kingdom Come: Deliverancessa meni kyllä väkisin roska silmään.

 

[Pandemic]

To the moon... Ylivoimaisesti

Tämä oli kanssa itsellä vaikka aikaakin tuosta on milloin pelannut läpi.
Telltalen walking deadin ekan seasonin viimeinen episodi oli kanssa.

 

[varakreivi de Valmont]

Freespace 2 painostava ja intensiivinen koko juonen läpi, vaikka henkilöhahmoja ei juuri ollut. Viivytystaistelujen epätoivoisuus kulminoituu viimeiseen tehtävään, jossa pelaaja varsin hyvällä todennäköisyydellä kuolee suojellessaan pakolaisaluksia tuhoutuvassa aurinkokunnassa. Jo intro on täyttä rautaa.

 

[Sadness]

Witcher 3:sta tuli mieleeni red Baronin tehtävä sarja että missä valehtelematta tuli koettua tunteiden täyskäsi ja huonolla lopulla oli traaginen surusta ja vihasta henkilöä kohtin nouskin sääli ja että kaikki meniskin hyvin.

Kuten sanottua, kahdesti saanut huonon päätöksen quest linjalle ja lopussa oli lähellä oli tulla itku.

 

[TSIGA]

This War Of Mine ja sen lisärit (The Little Ones, The Last Broadcast ja Father's Promise) olivat kyllä sellaisia, mitkä saivat ajatukset ja tunteetkin toisinaan pintaan.

 

[E1m088]

En nyt tiedä liikuttanut, mutta Bioshock 1:n lopussa oli kuin puulla päähän lyöty. Suurin tunnevyöry, mitä olen missään pelissä kokenut.
Bioshock Infiniten loppu toimi kanssa todella hyvin, mutta ei sentään tullut mitään ykkösen kaltaisia fiboja.

 

[Paztak]

Muutama jäänyt mieleen joissa tarina on "tuntunut" jossain. Kyyneleitä ei ole valunut, mutta hiljaista nyökyttelyä tuli tehtyä sen jälkeen kun peli oli läpi.

The Last of Us
Hellblade: Senua's Sacrifice
Detroit: Become Human
The Witcher 3
Mafia 2
Red Dead Redemption

Suurin tunteenpurkaus on tullut siitä kun pelasin Dark Souls 2:en läpi.
Se oli ensimmäinen "souls" peli minulle. Hakkasin viimeistä loppuvastusta itku kurkussa varmaan viikon kaiken sen tuskan päälle mitä sinne asti pääseminen oli. Kun peli oli loppu niin kyllähä sieltä tuli vapauttava jesh huuto sekavan naurun säestämänä. Ohjain lensi kädestä ja mesosin näytölle etten koskaan koske ko. peliin.

 

[Cereal killah]

Planescape Torment, Gabriel Knight 2, Shannara, Death Gate, Arcanum



(ja koko soundtrack muutenkin)

 

[Jumi]

Witcher 3 unohtui kokonaan. Sain huonoimman lopun ja aikamoinen tunnemyrsky siinä oli viimeistä tehtävää tehdessä ja fläspäkkejä katsellessa. Piti pitää useamman päivän tauko ennen DLC:itä.

 

[shepherde]

Bioshockit ja SOMA

 

[Mestari]

Mikään muu peli ei ole kyllä mennyt samalla tavalla tunteisiin kuin Life is Strange. Kun tota alotti pelaamaan, tuntui että ei sellaista "tyttöjen" peliä jaksa edes pelata... Muutama päivä myöhemmin kun lopputekstit pyöri ruudulla niin oli koettu melkoinen tunteiden vuoristorata ja pelin tapahtumat pyöri mielessä vielä pitkään.

 

[Refloni]

Tykkään eläytyä tarinoihin ja liikutun usein hyvin kirjoitettuja seikkailuja seuratessa. Ei se itkeminen mikään häpeä ole, kertoo vain hyvästä tarinasta ja immersiosta.

Life is Strangen loppu ja Witcher 3:n Cirin jälleennäkeminen (kirjat luettuina tietysti) onkin jo mainittu. Seikkailupelien Steins;Gate, Blackwell Epiphany ja Dreamfall Chapters loppukohtaukset iskivät myös aika kovaa tunteisiin. Kaksi jälkimmäistä olivat vuosia kestäneiden pelisarjojen päätepisteitä, joissa heitettiin tutuille hahmoille hyvästit.

Spec Ops: The Line oli myös hyvin tunteellinen peli, tosin liikutuksen tilalla oli järkytys.

 

[MarkusV]

Metro Exoduksen bad ending antoi surullisen lopun.

 

[Quantum]

Spoileri: Spoilaa FF7 CD1 loppua

Ja enkä ole yli 20v sisään vieläkään toipunut.

Tuo on kieltämättä yksi niistä peliuran koskettavimmista hetkistä. Varsin ennalta odottamaton tapaus.

 

[Yeenoghu]

Tuo on kieltämättä yksi niistä peliuran koskettavimmista hetkistä. Varsin ennalta odottamaton tapaus.

Ääni myös täältä. Lisää samasta pelisarjasta: FF XV:n loppu (ja painotan että nimenomaan loppu, muuten tarina oli parhaimmillaankin vain hyvä) oli vakuuttava.

Spoileri

Vaikka pelisarjan tuntien saattoi odottaa traagista loppua, niin käsikirjoittajien tarjoama loppuhuipennus osasi silti yllättää moniulotteisuudellaan ja ei-kronologisella kerronnallaan. Jopa niin että tapahtumaa piti fiilistellä uudelleen youtubesta ja jäädä ihan pohdiskelemaan että mitäs tässä nyt oikeasti tapahtuikaan. Tarina päättyi arvokkaasti ja minuun se teki vaikutuksen. Ja muutenkin liian aliarvostettu peli.

 

[Maranki]

Witcher 3:sen pääjuonen ns. huono loppu tulee ensimmäisenä mieleen, toisella pelauskerralla olin hyvin tarkkana välttääkseni sen. Pelissä oli muitakin hienosti kirjoitettuja osioita, Red Baronista sain ensimmäisellä pelikerralla niin onnellisen lopun kuin on mahdollista, toisella kerralla meni persiilleen.

Knights of the Old Republic oli myös hieno kokonaisuus, parasta Tähtien Sotaa sitten Jedin paluun, ehkä jopa Imperiumin vastaiskun.

Diablo 3:sessa oleva hautajaiskohtaus oli hyvin vaikuttava koko pelisarjan pelanneelle.

Fallout 4:ssa on kaksikin hienoa ja liikuttavaa kohtausta, Billyn palauttaminen perheelleen ja holotapen vieminen Arlen Glassille. Vähän samaa sarjaa on Skyrimissa se, että Sofie on pakko adoptoida joka pelissä.

Dragon Age Inquisitionissa on pari kohtausta, jotka saavat kunnolla syvyyttä kun on pelannut aiemmat osat.

Oma osastonsa on sitten pelinostalgia, esim. kun kuulen Heroes of Might and Magicin tunnarin, niin se on kuin olisi parikymmentä vuotta nuorempi

 

[Stanley H. Tweedle]

Enemy Territory. Siinä on sitä jotain kun medicci tulee pelastamaan, mutta vihu tekee kummastakin lopulta sankarivainajia. Aika liikuttavaa.

 

[JouBqa]

FF6, FF7
Planescape Torment
Journey
The Last of Us

Ninja Gaiden (NES) ei sinänsä tarinaltaan ole koskettava, mutta peli oli minulle niin vaikea että kun sen vihdoin läpäisi, oli se emotionaalinen hetki. Sopii myös moneen muuhun vaikempaan retropeliin, mutta tämä on jäänyt erityisesti mieleen.