Kävin tänään ensimmäistä kertaa Amos Rexissä, johon oli auennut tällä viikolla uusi näyttely. Näyttely koostui pääasiassa videoteoksista, jotka olivat eri pituisia viidestä minuutista puoleen tuntiin. Ärsyttävää näyttelyssä oli se, että kun siirryt yhen teoksen jälkeen toiseen, et tiedä missä vaiheessa kyseinen teos on, eikä salissa ei ole erillistä kelloa kertomaan sitä. Tämä johtaa käytännössä siihen, ettei voi mitenkään suunnitella näytösten katsomista niin, että näkisi ne alusta loppuun. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi käytännössä alkaa katsoa videoita keskeltä. Mikä tässä on ideana? Videot olivat siis ihan tarinallisia, ja ne oli selkeästi tarkoitettu katsottavan alusta loppuun.
Tämä teema toistuu jokaisessa käymässäni taidenäyttelyssä; aina kun näyttelyssä on videoteoksia, ne on katsottava keskeltä. Joissain teoksissa tämä ei haittaa, mutta tarinallisessa teoksissa se on erittäin ärsyttävää. Löytyykö tekkiläisistä muita jotka ovat pistäneet saman merkille, vai olenko keksinyt ongelman itse, enkä vain ymmärrä teoksien todellista luonnetta?
Tämä teema toistuu jokaisessa käymässäni taidenäyttelyssä; aina kun näyttelyssä on videoteoksia, ne on katsottava keskeltä. Joissain teoksissa tämä ei haittaa, mutta tarinallisessa teoksissa se on erittäin ärsyttävää. Löytyykö tekkiläisistä muita jotka ovat pistäneet saman merkille, vai olenko keksinyt ongelman itse, enkä vain ymmärrä teoksien todellista luonnetta?
