Into pelaamiseen / kun ei nappaa..?

[TSIGA]

Tehdäänpäs tällainen aihe, eli onkos muilla foralaisilla välillä "ongelmia" siinä, ettei vaan nappaa pelata/ei jaksa innostua?

Olen tässä tuuminut, voisiko yksi syy siihen ettei intoa peleihin - tai joihinkin peleihin löydä - olla siinä, että niitä pelaa yhdeltä istumalta/jonkun aikaa liikaa?
Esimerkiksi; Just Cause 2 - aika pitkälti siinä meni 26h muutamana päivänä ja sitten peli onkin jäänyt. Peli on kyllä mahtava yms. mutta jostain syystä ei ole intoa käynnistää sitä enää ja nyt se "pölyttyy" Steamissa. Toisena esimerkkinä Torchlight II - tykkään RPG/MMORPG - peleistä ja tämä on kanssa mahtava, mutta tuli yhtenä vklp pelailtua 16h melkein yhdeltä istumalta ja enää en sitäkään ole jaksanut availla. Kolmas esimerkki on tuttu CS:GO - siihen tuli 87 tuntia pelailtua useana iltana putkeen ja sitten sekin jäi, silti edelleen komeilee pelilistojen kärjessä pelatussa ajassa.

Usein myös kävi niin, että pelasin esim JC2:sta sen 4h sitten kävin toisessa pelissä 30min ja palasin vielä samana päivänä pelaamaan toiset 4 tuntia JC2:tä, eli tuollainen ns. "sekapelailu" ei varmaan myöskään välttämättä ole fiksu?

Kannattaisiko mun esim. raa'asti valita yksi tai kaksi peliä joita alkaisi tahkoamaan..?

 

[Kuunmies]

Miksi sitä pitäis sitten väkisin pelata, jos ei innosta. Tekee jotain muuta. Väkisin pelailemalla menee varmaan se viimeinenkin innostus hommaan.

Itsellä on taas sellainen tilanne, että olis laitteet jotka mahdollistaisi pelailun mutta perhesyistä ei juurikaan aikaa. Joskus harvoin huvittaisi pelailla mut aina sitä sitte melkee tulee tehtyä jotain muuta se vähäinen "oma aika".

 

[aleksejjj]

Olen huono henkilö kommentoimaan tähän ketjuun, mutta omalla kohdallani toimivin ratkaisu on pelata ihan pikkuhetkiä kerrallaan. Koskaan en ole ollut kova pelaaja ja viime vuosina hirveän vähän kiinnostaa. ROTTR ja Doom 2016 olivat alkuun hauskoja, kuten Far Cry -pelisarjakin, mutta gameplay tuntuu väkisin vääntämiseltä ja ainoastaan cutscenet tuntuvat kiinnostavan, eli pelin tarinapuoli. Aina kun avaan pelin, tuntuu siltä, että tarinapohjaisissa peleissä itse gameplay ei ole millään lailla sidoksissa itse juoneen ja kentät tulee juostua lävitse, kun kaikkien pikkuesineiden ja hahmonkehitysprosessien opettelu puuduttaa ja tappaa pelistä tiiviin tunnelman. Tuolloin pelaaminen lähtee huonommin käyntiin kuin vanha autonrämä keskitalvella aamuhangessa.

Tiiviisti, pelaaminen omalla kohdalla on juuri sellaista, että jos yhtään venytän peliaikoja ("tunti vielä, kohta se tarina etenee, pääsen ihan just tästä tasosta läpi"), niin tulee äkkiä kuukauden tauko ja motivaatio nollissa jatkaa tarinan seuraamista.

Moninpeleihin en koske enää vaikka maksettaisiin, CS 1.6 ja BF2 aikoinaan sytyttivät liekin tiimipohjaisiin verkkopeleihin, mutta tunarien kanssa on ikävä pelata ja pelinkehittäjien valinnat tehdä casual gamer-tyylisiä ratkaisuja peleihinsä olivat minulle viimeinen pisara. Ehkä kerran kahdessa kuukaudessa laitan 1.6 deathmatchia ruudulle, mutta noita uudempiin moninpeleihin en koske. Battlefield ja Counter-Strike eivät ole entisellään ja pelaajaväestö on liian nuorta, alle 16 vuotiaita, joiden kanssa ei jaksa pelata, kun pojilla ei ole minkäänlaista strategiaa lähteä kilpailemaan, joten siirryin minäkin pelaamaan vain harvakseltaan yksinpelejä Easy-vaikeustasolla, jotta voin vain juosta 60€ arvoisen pelin nopeasti lävitse ja poistaa asennustiedot koneelta.

Minulle on hyvin helppo laittaa peli kiinni vaikka vasta 20 minuutin pelaamisen jälkeen ja jatkaa viikon päästä. Yleensä ostan pelejä ihan vain katsellakseni pelin grafiikoita ja lähinnä backend-puoli jaksaa kiinnostaa, eli ohjelmointi / visualisointitekniikat.

Toki olen itse vuosien mittaan alkanut vakuuttua siitä, että virtuaalipelaaminen (poissulkien lautapelit) ei ole minun juttuni. Veljellä ihan samoja näkökantoja, vaikka koneita ja aikaa on, motivaatio pelaamiseen on kadonnut. Häntä kiinnostaa musahommat ja mua muu av-tuotanto ja visualisointi vapaa-ajalla.

 

[waotus]

Pelaamisen suhteen innostuksen lopahtamista ei ole hetkeen itsellä näkynyt, johtunee hyvistä ja itseä kiinnostavista julkaisuista lähiaikoina.

Jos kuitenkin tämmöistä on esiintynyt, niin tauko on tehnyt hyvää. Myös aktiivinen kaveriporukka, jonka kanssa koitetaan kokoontua ja lanittaa kerran vuodessa, auttaa palaamaan pelaamisen äärelle. Laniviikonlopun jälkeen tulee pelattua netin välityksellä saman porukan kanssa vielä lisää. Se vaan tuppaa tuossa olemaan, että vanha ei jaksa enää valvoa laneilla..

 

[TSIGA]

Miksi sitä pitäis sitten väkisin pelata, jos ei innosta. Tekee jotain muuta. Väkisin pelailemalla menee varmaan se viimeinenkin innostus hommaan.

Itsellä on taas sellainen tilanne, että olis laitteet jotka mahdollistaisi pelailun mutta perhesyistä ei juurikaan aikaa. Joskus harvoin huvittaisi pelailla mut aina sitä sitte melkee tulee tehtyä jotain muuta se vähäinen "oma aika".

Eihän sitä pakko olekaan, ei tietenkään mutta kun tulee opiskeltua pelialaa niin olisi mukava pysyä "aallonharjalla" & muutenkin kun tosiaan alaa opiskelee, luokkalaisten kanssa mätkiä menemään

Nyt on työstössä My Summer Car & H1z1 & Paladins, jotka vaikuttavat jokainen hyvältä Joskos vihdoin alkaisi pelikärpänen taas puremaan.

 

[Kuunmies]

Kyllä sitä joskus meni aikaa rattoisasti esim. Skyrimin parissa, mut niin vain on sekin jäänyt. Vielä kun tuli ne lisärit hommattua ennenkuin edes oli pelannut päätarinaa läpi niin alkoi tuntua, että nyt on liikaa kaikkea

 

[Xiyng]

Minulla oli jossain vaiheessa sama vika ja yritin välillä väkisin pelailla jotain, mutta eihän siitä mitään tullut. Pidin sitten suosiolla vähän taukoa isommasta pelaamisesta, ja nyt innostus on tullut takaisin. Suosittelen tekemään mitä huvittaa, ja jos se pelaaminen ei huvita, niin sitten ei kannata pelata. Pelaat sitten kun huvittaa.

 

[Sothis]

Tuttu tilanne. Mua lähtökohtaisesti kiinnostaa monet pelit ja seuraan uusia julkaisuja aika tarkasti. Tuntuu vaan että oma vaatimustaso pelien suhteen on noussut todella korkeaksi, enkä enää pysty uppoutumaan peleihin jotka ei ole tarpeeksi hyvin toteutettuja. Mä siis haluaisin pelata paljonkin, mutta en kerta kaikkiaan enää saa sellaisia kiksejä pelaamisesta, että liimaantuisi tuntikausiksi nokka näyttöön kiinni. Useimmat yksinpelit ovat mielestäni liian pitkiä sisällön määrään nähden. Kyllästyn todella nopeasti jos peli toistaa itseään. Huono pelattavuus on täysin sietämätön asia, vaikka peli olisi muutoin kuinka hyvä. Liiat cutscenet, liika dialogin määrä, lapsellinen juoni, epäuskottavat pelihahmot, pelin huono pyöriminen jne. kaikki saavat pelisessiot loppumaan lyhyeen.

Itelle Half-Life 2 oli se iso juttu. Tuntuu että HL2-aikakauden jälkeen pelit ovat menneet jatkuvasti huonompaan suuntaan. Valvekin on lakannut tekemästä uusia pelejä, eikä noita vanhoja jaksa enää hieroa.

 

[iGMAS]

Tehdäänpäs tällainen aihe, eli onkos muilla foralaisilla välillä "ongelmia" siinä, ettei vaan nappaa pelata/ei jaksa innostua?

Olen tässä tuuminut, voisiko yksi syy siihen ettei intoa peleihin - tai joihinkin peleihin löydä - olla siinä, että niitä pelaa yhdeltä istumalta/jonkun aikaa liikaa?
Esimerkiksi; Just Cause 2 - aika pitkälti siinä meni 26h muutamana päivänä ja sitten peli onkin jäänyt. Peli on kyllä mahtava yms. mutta jostain syystä ei ole intoa käynnistää sitä enää ja nyt se "pölyttyy" Steamissa. Toisena esimerkkinä Torchlight II - tykkään RPG/MMORPG - peleistä ja tämä on kanssa mahtava, mutta tuli yhtenä vklp pelailtua 16h melkein yhdeltä istumalta ja enää en sitäkään ole jaksanut availla. Kolmas esimerkki on tuttu CS:GO - siihen tuli 87 tuntia pelailtua useana iltana putkeen ja sitten sekin jäi, silti edelleen komeilee pelilistojen kärjessä pelatussa ajassa.

Usein myös kävi niin, että pelasin esim JC2:sta sen 4h sitten kävin toisessa pelissä 30min ja palasin vielä samana päivänä pelaamaan toiset 4 tuntia JC2:tä, eli tuollainen ns. "sekapelailu" ei varmaan myöskään välttämättä ole fiksu?

Kannattaisiko mun esim. raa'asti valita yksi tai kaksi peliä joita alkaisi tahkoamaan..?

Sama ongelma minulla on ollut mutta itse ratkaisin sitä pelamaalla moni ja yksin pelejä kavereiden kanssa. Jos ei satu olemaan lähellä oleva kaveri niin skypen kautta. Täällä hetkellä pelaan yhen kaverin kanssa My Summer Car (Molemat pelaa oma) ja toisen kaverin kanssa Rampage Knights ja Endless Dungeon.

 

[perato]

Itellä ollut periaatteessa samaa ongelmaa jossaki vaiheessa, pelaaminen tuntunut vähän "pakkopullalta" siinä vaiheessa ku ulkona tulee vettä ku aisaa ja televisiota ei omistanut. Yks ongelma oli ehkä juurikin semmonen sekapelailu, että oli 3-4 peliä työn alla. Oli ainaki kaks juonellista ja yks moninpeli ja yks strategia jota pyöritteli yhtä aikaa ja just sit semmosina päivinä ku pelas paljon nii vaihto peliä vähän ajan välein.

Toinen oli sellanen ongelma, että pelas suorittaakseen; tähtäimenä läpipeluu, saavutukset jne. Nykyään sitä pelaa pelejä lähinnä niin kauan kun ne viihdyttää. Pelin uskaltaa nykyään jättää kesken tai pelata pikapikaa loppuun vaikka saavutukset yms. jäis sit saamatta.

Kolmannen ongelman ratkas humblebundle. Pelas liikaa samantyyppisiä pelejä. Pakko kyl myöntää et indiepelit yms. on tuoneet eloa tähä harrastukseen ku on uskaltanut kokeilla kaikkea mitä kirjastoon on kertynyt. Aivan loistavia pelejä on löytynyt semmosista, jotka ekalla vilkasulla on ollut "en ikinä koskis" pelejä.

Sitte ku pelejä kerty kirjastoon nii piti ensin vähentää sitä mitä oli asenettuna. Ongelma kun palasi juuri tuohon ekaan. Sittemmin on uskaltanut asennella pelejä valmiiksi, että on nopeasti sit mahollisuus hypätä seuraavaks semmoseen peliin mikä saattais sillä hetkellä kiinnostaa. Ihan yhtäkkiä tulee hirviä himo pelata jotain, jonka viime delete-kerralla totes, etten taida tähä enää koskea.

Heittäytymistäkin tuli kokeiltua ku aloin tajuamaan, että juoksen sisältöä läpi. Ihan siis kirjaimellisesti. En skipannu cutscenejä tai dialogeja, mutta nätisti tehtyjä pelimaailmoja juoksin mahollisimman nopiaa läpi, koska piti päästä peli läpi. Uuden koneen hankittua on tullu jäätyä ihmettelemää ja kattelemaa ympärille, mitä näkyy, miten on tehty ja mihin on pelintekijä panostanut.

Moninpelejä ei tuu juurikaa enää pelattua, huomannu että niistä kyllä saa kiksejä, mutta niistä myös tulee paljon turhautumista. Nämä oli usein semmosia joita vielä pelas silleen "tottumuksesta" eikä niinkään sen takia et halusin päästä pelaamaan sitä jo ennen ku käynnistin koneen.

Tuoki on tärkeää mitä monet sanoo, elä pelaa jos ei huvita. Varmasti mielessä pyörii muutki asiat (pitäs lukia kirja, pitäs liikkua, pitäs kattoa se ja se elokuva/sarja), tee niitä välillä. Sieltä se peli-into viimistään kumpuaa ku ei pääse pelaamaan. Jos ei kumpua nii kannattaa miettiä onko väärällä alalla.

 

[TSIGA]

Toinen oli sellanen ongelma, että pelas suorittaakseen; tähtäimenä läpipeluu, saavutukset jne. Nykyään sitä pelaa pelejä lähinnä niin kauan kun ne viihdyttää. Pelin uskaltaa nykyään jättää kesken tai pelata pikapikaa loppuun vaikka saavutukset yms. jäis sit saamatta.

Tämä on itselläni vähän sama ongelma. Tulee aina katsottua, mitä saavutuksia peleissä on - siis sellaisissa, joissa ne heti näkyy ja sitten koittaa tehdä asiat sen mukaan. P*skimmat on nämä, varsinkin jossain hack'n'slash - peleissä; "tapa 10.000 zombia" tai "saavuta level 30", sitten in-gamessa miettii että piru tässä kestää => luovuttaa pelaamisen Prkl Steam siinä mielessä.

 

[KuVille]

Itselläni on iha samaa vikaa, että pelaaminen ei vaan kiinnosta tarpeeksi mutta vähän väliä tulee mietittyä että pitäiskö pelata jotain. Muutama vuosi sitten hieman yli parikymppisenä ajattelin vielä että pelaamisesta ei voi kasvaa pois. Nykyään tuntuu usein siltä että pelit ovat vaan aina samaa paskaa ja todellisia uusia ideoita.on niin harvassa. Monta uutta peliä on alotettu ja sit heti jääny kesken. Joukossa mm. Gta V, mafia 3, Witcher 3, Diablo 3. Viimeiset pelit mitkä ovat todella iskeneet ovat olleet alan wake ja la noire. Mietiskelin sitten että mikä mättää, ja tajusin että yksi parhaista, ja ehkä jopa ainoa hyvän fiiliksen tuova, pelaamisen tuomista tunteista on kun seikkailupelissä jumittaa ja sen jälkeen löytää siihen ratkaisun. Aloin sitten pelaamaan seikkailupelejä ja olen onnistunut nauttimaan niistä huomattavasti enemmän kuin mistään adhd-sukupolvelle suunnitelluista actionpeleistä. Ongelmanratkaisu on siis itselleni pelaamisessa se suola.

 

[TSIGA]

Itselläni on iha samaa vikaa, että pelaaminen ei vaan kiinnosta tarpeeksi mutta vähän väliä tulee mietittyä että pitäiskö pelata jotain. Muutama vuosi sitten hieman yli parikymppisenä ajattelin vielä että pelaamisesta ei voi kasvaa pois. Nykyään tuntuu usein siltä että pelit ovat vaan aina samaa paskaa ja todellisia uusia ideoita.on niin harvassa. Monta uutta peliä on alotettu ja sit heti jääny kesken. Joukossa mm. Gta V, mafia 3, Witcher 3, Diablo 3. Viimeiset pelit mitkä ovat todella iskeneet ovat olleet alan wake ja la noire. Mietiskelin sitten että mikä mättää, ja tajusin että yksi parhaista, ja ehkä jopa ainoa hyvän fiiliksen tuova, pelaamisen tuomista tunteista on kun seikkailupelissä jumittaa ja sen jälkeen löytää siihen ratkaisun. Aloin sitten pelaamaan seikkailupelejä ja olen onnistunut nauttimaan niistä huomattavasti enemmän kuin mistään adhd-sukupolvelle suunnitelluista actionpeleistä. Ongelmanratkaisu on siis itselleni pelaamisessa se suola.

Mimmosia seikkailupelejä esim?

 

[KuVille]

Mimmosia seikkailupelejä esim?

Ihan perinteisiä hiirellä pelattavia point&click -seikkailupelejä. Tällä hetkellä Black Mirror 2 työn alla, ykkösosan pelasin jokunen päivä sitten läpi.

Edit: jos haluaa tutustua seikkailupelien maailmaan niin suosittelisin Broken Sword -sarjaa, remastered/uusintaversiot sarjan alkupään peleistä toimivat nykykoneilla ja ongelmat ovat suhteellisen helppoja.

 

[Zerrod]

Tämä on kyllä ihan mielenkiintoinen ilmiö kun sen muistan että pentuna pelasin kaikean maailman demoja (koska ei varaa kokoversioihin/nettiä ei ollut useaan vuoteen) aina hyvistä peleistä johonkin ryssäläisiin ripuleihin ja noita siis useita tunteja. Esim Max payne ykkösen demoa kauemmin mitä kesti kokoversio pelata läpi.
Mutta nykyään... Harvaa peliä jaksan pelata. Autopelit ja mmo pelit, lähinnä wow ovat poikkeus.

Esim Witcher 3 ja MSG 5 ovat hyviä pelejä mutta alun jälkeen en ole niihin koskenut. Fallout nelostakin olen viimeksi pelannut viime vuoden puolella vaikka löytyy season passikin.
Viimeisin isompi peli jonka olen edes pelannut läpi on Dragon age inquisition ja siitäkin on jo useampi vuosi.

Yksi asia jonka olen huomannut on se että mitä enemmän minä voin vaikuttaa jotakin päähahmon/tarinan suhteen niin sitä enemmän olen laittanut tunteja peliin.
Esim Mass effectit olen useaan kertaan pelannut läpi ja Falloutit myös, miinus nelonen jossa pelaajan hahmoa oltiin "rakettennu" liikaa.

 

[paziman]

Ootte kasvaneet aikuisiksi, vanhoja pieruja kaikki. Niin paljon tunteja takana peleissä että 'kaikki on nähty'. Sen huomaa siitä kun 'ennen oli paremmin' sekä palaa vanhoihin henkilökohtaisiin klassikoihin uudelleen ja uudelleen.

 

[maitosarvi]

Itellä ollut periaatteessa samaa ongelmaa jossaki vaiheessa, pelaaminen tuntunut vähän "pakkopullalta" siinä vaiheessa ku ulkona tulee vettä ku aisaa ja televisiota ei omistanut. Yks ongelma oli ehkä juurikin semmonen sekapelailu, että oli 3-4 peliä työn alla. Oli ainaki kaks juonellista ja yks moninpeli ja yks strategia jota pyöritteli yhtä aikaa ja just sit semmosina päivinä ku pelas paljon nii vaihto peliä vähän ajan välein.

Toinen oli sellanen ongelma, että pelas suorittaakseen; tähtäimenä läpipeluu, saavutukset jne. Nykyään sitä pelaa pelejä lähinnä niin kauan kun ne viihdyttää. Pelin uskaltaa nykyään jättää kesken tai pelata pikapikaa loppuun vaikka saavutukset yms. jäis sit saamatta.

Kolmannen ongelman ratkas humblebundle. Pelas liikaa samantyyppisiä pelejä. Pakko kyl myöntää et indiepelit yms. on tuoneet eloa tähä harrastukseen ku on uskaltanut kokeilla kaikkea mitä kirjastoon on kertynyt. Aivan loistavia pelejä on löytynyt semmosista, jotka ekalla vilkasulla on ollut "en ikinä koskis" pelejä. Näissä myös tuo pituus on monesti ollut jotain järkevämpää ku AAA-peleissä, joita selkeästi venytellään ja pitkitetään "sisällöllä".

Sitte ku pelejä kerty kirjastoon nii piti ensin vähentää sitä mitä oli asenettuna. Ongelma kun palasi juuri tuohon ekaan. Sittemmin on uskaltanut asennella pelejä valmiiksi, että on nopeasti sit mahollisuus hypätä seuraavaks semmoseen peliin mikä saattais sillä hetkellä kiinnostaa. Ihan yhtäkkiä tulee hirviä himo pelata jotain, jonka viime delete-kerralla totes, etten taida tähä enää koskea.

Heittäytymistäkin tuli kokeiltua ku aloin tajuamaan, että juoksen sisältöä läpi. Ihan siis kirjaimellisesti. En skipannu cutscenejä tai dialogeja, mutta nätisti tehtyjä pelimaailmoja juoksin mahollisimman nopiaa läpi, koska piti päästä peli läpi. Uuden koneen hankittua on tullu jäätyä ihmettelemää ja kattelemaa ympärille, mitä näkyy, miten on tehty ja mihin on pelintekijä panostanut.

Moninpelejä ei tuu juurikaa enää pelattua, huomannu että niistä kyllä saa kiksejä, mutta niistä myös tulee paljon turhautumista. Nämä oli usein semmosia joita vielä pelas silleen "tottumuksesta" eikä niinkään sen takia et halusin päästä pelaamaan sitä jo ennen ku käynnistin koneen.

Tuoki on tärkeää mitä monet sanoo, elä pelaa jos ei huvita. Varmasti mielessä pyörii muutki asiat (pitäs lukia kirja, pitäs liikkua, pitäs kattoa se ja se elokuva/sarja), tee niitä välillä. Sieltä se peli-into viimistään kumpuaa ku ei pääse pelaamaan. Jos ei kumpua nii kannattaa miettiä onko väärällä alalla.

Voin kyllä yhtyä itse näihin kaikkiin pointteihin! Ei vaan enää kiinnosta jostain syystä. Itse luulen, että yhtenä syynä saattaa olla liian suuri pelikirjasto Steamissä, ja varmaan myös tuo ikä alkaa painamaan. Noh pidän tässä vähän taukoa pelailusta ja katsotaan alkaako tulevaisuudessa taas kiinnostaa, toivottavasti.

 

[Kuro]

Liian hyvät pelit turruttaneet innon vähemmän hyviin, esim. mikään peli ei ole oikeastaan tuntunut enää miltään Bloodbornen jälkeen. Single playerit jää aika usein kesken kun miettii että voisi vaan pelata Bloodbornen uudestaan läpi mutta sekin on tullut vähintään 5 kertaa pelattua niin yleensä tapahtuu niin että vapaa ajan käyttää sitten muuhun kuin peleihin.
Kaverien kanssa tulee kyllä pelattua mutta varmaan tuo sosiaalinen puoli sitten tuo eri makua pelaamiseen kuin normaalisti itsekseen pelaisi.

 

[-Kolibri]

World of Warcraft oli itselle varmaan se peli lähes kymmenen vuoden ajan, joka totutti tiettyyn pelaamisen tapaan ja ympäristöön. Pelattiin aina (kansainvälisen) killan kanssa, teamspeakissa turisten ja jauhaen arkipäiväisistä asioista. Raidaamisessa oli aina selkeä päämäärä ja grindaaminen sujui kaveriporukalla kivasti. Sitten kun alkoi wowi jäämään taka-alalle porukan kuihtumisen takia, ja samalla ns. sosiaalinen pelaaminen loppui, alkoi ongelmat peleissä viihtymisen kanssa. Pitkään tuli oltua poissa pelien parista, lähinnä pelaten hyvin casuaaleja pelejä lyhyissä pätkissä. Rocket League, Overwatch ja Rising Storm oli pääsääntöisesti "työn alla", tunti kerrallaan kutakin... Yksinpelien pelaaminen ei koskaan maistunut, koska sosiaalinen elementti puuttui täysin.

Nyt näin "vanhemmalla iällä" ikää ollessa 25, löysin striimauksen hienouden ja sen myötä yksinpeleihinkin on saanut lisättyä jonkinlaisen sosiaalisen puolen. Vahvasti tarinapitoisia pelejä on tullut pelattua, Child of Lightin ja Dust: An Elysian Talen mainitakseni. Striimien kautta on tullut uutta intoa kokea täysin uusia ja erilaisia pelejä, joita ei olisi osannut ajatellakkaan pelaavansa ns. vanhoina hyvinä aikoina. Hyvin vähän tulee siltikin castien välissä pelattua mitään.

Olen tuota Wowin pelaamista usein kavereille kironnut, että siinä on peli, joka siinä elämäntilanteessa vei mukanaan niin vahvasti, ettei mikään enää tunnu samalta. Aika kultaa muistot, ja elämäntilanteen muuttuessa pelitottumuksetkin muuttuu. Tarinavetoiset yksinpelit sopii tällähetkellä myöhäisiltoihin, moninpelejä voi sitten katsella kun muksu on siinä iässä, että pelitkin kiinnostaa..

 

[Hugh Jazz]

Tee jotain muuta. Itsellä on mm. musiikki ja salilla käynti/lenkkeily harrastuksina niin jos kyllästyy pelaamiseen niin voi keskittyy johonkin muuhun harrastukseen enemmän jonkun aikaa ja kun pelaaminen taas nappaa niin käyttää enemmän aikaa siihen.

 

[Deleted member 3664]

Tee jotain muuta. Itsellä on mm. musiikki ja salilla käynti/lenkkeily harrastuksina niin jos kyllästyy pelaamiseen niin voi keskittyy johonkin muuhun harrastukseen enemmän jonkun aikaa ja kun pelaaminen taas nappaa niin käyttää enemmän aikaa siihen.

Vahva tämä. Miks pitäis ylipäätään yrittää motivoida itseään pelaamaan jos ei kiinnosta? Kyllä itsellä tulee välillä pidempiä taukoja niin että ei tule pelattua enkä mä mitenkään mieti sitä tai koe stressiä asiasta. Teen vaan jotain muuta (lue: oon liikaa töissä). Sitten taas joskus nappaa.

Itse nykyisenä ja entisenä vuorotyöläisenä vihasin wowia vaikka sitä tuli nuorempana pelattua. Siinä jos haluaa muutakin kuin random 5man porukoita (eli raideja) on pakko yrittää sovittaa peliaika sen mukaan miten muut ihmiset pääsee pelaamaan eli yleensä illalla. Sen takia aikanaan lopetinkin koko pelin koska jossain vaiheessa tuntui siltä että pelaa vaan muita varten. Vaikka olisi iltavuoron jälkeen väsynyt eikä kiinnosta niin pakko mennä koneelle jos ei halunnu että joku raidi jää käymättä tms.

 

[Sothis]

Vahva tämä. Miks pitäis ylipäätään yrittää motivoida itseään pelaamaan jos ei kiinnosta?

Ainakin omalla kohdallani siihen liittyy se, että aikaisemmin viihdyin kyllä liiankin hyvin pelien parissa ja tavallaan kaipaan sitä samaa intoa. Telkkaria en ole katsonut vuoden 2007 jälkeen, eikä kukaan voi olla jatkuvasti lenkillä tms. Mulla on selkeä ykkösharrastus, jolla ei ole mitään tekemistä pelaamisen kanssa, mutta kyllä sitä "löysää aikaa" jää silti vuorokauteen jonkun verran ja olisi mukavaa uppoutua johonkin mystisiin pelimaailmoihin silloin.

 

[TSIGA]

World of Warcraft oli itselle varmaan se peli lähes kymmenen vuoden ajan

Itsellä RuneScape oli tätä n. 12 vuoden ajan, lähes joka päivä monta tuntia..

 

[Zerby]

World of Warcraft oli itselle varmaan se peli lähes kymmenen vuoden ajan, joka totutti tiettyyn pelaamisen tapaan ja ympäristöön. Pelattiin aina (kansainvälisen) killan kanssa, teamspeakissa turisten ja jauhaen arkipäiväisistä asioista. Raidaamisessa oli aina selkeä päämäärä ja grindaaminen sujui kaveriporukalla kivasti. Sitten kun alkoi wowi jäämään taka-alalle porukan kuihtumisen takia, ja samalla ns. sosiaalinen pelaaminen loppui, alkoi ongelmat peleissä viihtymisen kanssa. Pitkään tuli oltua poissa pelien parista, lähinnä pelaten hyvin casuaaleja pelejä lyhyissä pätkissä. Rocket League, Overwatch ja Rising Storm oli pääsääntöisesti "työn alla", tunti kerrallaan kutakin... Yksinpelien pelaaminen ei koskaan maistunut, koska sosiaalinen elementti puuttui täysin.

Nyt näin "vanhemmalla iällä" ikää ollessa 25, löysin striimauksen hienouden ja sen myötä yksinpeleihinkin on saanut lisättyä jonkinlaisen sosiaalisen puolen. Vahvasti tarinapitoisia pelejä on tullut pelattua, Child of Lightin ja Dust: An Elysian Talen mainitakseni. Striimien kautta on tullut uutta intoa kokea täysin uusia ja erilaisia pelejä, joita ei olisi osannut ajatellakkaan pelaavansa ns. vanhoina hyvinä aikoina. Hyvin vähän tulee siltikin castien välissä pelattua mitään.

Olen tuota Wowin pelaamista usein kavereille kironnut, että siinä on peli, joka siinä elämäntilanteessa vei mukanaan niin vahvasti, ettei mikään enää tunnu samalta. Aika kultaa muistot, ja elämäntilanteen muuttuessa pelitottumuksetkin muuttuu. Tarinavetoiset yksinpelit sopii tällähetkellä myöhäisiltoihin, moninpelejä voi sitten katsella kun muksu on siinä iässä, että pelitkin kiinnostaa..

Kuulostaa hyvinkin tutulta Samoja fiiliksiä, yksinpeleistä on ollut hyvin vaikea saada mitään pitkäaikaista pelaamista aikaan. Aina vaatinut vähän sitä, että pelaa jonkun kaverin tai tyttöystävän kanssa (toinen katsoo tai pelataan vuorotellen), eli juurikin vaatii tuon mainitsemasi sosiaalinen puolen.

Pikkuhiljaa alkanut taas pelaaminen kiinnostamaan viimeaikoina, ehkä tämä tästä. Hirveästi ei kyllä aikaakaan ole ylimääräistä, että sinällään kai ihan hyväkin, ettei pelaaminen ole ensimmäisenä mielessä. Kyllä sitä silti välillä kaipaa, kunnon innostusta jotain peliä kohtaan... Mutta ei se pakottamalla tule

 

[Kuunmies]

Ketjusta tuli vähän kipinää taas kokeilla pelailuja. Skyrimi koneelle ja sitte piti alkaa heti tietysti kaikki modeja haalia. Siitä tuli vaan ongelmia kun ei ole tullut niin tarkkaan perehdyttyä noihin asennusjärjestyksiin ym. jippoihin, sekä luonnollisesti modien runsaudesta johtuvaa ahdistusta. Ei paljon kerinnyt pelailla kun meni taas maku koko hommasta...

 

[BOT]

Sama homma ollut jo pari vuotta päällä. Huomaan kyllä pelaavani tunteja kerralla peliä joka nappaa, kuten viimeksi XCom 2 ja Arkham Knight, mutta sitten jos pelissä on vähän enemmän epämieluista scheisseä niin pelaamatta jää. Pahin esimerkki pitkiin aikoihin on Witcher 3 jatkuvan lässytyksensä ja itseään toistavan pelattavuutensa kanssa. Ns. tarinapeli vissiin.

Koska tekemistä on vähän vaihtelevasti, niin huomaan viettäväni eniten aikaa moninpeliräiskintöjen parissa. Niissä ei tarvii seurata mitään juonta ja toimintaan pääsee käsiksi heti, joten aika kuluu mukavasti. Jotenkin tuollainen väkisin väännetty lore ja pitkät raapustukset eivät kiinnosta, kun ei niitä pienenä poikanakaan koskaan lukenut, eikä myöskään ymmärtänyt ja hyvä niin.

Haluan näinä päivinä pelata enemmän sosiaalisesti joko tiimipelejä netin yli, moninpelejä samalta sohvalta tai sitten lautapelejä, mutta lähipiiristä ei useita kavereita näihin aktiviteetteihin ole. Pari onneksi löytyy. En silti niin sosiaalinen intoilija ole että pelaisin peliä mistä en lainkaan pidä muiden kanssa.

Luulen että tuohon kyllästymisen tunteeseen on muutama vankka teoria:

- Olet kasvamassa vanhemmaksi ja huomaat olevasi enemmän kiinnostunut luomisesta, kehittämisestä ja oppimisesta kuin pelien kuluttamisesta
- Tahdot olla sosiaalisempi ja pelit eivät palvele parhaalla tavalla tätä tarkoitusta
- Peliteollisuus on saturoitunut isoksi bisnekseksi ja on nyt yhden lainen "Hollywood" -miinakenttä missä tuotetaan paljon kuraa ja kultaa saa etsiä itse
- Kaipaat muutosta elämään, uutta tekemistä
- Olet masentunut tai vastaavaa eikä harrastukset tuota enää niin suurta mielihyvää kuin ennen

Yksi vaihtoehto on lopettaa tai vähentää pelimedian lukemista, niin ei joudu hypekoneen huijaamaksi. On parasta ajatella omilla aivoilla niin ei tule pelattua pökäleitä.

 

[perato]

Nyt ku luen alkuviestin uudestaan, nii suosittelisin rohkeasti myös kokeilemaan oikeasti lyhkäsiä pelejä, joiden koko sisältö nähdään jossain 5h aikana. Niiden kautta aloin oikeasti ymmärtään kuinka paljon semmosta tyhjää sisältöä monessa AAA-pelissä on vaan sen takia, että revikoissa ja eri sivustoilla pyörii suuria lukuja pelin kestosta. Kymmenen laadukasta indiepeliä pelaa siinä ajassa mikä menee keskiverron AAA-pelin pelaamiseen kaikkine "kerää nämä itemit" saavutuksineen.

Peleillä kun on noin yleisesti alkanut esiintyä sitä mammuttitautia, että tarina on yhä vähemmän sivuroolissa ja se kaikki sivukauhta, skillien, kokemuspisteiden, kätköjen yms. keräily vie leijonasosan siitä ajasta mitä pelaat. Kannattaa siis sitä peliajan laatuakin vähän miettiä, varsinki jos tulee seurattua, että montako tuntia mitäki peliä tulee pelattua. Helposti jostaki 9/10 pelistäkin menee sit kuitenki 30% semmoseen käpistelyyn jota ei oikeastaa tee muusta syystä ku hahmon kehittämiseksi tms. ja se tuntuu lähinnä pakkopullalta jos pelimekaniikka ei koukuta. Eli käytännössä pelimekaniikan pitäs olla nii mielenkiintonen, että tää keräily on mitenkää mielekästä. Itelle esim. Just Cause 2 oli hyvä esimerkki siitä, tykkäsin pelata sitä nii paljon et melkee vahingossa päädyin sit tekemää sen 99,95% läpipeluun sille, siinä missä GTA:t on järjestään jäänyt lähinnä juonitehtävien(pää+sivu) peluuksi. Hotline Miami oli toinen, halusin pelata lisää joten achit anto lisää syytä jatkaa, mut ei ollut se alkuperäinen syy.

 

[Psykoosi]

Mielenkiintoinen argumentti tuosta tarinan merkityksen pienenemisestä. Pelit ovat varmaan sitten jakautuneet kahteen haaraan, koska tunnistan itsekin tuon piirteen joistain nykypeleistä.
Silti enemmänkin tuntuu että trendi on päinvastainen: pelit yrittävät olla elokuvia ja tarinankerronta ylikorostuu, jopa siihen pisteeseen asti, että monissa peleissä pelattavuuden on ajateltu olevan sivuseikka ja kaikki resurssit käytetty siihen miten saadaan kerrottua mahdollisimman iso tarina.
Jako oli varmaan olemassa jo aiemmin, tekstipohjaisissa seikkailupeleissä tarina oli varmasti isossa osassa mutta jossain doomeissa tai marioissa tarinalla ei ollut mitään väliä, tärkeintä oli nimenoman pelattavuus ja mainittu "tyhjä sisältö" eli salahuoneet, kaiken ylimääräisen kerääminen ja löytäminen jne.

Kummankin ääripään voi nähdä negatiivisena kehityssuuntana jos tarina/pelattavuus -jako voimistuu. Itse ainakin viihdyn parhaiten sellaisten pelien parissa joissa on löydetty se kultainen keskitie - tarina tai pelihahmon motivaattorit eivät aiheuta myötähäpeää mutta pelikään ei ole pelkkää QTE-rämppäämistä tai putkessa kävelyä.

 

[Gorilla]

Osittain kyseesä voi porukalla olla ikääntymisen lisäksi myös tietty pettymys videopelien lupaukseen, joka vielä 90-luvulla oli jatkuvasti läsnä.

Tässä omat subjektiiviset muistelmani tuon ajan kohokohdista.

Spoileri

Wolfenstein 3D:
Wau! Realistista 3D räiskintää! Käytännössä kokonainen maailma tietokoneen sisällä tutkittavaksi. Ovetkin jopa aukeavat. Harmi vain, että sen aikainen koneteho loppui kesken. Muutama megahertsi lisää, niin maailma olisi ollut vieläkin upeampi.

Doom:
Wau! Kaikin puolin parempi kuin Wolfenstein! Maailman interaktiivisuus ja visuaalinen ilme valtavasti parempia ja jälleen kerran kokonainen maailma tietokoneen sisällä. Ovien lisäksi maailmassa on myös hissejä ja nappeja, sekä teleportteja! Harmi vain, että sen aikainen koneteho loppui kesken. Muutama megahertsi lisää, niin maailma olisi ollut vieläkin upeampi.

Duke Nukem 3D:
Wau! Kaikin puolin Doomia parempi! Ovia, hissejä, nappeja, teleporttereita, kutistussäteitä, jetpackkeja , hologrammeja, särkyvää irtaimistoa ... Muutama megahertsi lisää...

Quake 1:
Wau! Graafisesti Duke Nukemia parempi, joka antaa maailman interaktiivisuuden puutteen pitkälti anteeksi! Vielä muutama megahertsi lisää...

Useimmat nykypelit:
Meh. Kivan näköinen, mutta samaa tauhkaa kuin muutkin. Interaktiivisen ja elävän maailman illuusio tiessään, eikä parannusta näy.

Ehkä kaikkein ytimekkäimmin asian voisi ilmaista näin:

Ennen vanhaan pelit tuntuivat jokseenkin konsistenteilta maailmoilta, kun taas nykyään ne tuntuvat juurikin peleiltä. Kaikki läpinäkyvät mekaniikat, dumbing down, casualization, ynnä muut modernit trendit syövät tehokkaasti pelien vetovoimaa.

Siinä missä maailmojen vajaavaisuudet pystyi ennen selittämään megahertsien puutteella, löytyy nykyään selitys usein aivan muualta. Huttu myy, joten juuri sitähän eteenkin suurimmat pelitalot suoltavat ulos.

Useimmista peleistä ei tahdo löytyä sitä samaa wau-tekijää, joka aikanaan ( osittain iän johdosta ) sai pelimaailmat tuntumaan elämää suuremmilta. Nykyisellään tarjolla on lähinnä laskelmoituja dopamiini-juoksumattoja.

Ei ihme, että into tuppaa olemaan eteenkin vanhemmiten koetuksella.

 

[TSIGA]

Kiitos Stardew Valley - farmipelin, sain peli-iloni takaisin ja kunnolla sainkin, 3 päivää sitten illalla ostin ko. pelin ja töiden & muiden asioiden ohella onkin ko. peliin uponnut ~20h Ehkä osasyynä koukutukseen/innostuksen palaamiseen on se, että olen pelannut Zenoniaa (mobiili 8bit rpg) kauan & jokaisen läpi + Harvest Moonhan on yksi legendaarisimmista peleistä

 

[Cereal killah]

Tämä on hyvä aihe, jota olen itsekin pohtinut tänä vuonna. Kuten tuolla wanhojen pelaajien ketjussa kirjoitin, niin minulla on ollut sellaisia usean vuoden mittaisia taukoja etten ole pelannut yhtään mitään, millään alustalla. Joten ei se pelaaminen minulle mikään inhimillinen perustarve ole (ehkä oli joskus teininä), ja sen voi korvata elämässä muilla jutuilla ilman että kiinnittää siihen sen kummempaa huomiota.

Nyt sitten tulee taas pelailtua useimpina viikonpäivinä, mutta ei missään nimessä mitenkään ”kaikki käy mikä on saanut metacriticissä 80+”- tyylillä. En pelannut 2012-2015, joten periaatteessa minulla pitäisi olla valtava määrä mielenkiintoista ja edullista pelattavaa. Mutta käytännön tasolla joihinkin peleihin uppoutuu, ja useimmat ei kiinnosta edes vähää alusta, joten sitä voi koittaa vähän analysoida että millä perusteella sitä kiinnostusta syntyy.

Seuraavia pelejä olen pelannut tänä vuonna enemmän kuin 5 tuntia: Overwatch (jotain 130h+), Pillars of Eternity (93h), X-com 1 (45h), Bioshock infinity lisäosineen (23h), Gabriel Knight 1 remake, The Journey Down, Tyranny (14+, kesken) sekä Civilization V (16h). Tuon Civin voi oikeastaan unohtaa listasta, koska koko 16 tuntia meni siihen että halusin tykätä pelistä, koska minun pitäisi olla kohderyhmää, ei vain toiminut.

Sitten vastaavasti esim. se tässäkin ketjussa moneen kertaan mainittu Witcher3, joka jäi alle tuntiin. Ilmeisesti se on sellainen peli joka on helvetin hyvä kaikkien niiden mielestä jotka sitä jaksavat pelata pitkään. Sitten on vastaavanlainen määrä niitä, jotka yrittivät pelata sitä mutta jäi kesken, ja nämä eivät kirjoita siitä mitään arvosteluita, koska eihän sitä nyt tunnin perusteella peliä voi eikä kehtaa arvostella.

Mitä tuosta nyt sitten voi päätellä? Ehkä ennen kaikkea sen, että olen erittäin kranttu pelin kontrollien suhteen. Jos on joku tuollainen Witcher 3 jossa pitää runkata 3rd personissa jotain bodaria kahdellakymmenellä eri näppäinkomennolla, niin kyllä se peli jää kesken vaikka olisi kuinka kehuttu (kokeilisin sitä first person- modia jos vaikuttaisi taisteluun). Jos mä en muista mitä olen sanonut viime viikolla, niin miten vitussa mä voisin muistaa mitä joku F- nappi tekee missäkin pelissä. Kuka nyt ylipäänsä on saanut päähänsä, että ihmiset tykkää tehdä jotain dodge- liikkeita manuaalisesti tietokonepeleissä. Hyi saatana.

Eli näköjään mulle toimii roolipeleissä vain Biowaren Infinity- engine tai joku sen johdannainen. Silloin se kontrolli ja immersio toimii. Tällä hetkellä on menossa Obsidianin Tyranny, ja vaikka siitä olisi helppo listata asioita jotka jossain BG2:ssa/Tormentissa oli paremmin, niin kyllä se melko varmasti silti tulee pelattua läpi. Toki väkisinkin tulee mieleen, että kun esim. Obsidianilla on töissä jotain 200 ihmistä, niin miten voi lopputuloksena olla peli jonka monet (en minä) pelaa yhdessä viikonlopussa läpi? Kaikki replayability- jutut on kuitenkin vain teeskentelyä, samat pienet kartat siellä kuitenkin mennään läpi.

Tuota X- comiakin tulee varmaan pelattua aika paljon lisää kunhan tulee sopiva aika, kun olisi jatko-osakin tyrkyllä. Selkeästi minuun uppoavat kontrollit siinäkin.

Mulla on toki aika pieni otanta peleissä, mutta pikkasen haiskahtaa mullekin ne samat asiat mitä joissakin aiemmissa viesteissä on sivuttu. Sellaisen kunnolla immersiivisen ja laajan pelimaailman luominen tuntuu melkein mahdottomuudelta nykyään.

 

[Kuningashillo^2]

Mitä tuosta nyt sitten voi päätellä? Ehkä ennen kaikkea sen, että olen erittäin kranttu pelin kontrollien suhteen. Jos on joku tuollainen Witcher 3 jossa pitää runkata 3rd personissa jotain bodaria kahdellakymmenellä eri näppäinkomennolla, niin kyllä se peli jää kesken vaikka olisi kuinka kehuttu (kokeilisin sitä first person- modia jos vaikuttaisi taisteluun). Jos mä en muista mitä olen sanonut viime viikolla, niin miten vitussa mä voisin muistaa mitä joku F- nappi tekee missäkin pelissä. Kuka nyt ylipäänsä on saanut päähänsä, että ihmiset tykkää tehdä jotain dodge- liikkeita manuaalisesti tietokonepeleissä. Hyi saatana.

Eli näköjään mulle toimii roolipeleissä vain Biowaren Infinity- engine tai joku sen johdannainen. Silloin se kontrolli ja immersio toimii. Tällä hetkellä on menossa Obsidianin Tyranny, ja vaikka siitä olisi helppo listata asioita jotka jossain BG2:ssa/Tormentissa oli paremmin, niin kyllä se melko varmasti silti tulee pelattua läpi. Toki väkisinkin tulee mieleen, että kun esim. Obsidianilla on töissä jotain 200 ihmistä, niin miten voi lopputuloksena olla peli jonka monet (en minä) pelaa yhdessä viikonlopussa läpi? Kaikki replayability- jutut on kuitenkin vain teeskentelyä, samat pienet kartat siellä kuitenkin mennään läpi.

Minulla on täysin sama ongelma näiden konsoliajan roolipelien kanssa. Vaikka juoni ja pelimaailma olisivat miten hyviä niin ei yksinkertaisesti jaksa noita sorminäppäryysharjoituksia. Witcher 3:sta en tästä syystä enää edes hankkinut, kun jo kakkonen jäi vittumaisen taistelun takia pelaamatta. Olen pelaillut viime aikoina ainoastaan Doomia. Lienee tämän vuoden harvoja hyviä pelejä.

Pitääpä laittaa tuo Obsidian Tyranny harkintaan. Onkos tässä nyt mitään muuta hyvää pelattavaa tullut viime vuosina tässä genressä? Wasteland 2? Ei jaksa enää pelata tuhannetta kertaa vanhoja Falloutteja, Aracanumia tai Planescapeakaan...

 

[TSIGA]

Tämä on hyvä aihe, jota olen itsekin pohtinut tänä vuonna. Kuten tuolla wanhojen pelaajien ketjussa kirjoitin, niin minulla on ollut sellaisia usean vuoden mittaisia taukoja etten ole pelannut yhtään mitään, millään alustalla. Joten ei se pelaaminen minulle mikään inhimillinen perustarve ole (ehkä oli joskus teininä), ja sen voi korvata elämässä muilla jutuilla ilman että kiinnittää siihen sen kummempaa huomiota.

Nyt sitten tulee taas pelailtua useimpina viikonpäivinä, mutta ei missään nimessä mitenkään ”kaikki käy mikä on saanut metacriticissä 80+”- tyylillä. En pelannut 2012-2015, joten periaatteessa minulla pitäisi olla valtava määrä mielenkiintoista ja edullista pelattavaa. Mutta käytännön tasolla joihinkin peleihin uppoutuu, ja useimmat ei kiinnosta edes vähää alusta, joten sitä voi koittaa vähän analysoida että millä perusteella sitä kiinnostusta syntyy.

Seuraavia pelejä olen pelannut tänä vuonna enemmän kuin 5 tuntia: Overwatch (jotain 130h+), Pillars of Eternity (93h), X-com 1 (45h), Bioshock infinity lisäosineen (23h), Gabriel Knight 1 remake, The Journey Down, Tyranny (14+, kesken) sekä Civilization V (16h). Tuon Civin voi oikeastaan unohtaa listasta, koska koko 16 tuntia meni siihen että halusin tykätä pelistä, koska minun pitäisi olla kohderyhmää, ei vain toiminut.

Sitten vastaavasti esim. se tässäkin ketjussa moneen kertaan mainittu Witcher3, joka jäi alle tuntiin. Ilmeisesti se on sellainen peli joka on helvetin hyvä kaikkien niiden mielestä jotka sitä jaksavat pelata pitkään. Sitten on vastaavanlainen määrä niitä, jotka yrittivät pelata sitä mutta jäi kesken, ja nämä eivät kirjoita siitä mitään arvosteluita, koska eihän sitä nyt tunnin perusteella peliä voi eikä kehtaa arvostella.

Mitä tuosta nyt sitten voi päätellä? Ehkä ennen kaikkea sen, että olen erittäin kranttu pelin kontrollien suhteen. Jos on joku tuollainen Witcher 3 jossa pitää runkata 3rd personissa jotain bodaria kahdellakymmenellä eri näppäinkomennolla, niin kyllä se peli jää kesken vaikka olisi kuinka kehuttu (kokeilisin sitä first person- modia jos vaikuttaisi taisteluun). Jos mä en muista mitä olen sanonut viime viikolla, niin miten vitussa mä voisin muistaa mitä joku F- nappi tekee missäkin pelissä. Kuka nyt ylipäänsä on saanut päähänsä, että ihmiset tykkää tehdä jotain dodge- liikkeita manuaalisesti tietokonepeleissä. Hyi saatana.

Eli näköjään mulle toimii roolipeleissä vain Biowaren Infinity- engine tai joku sen johdannainen. Silloin se kontrolli ja immersio toimii. Tällä hetkellä on menossa Obsidianin Tyranny, ja vaikka siitä olisi helppo listata asioita jotka jossain BG2:ssa/Tormentissa oli paremmin, niin kyllä se melko varmasti silti tulee pelattua läpi. Toki väkisinkin tulee mieleen, että kun esim. Obsidianilla on töissä jotain 200 ihmistä, niin miten voi lopputuloksena olla peli jonka monet (en minä) pelaa yhdessä viikonlopussa läpi? Kaikki replayability- jutut on kuitenkin vain teeskentelyä, samat pienet kartat siellä kuitenkin mennään läpi.

Tuota X- comiakin tulee varmaan pelattua aika paljon lisää kunhan tulee sopiva aika, kun olisi jatko-osakin tyrkyllä. Selkeästi minuun uppoavat kontrollit siinäkin.

Mulla on toki aika pieni otanta peleissä, mutta pikkasen haiskahtaa mullekin ne samat asiat mitä joissakin aiemmissa viesteissä on sivuttu. Sellaisen kunnolla immersiivisen ja laajan pelimaailman luominen tuntuu melkein mahdottomuudelta nykyään.

Kokeilehan Stardew Valleyta, jos pikselimäisyys & helpot kontrollit kiinnostaa ja plussaa myös, jos farminpitäminen/maalaiselämä kiinnostaa

 

[BOT]

Silti enemmänkin tuntuu että trendi on päinvastainen: pelit yrittävät olla elokuvia ja tarinankerronta ylikorostuu, jopa siihen pisteeseen asti, että monissa peleissä pelattavuuden on ajateltu olevan sivuseikka ja kaikki resurssit käytetty siihen miten saadaan kerrottua mahdollisimman iso tarina.

Kummankin ääripään voi nähdä negatiivisena kehityssuuntana jos tarina/pelattavuus -jako voimistuu. Itse ainakin viihdyn parhaiten sellaisten pelien parissa joissa on löydetty se kultainen keskitie - tarina tai pelihahmon motivaattorit eivät aiheuta myötähäpeää mutta pelikään ei ole pelkkää QTE-rämppäämistä tai putkessa kävelyä.

Samaa mieltä tästä. Useat pelit tuntuvat menevän näin -> pitkä intro jossa pommitetaan kaiken maailman hahmoilla ja muulla mielenkiinnottomalla -> tässä vaiheessa jo pikkuisen ärsyttää -> pitkä tutoriaali johon samaan aikaan on tungettu lisää hahmoja ja maailmaa selitetään -> nyt ei huvita enää pelata -> lisää lässytystä, logeja, dialogia, tauhkaa ja heti käteen hieno huippuase/vekotin -> jos olet jaksanut pelata yli 10 h niin pelin todellinen mekaniikka paljastuu, joka on yleensä hyvä, mutta tullut esille aivan liian myöhään -> lopun häämöttäessä alat kaipaamaan lisähaastetta, mutta peli loppuikin jo

Tiivistettynä: peli etenee ja vaikeutuu liian hitaasti ja tarinaa/lorea on kirjoitettu yli-innokkaasti.

Muistutan että on paljon pelejä, jotka eivät sorru tähän. Yksi kompensoiva tekijä on vaikeustason säätö ja iso plussa on kokonaan skipattava tai erillinen tutoriaali osio pelin valikossa.
2016 Doom on tosiaan onnistunut tekele, joka vie suoraan peliin sisään ja tarinankerrontaa on sopivan vähän. Vaikeustason voi säätää itselleen sopivaksi. Ei missään tapauksessa täydellinen kuitenkaan, joten varauksella kaikki.

Olen silti sitä mieltä että tarinapelejäkin sopii olla niitä haluaville, mutta ne pitäisi markkinoida suoraan omalle audienssilleen. Tänä päivänähän on ilmiö että katsotaan pelit läpi YouTubesta, mikä on minusta hullun kurista ja kertoo jotakin näistä peleistä.

Offtopic:

Spoileri

Vanhanliiton pelaajan kannattaa tsekata indie: Hyper Light Drifter

 

[Docweird]

Kyllä itsellä ainakin tulee välillä jopa kahden tai kolmen kuukauden tauko pelaamisen. alkoi joskus kolmevitosena ja on vain pahentunut kun ikää on tullut lisää tauluun. Yleensä into syttyy uudelleen kun joku must play peli tulee ulos (viimevuosina Fallout 4, Witcher 3, jne). kuulu kai kategorian "elämä on"...

 

[perato]

Menee ehkä vähän sivuraiteille, mutta jatketaan aiheesta kun keskustelua syntyy. Eli aiemmin kommentoin, että pelien juonet venyvät turhaan. Siihen kaksi sitten kommentoi, että pelien juonet ovat liian rönsyileviä ja runsaita. Omasta mielestä tämä taas näkyy nimenomaan siinä, ettei uskalleta tehdä lyhyttä peliä tai tiivistä juonta. Ei yksinkertaisesti viitsitä tehdä jotain peliä joka kestää sen 4-5h. Tai jos viitsitään, nii sitten se pelimaailma on kuitenki sandbox ja pelaaja jatkuvasti kannustetaan keräilemään ylimäärästä tavaraa ja kokemuspisteitä, jotta varsinaiset tarinaosuudet olis helpompia. Toinen ääripää on se, että esitellään kyl älyttömästi paikkoja ja hahmoja, mut ne saa hävyttömän vähän ruutuaikaa ja niiden merkitys jää lähinnä kuriositeetiksi.

 

[Aihio Sekasorto]

Tee siitä pelaamisesta suoritus.

 

[Mikkos]

Mullakin on nykyään tää liian paljon näppäimiä ja komboja aika kova killeri. Ostin vuosi takaperin Skyrimin tarjouksesta ku kaikki hehkuttanu. Ja onhan se mielenkiintoinen mutta ei helvetti jaksa muistaa ja opetella niitä miljoonaa asiaa ja loitsua ja taikaa mitä siinä voi/pitää tehdä. Ja se harmittaa kovasti. Niin paljon tykkäisin siellä maailmassa pyöriä mutta ei vaan jaksa ku kaikkea on niin paljon ja liikaa.

Yksi peli mitä jaksoin pelata pitkään ja pidin vajaan vuoden tauon ja jatkoin taas oli Far Cry 3.
Se oli vaan niin onnistunu peli joka iski muhun ku tuhat volttia. Maailma on iso ja interaktiivinen ja ihan tajuttomasti kaikkea löydettävää ja tutkittavaa missä oli oikeasti kaikkea mielenkiintoista, eikä vaan paskantärkeitä Steam "saavutuksia", mistä ei ole mitään käytännön hyötyä. Mutta kun seikkailet ja näät vuoren rinteessä luolan ni ai että sitä tutkimisen riemua. Lisäks kontrolleja oli sopivasti, ja kykypuu oli mmukavan simppeli oppia ja muista. Ja pituuttakin pelillä oli melkoisesti. Ja ihan vaan auringonlaskuja katsellessa saanu paljon aikaa kulumaan.
Kyllä on jääny hyvät muistot tosta.

Sitten on nää "perjantaipelit", eli Doomit ja Wolfenstainit jossa kaljatölkki auki ja kanuunat käteen. Se on kivaa se.

 

[levysukka]

Yksi peli mitä jaksoin pelata pitkään ja pidin vajaan vuoden tauon ja jatkoin taas oli Far Cry 3.
Se oli vaan niin onnistunu peli joka iski muhun ku tuhat volttia. Maailma on iso ja interaktiivinen ja ihan tajuttomasti kaikkea löydettävää ja tutkittavaa missä oli oikeasti kaikkea mielenkiintoista

Tossahan on ihan yhtä tyhjä pelimaailma kuin kakkosessakin, satunnaisgeneroitua tuubaa ja pääjuoni täytetty kaikilla mukaälykkäillä kliseillä mitä maa vaan päällään kantaa. Siis onhan pelimaailmassa paljon paikkoja ja se on kooltaan suuri, mutta niissä paikoissa ei ole mitään yksilöllistä. Jokainen päätarinaa sivuamaton hökkeli on samanlainen.
No, ainakaan siinä ei kuule maasturin kiihdytysääniä parin minuutin välein pelimaailmaa kulkiessaan ja tarkistuspisteisiin ei ilmesty keenerit kahden minuutin päästä pisteen hävittämisestä.

Kivan näköinenhän tuo on ja oikein hyvä äänimaailma (muu kuin ääninäyttely), mutta tarinaton maailma, ihan kuten kaikissa Vanhusten Kääreissä Oblivioniin asti (Skyrimia en ole pelannut) jos muutamia paikkoja Morrowindissa ei lasketa.

En usko että kukaan on pelannut kaikkia vanhoja hyviä pelejä puhki, kaikilla mahdollisilla alustoilla, joten nykypelit voi unohtaa tyystin ja pelailla menneen maailman jäännöksiä. PC:llä itse pelailen lähes pelkästään 90-luvun seikkailu-, strategia- ja roolipelejä sekä vuosituhannen vaihteen ympärillä julkaistuja räimeitä ja tosiaikaisella taistelulla (en pidä) varustettuja roolipelejä (mutta pakko pelata, kun sisältö mm. Tormentissa on kultaa, jossa onneksi ei paljon tarvitse tapella).

 

[Psykoosi]

Far Cry kakkosessa ja kolmosessa oli omat selvät heikkoutensa, joiden takia joku suorituspelaava jantteri varmasti koki ne yksiselitteisen paskoiksi pelikokemuksiksi.
Asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen ja itsellä juuri FC2 herätti aikoinaan kuolemassa olleen peli-innostuksen toden teolla uudestaan.
Siinä pelissä oli tilaa ja aikaa tehdä juttuja sen perinteisen räiskintä-ajatusmallin ulkopuolelta. Upea peli jonka isotkin mokat antoi anteeksi koska pelatessa vaipui parhaimmillaan jopa stalkermaiseen immersiofiilikseen. Loppuun asti vain rämällä AK:lla ja mahdollisimman paljon jalan

FC3 on pelinä vähän perinteisempi (ymmärrettävästi kun kakkonen sai jonnepiireiltä niin tylyn vastaanoton ) mutta voi varmasti sytyttää pelihalut sekin. Tärkeintähän on löytää juuri sellaisia pelejä joista tykkää ja joissa pystyy toteuttamaan sitä omaa pelifilosofiaansa - mikään ei turhauta ja turruta pelaamiseen enempää kuin se että joutuu tekemään asioita tylsältä tai väärältä tuntuvalla tavalla.
Joku tykkää hiipiä paskat housussa Afrikan tai Pripyatin metsissä, joku toinen tykkää laittaa aivot kokonaan narikkaan hakkaamalla jotain kunnon putkijuoksua jne. Ei ole oikeita tai vääriä mieltymyksiä.

 

[Ylijumala]

Itse pidän tarinavetoisista peleistä. Esimerkiksi Diabloja tykkään pelata yksin tai vaikka moninpelinä niin kauan, kun pelataan pelkkää tarinaa läpi. Mielenkiinto lakkaa siinä kohtaa kun tarina on ohi ja pitäisi alkaa hakkaamaan jotain dungeoneita. World of Warcraftiakin kiinnosti pelata niin kauan, kunnes kaikki kaverit siirtyivät pelaamaan vaan instansseja ja raideja. Ei kiinnosta itseä yhtään yhden tai kahden rundin jälkeen, vaikka kuinka saisi parempaa settiä päällensä.

Witcher 3 oli ihan messiaspeli itselle, sitä jaksoin pelata jopa 2 kuukautta. En silti päässyt sitä ikinä läpi, kun tuli kutsu tuuraamaan kaverin bändiin hetkeksi, ja sitten en enää jaksanutkaan palata pelin pariin. Usein tekee mieli kokeilla jotain uutta peliä ja sen ostaa Steamista. Sitten sen latautuessa tuleekin jotain muuta tekemistä, eikä sitä peliä tule edes ikinä avattua. Tai tulee pelattua 15min ja sen jälkeen peli jää pölyttymään kovalevyn uumeniin. Fallout 4:sta jaksoin pelata varmaan viikon, vaikka se oli ihan viihdyttävää pelattavaa. Ei silti vaan jaksanut enää pelata.

En tiedä onko sitä laiskistunut vanhetessaan, mutta nykyään mielummin vaan lukee uutisia ja foorumeita, kuin pelaa. Leffojen ja sarjojen suhteen vähän sama tilanne, ei nykyään oikein jaksa katella leffojakaan, vaan mielummin jotain 20min sarjoja, kuten Simpsoneita tai Family guyta. Välillä taas tulee kausia, ettei pariin päivään tee muuta ku makaa sohvalla ja kattelee leffoja. En tunne oloani masentuneeksi, joten mistähän moinen johtuisi? Laiskuuttako vaan?

 

[-psycho-]

välillä myös mietin mitä helvettiä edes teen tällä koneella (sigun). ei aikaa, ei jaksausta pelata... eli sillonhan se vaan ei kiinnosta. muistan aikoinaan vuonna -93 kun sain ostettua westwoodin Lands of Loren. ei malttanut mennä nukkumaan. viime vuosina esim kun GTA V ilmestyi oli pakko ostos, kuinkas kävikään...veivasin peliä vartin ja siitä lähtien ollut kaapissa. oikeasti ainoat pelit tänä päivänä mitä pelailee lähinnä "viran puolesta" on World of Tanks (jossa jostain syystä palaa hihat pelatessa 100% varmuudella) ja toinen luonnollisesti World of Warships mitä tulee hakattua. nyky peleistä mitä julkaistaan ei vaan löydy sitä mitä mun mielipuoli hakee... ei riitä kaunis kun karkki ja aivot narikkaan.
yhdyn Ylijumalan lauseeseen "mistähän moinen johtuisi? Laiskuuttako vaan?" juuri näin... kun tietäisi. nyt wotin pariin kiusaamaan polakkeja

 

[BOT]

Hyviä uutisia! Ubisoft aikoo tehdä muutoksia peleihinsä. Ei kannata tämän perusteella siltikään mitään ennakkotilailla.

http://www.pcgamer.com/ubisoft-is-moving-away-from-narrative-driven-experiences/

 

[arcane]

Itse koin jonkinlainen pelimasennuksen, johon saattoi osaksi vaikuttaa se, että kirjoitin myös arvosteluita ja siten tein pelien pelaamista työtä. Muutenkin koin, ettei mikään peli enää jaksanut kiinnostaa, vaan niistä tuli enemmän suoritteita läpäisyn ja erilaisten haasteiden muodossa. Jossain kohtaa pelailu jumahti ehkä satunnaiseen nettipelailuun, mutta muuten jäin jotenkin jumiin enemmän keskustelemaan peleistä kuin varsinaisesti pelaamaan niistä, ja kaikki pelit tuntuivat pakkopullalta.

Tätä myöten siirryin enemmän kiinnostumaan lautapeleistä, joihin siirryin osaksi aikaa lähes kokonaan. Yliopistossa kun opiskeli hieman leppoisasti, niin pelaajia ja vapaa-aikaa lautapeleihin löytyi ihan mallikkaasti.

Olen nyt viimeisen vuoden/parin aikana saanut taas videopelaamisen kiinnostukseni takaisin. Edelleen se saattaa tyssätä todella nopeasti, mutta tärkeintä on, että ymmärrän nyt paremmin mitä haluan pelata, mistä innostun peleissä ja milloin voin jättää pelin kesken. Päädyin ymmärtämään, ettei minua ole oikeastaan koskaan kiinnostanut pelien tarina. Muistan ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän pelejä, jossa seuraan tarinaa mielenkiinnosta. Pelien tarinat ovat harvemmin kovin hyvin kirjoitettuja tai hoidettuja, joten tarinoiden kohdalla päädyn mieluummin elokuvaan tai kirjaan. Lisäksi minua ei kiinnosta pelit, jotka panostavat kaiken grafiikkaan, mutta grafiikan takaa paljastuu ontto kuori. Rakastin point'n clickeissä ja esimerkiksi Resident Evileissä sitä, miten yksittäisiä huoneita tutkittiin ja usein yksittäisillä esineillä oli tärkeä rooli. Ja vielä viimeisenä: ketään ei oikeasti kiinnosta, pelasinko jonkun pelin loppuun vai ei. Jos peli ei kiinnosta vartin tai tunnin jälkeen, voin yhtä hyvin jättää sen pelaamatta läpi. Samoin pelit, jotka vaativat aikaa kymmeniä tai satoja tunteja, voin unohtaa suosiolla. En yleensä osaa keskittyä yhteen isoon eepokseen kyllästymättä, koska ne usein panostavat tarinaan, ja pelillisesti kaikki annettava on nähty viimeistään parinkymmenen tunnin jälkeen.

...yleistäen, minua ei kiinnostanut enää millään tavalla ison budjetin AAA-pelit, koska ne keskittyvät välittämään pelaajille juuri niitä asioita mistä en kostu: grafiikka, ontot maailmat, tarina ja kesto.

Sen sijaan siirryin indiepeleihin, joiden kasvu erityisesti PC-puolella on viime vuosina ollut suurta. Niissäkin skippaan suosiolla suurimman osan kaikenlaisista Minecraft-kopioista ja early accessille huonon maineen antavista tyhjistä lupauksista.

Mikä tärkeintä, pelaamisen kiinnostukseen on vaikuttanut pelikaverit. Sosiaalinen pelaaminen. Vaikka peliala ja erityisesti konsolivalmistajat väkisin yrittävät erottaa pelaajat istumaan jokainen oman ruutunsa äärelle, niin suosittelen lämpimästi hakemaan kaverin sohvalle viereen istumaan. Yhteistyönä ja vastakkain on löytynyt viimeisen muutaman vuoden aikana niin monta hyvää peliä 2-4 pelaajalle, että paikallisia moninpelejä on yrittänyt saada järjestettyä edes kerran viikossa tai kerran parissa viikossa. Pelaajat myös näihin oli sikäli helppo löytää, että useimmat lautapeleistä kiinnostuneista sai myös suositeltua yhteisten videopelien ääreen.

Pelaaminen on myös halventunut omalla kohdalla kovasti, sillä siirryin takaisin PC maailmaan ja Steamin tarjontaan. Eilen julkaistua Planet Coasteria lukuunottamatta kaikki viime vuosina ostamani pelit ovat maksaneet 1-15 euroa - jotkut ehkä uutena enemmän, mutta olen haalinut ne sitten vasta alennuksista. Toisaalta kun peli-innostus on taas noussut, olen myös useammin ottanut esille vanhan Gameboy Advancen ja Gamecuben. Sen sijaan Xbox 360 - jonka aikana peli-innostukseni alunperin kuoli - on jäänyt hyvin vähälle käytölle. Paitsi ohjaimet, jotka ovat liitettynä tietokoneeseen.

Toisin sanoen suositteleen kokeilemaan vaihtelun vuoksi erilaisia pelikokemuksia. Syy peli-innostuksen hiipumiseen voi olla pitkälti siinä, että pelaat itsellesi vääriä pelejä tai se, miten yksinäistä pelaamisesta on tullut kaikista let's playsta, streamaamisista ja online-peleistä huolimatta.

Innostuksen paluusta huolimatta peliaikani on kuitenkin "kärsinyt" yleisesti, syinä päivätyöt, liian istumisen välttely, mielenkiinnon puute, ajanpuute, sosiaaliset suhteet, suuri unentarpeeni ym. Jos vertailen esimerkiksi pelaavien kavereideni ja minun Steamin ajankäyttöä, niin CS:GOta on pelattu noin 250h, Towerfallia 70h, muutamaa peliä 30h ja suurinta osaa peleistä vain 5-15h. Kavereiltani taas löytyy usein 5-10 peliä, joita ovat pelanneet 200-1000h. Tähän ei oma aika tai mielenkiintoni riitä millään, mutta miksi pitäisikään.

 

[TSIGA]

Kavereiltani taas löytyy usein 5-10 peliä, joita ovat pelanneet 200-1000h. Tähän ei oma aika tai mielenkiintoni riitä millään, mutta miksi pitäisikään.

Mutta toisaalta 1000h pelitunteja ei sinällään ole paljoa, jos on pelannut kauan - vuoden tai enemmän.

 

[arcane]

Mutta toisaalta 1000h pelitunteja ei sinällään ole paljoa, jos on pelannut kauan - vuoden tai enemmän.

3h päivässä voi olla aika paljon, varsinkin jos pelitunteja on tuon verran kertynyt useammasta pelistä. Tosin näitä peliaikoja myös vääristää se, että muutamat tuttuni tuppaavat toisinaan jättämään pelit päälle siksi aikaa, kun syövät/nukkuvat/ovat poissa. Yössä tuleekin sitten kerralla 8h lisää.

Piti vielä mainita, että olen myös oppinut olemaan koskematta kaikkiin open world peleihin. Ihan sama miten mielenkiintoinen teema, voin ihan suosiolla unohtaa GTA:t, Skyrimit, Witcherit, Falloutit ja muut, vaikka tavoitteena ei olisi edes läpäisy. Ongelma on sen mielenkiintoisen peliajan määrä suhteessa "hyvin käytettyyn" peliaikaan. Vaikka mukana olisi fast travel, kaikenlaiseen liikkumiseen ja maisemien katseluun menee kokonaispeliajasta kymmeniä tunteja. Se ei ole minusta kovin mielenkiintoista peliaikaa. Sama aika, joka kuluu noissa kaikenlaiseen humpuukiin ja kaupungista toiseen kopotteluun immersion nimissä voin kokea mielenkiintoisemmilla mekaniikoilla varustettuja pienempiä pelejä läpi.

...ja näissäkin teema on jatkuvasti vaan suurempaa ja laajempaa, mutta samalla ontompaa. Esimerkiksi Morrowind oli kokonsa puolesta vielä jossain määrin hallittavissa (vaikka en sitäkään varmaan enää tänä päivänä aloittaisi). Pienestä koosta huolimatta samalle alueelle oli saatu mahdutettua aavikkoa, vuoristoa, metsää, rämeikköä ja kaupunkia. Skyrim taitaa olla kooltaan miltei kaksinkertainen, mutta vaihtelevuutta on mitättömästi ja ns. turhaa tilaa niin perkeleesti.

 

[Hifiguru]

Itsellä RuneScape oli tätä n. 12 vuoden ajan, lähes joka päivä monta tuntia..

itse alotin runescapen 2001 alussa ja vielä pelaan mutta en ihan samalla innolla...päivittäin tulee logattua kuiteskin vaikka vain tunniks. olisko pelitunteja takana noin 15000

Itsellä tais olla PS1 se viimenen konsoli johon tuli upotettua aikaa ja mielenkiintoo sen jälkeen jäi konsolipelaaminen vähäks aikaa ja wii aikakaudella sitten pikkuhiljaa piti taas konsoleita kokeilla. pc puolella tuli vaikka mitä mmorpg:tä mätettyä mutta vain muutama kiinnosti enemmän kun kuukauden.

 

[Ylijumala]

Mutta toisaalta 1000h pelitunteja ei sinällään ole paljoa, jos on pelannut kauan - vuoden tai enemmän.

Ja itselläkin on Mafia 3:ssa peliaikaa yli 40h, joista tehokasta peliaikaa on vain noin 2h. Kun Alt+Tab:lla saa myös tilastoihin peliaikaa. Perjantaina kun asensi pelin ja testasi, pisti Alt-tabilla pelin seis ja pelasi seuraavan kerran sunnuntaina ennen kuin sammutti koneen. Ja siihen sen pelin pelaaminen on jäänytkin.

 

[TSIGA]

itse alotin runescapen 2001 alussa ja vielä pelaan mutta en ihan samalla innolla...päivittäin tulee logattua kuiteskin vaikka vain tunniks. olisko pelitunteja takana noin 15000

Itsellä tais olla PS1 se viimenen konsoli johon tuli upotettua aikaa ja mielenkiintoo sen jälkeen jäi konsolipelaaminen vähäks aikaa ja wii aikakaudella sitten pikkuhiljaa piti taas konsoleita kokeilla. pc puolella tuli vaikka mitä mmorpg:tä mätettyä mutta vain muutama kiinnosti enemmän kun kuukauden.

Mitähä itellä olis pelitunteja, n. jos meni n. 7 vuotta 24/7 about Runea ja loput 5 vuotta vähän vähemmän.. varmaan 10000-15000h itelläkin Hitto kun nuo näkis jostai.

Itelki välil loggailee, membu vaan menny hölmöks' kun 14 päivää vähin aika, eikä oikein enää välttis jaksa innostaa 2 viikkoa puskea, tai en tiedä.

 

[AngryOrangE]

sillo ku ei inspaa nii tulee pelattuu diablo 3:sta se o sen tilanteen täydellinen peli ,