Sodasta on kirjoitettu hyllykilometreittäin tutkimusta, mutta maallikon silmissä yksityiskohdat usein hämärtävät kokonaisuuden. Yksi esimerkki on sodan lopputulos. Oliko Saksan häviö vääjäämätön vai sattumien summa?
Yksinkertaisin selitys on lyhyt. Saksa hävisi sodan, koska Britannia on saari, Venäjä suuri ja Yhdysvallat kaukana. Saksa taas on keskellä mannerta ja siksi helposti eristettävissä muusta maailmasta, sen luonnonvaroista ja teollisesta potentiaalista.
Saksassa oli sodan syttyessä vähemmän asukkaita kuin edes maissa, jotka se 1939-40 valtasi. Osuus oli 22 prosenttia Neuvostoliiton, Yhdysvaltain ja Britannian yhteenlasketuista voimista, vaikkei mukaan laskisi edes brittien dominioita ja siirtomaita. Saksan, Italian ja Japanin yhdistetytkin voimat jäivät 55 prosenttiin.
Saksa sai valloittamistaan maista kyllä pakkotyövoimaa, mutta vain puolisen miljoonaa vapaaehtoista sotilasta. Hanttikädellä oli vaikea voittaa.
Tämä on kuitenkin vain puoli totuutta. Ehtimällä ensimmäiseksi ydinaseen kehittelyssä ballististen ohjusten kotimaa olisi varmasti saanut yliotteen. Sillä tuskin olisi ollut moraalisia estoja sen käytölle. Maailman pelasti ilmeisesti fyysikko Albert Einsteinin presidentti Franklin Rooseveltille 1939 lähettämä kirje, jossa kehotettiin valmistamaan atomipommi ennen kuin Saksa saisi valmiiksi omansa. Muitakin sattuman sanelemia käännekohtia voi halutessaan löytää.
Saksan ensimmäinen kohtalokas vastoinkäyminen on jo syksyltä 1940. Se ei onnistunut saamaan briteistä ilmaherruutta, mikä olisi ollut onnistuneen maihinnousun edellytys. Britannia jäi valtaamatta ja Eurooppaan jäi astinlauta, jota ilman Normandian maihinnousu olisi ollut sula mahdottomuus. Sama koskee Saksan sotateollisuuden ja asutuskeskusten tuhoamista pommituksilla.
Ratkaisutaistelu käytiin nyt ensimmäistä kertaa ilmassa. Britannian taivaalla syys-lokakuussa 1940 nähty kamppailu oli äärimmäisen tiukka ja sen lopputulos melko sattumanvarainen.
Toisin kuin vaikkapa Puolassa, Saksa kävi rotuopillisesti vertaisinaan pitämiään brittejä vastaan aluksi melko herrasmiesmäistä ilmasotaa. Pommituskohteet olivat sotilaallisia tai teollisia.
Tilanne muuttui 7. syyskuuta, kun Lontoon satamaan suunnattu pommitus harhautui East Endin työläiskortteleihin. Joko tietoisesti laskelmoiden tai pelkän tunnekuohun vallassa pääministeri Winston Churchill määräsi kuninkaalliset ilmavoimat vastaamaan. Berliinin pommitusisku oli lähinnä symbolinen. Siitä alkoi kuitenkin koston kierre, jonka britit muistavat nimellä Blitz. Saksa koki saman myöhemmin noin kaksikymmenkertaisena.
Siviilikohteiden tauoton pommittaminen oli Saksalta suuri taktinen virhe. Brittien oman jälkiarvion mukaan keskittyminen sotilaskoneiden ja niiden kenttien tuhoamiseen olisi johtanut RAF:n vastarinnan murtumiseen ja mahdollistanut pelätyn maihinnousun.
Sattuman lisäksi briteillä oli apunaan kaksi sotateknistä valttia. Maassa oli juuri ennen sotaa kehitetty tutka. Jo lyödyn Puolan tiedustelutietojen avulla britit olivat lisäksi onnistuneet murtamaan Saksan mekaanisen salakirjoituslaitteen eli Enigman koodin. Muutama Ranskaan asennettu tutka oli tosin jäänyt jo kesällä 1940 saksalaisten käsiin. Keksintö kopioitiin nopeasti. Alle neljä vuotta myöhemmin tutkat olivat pelastamassa Neuvostoliiton suurpommituksilta Helsinkiäkin. Taistelussa Britanniasta tutka oli vielä brittien etu, joka ohjasi hupenevat voimavarat juuri oikeisiin kohteisiin.
Liittoutuneilla oli toistuvasti onnea myös ilmakaluston kehittelyssä. Brittien avuksi ehti täpärästi uusi hävittäjätyyppi Spitfire. Saksan tehokkaan pommittamisen taas teki mahdolliseksi 1943 käyttöön saatu amerikkalaishävittäjä P-51 Mustang. Sen aiempaa pidempi toimintasäde antoi mahdollisuuden saattaa haavoittuvat pommikoneet kohteeseen. Vasta tästä alkoi Saksan sotateollisuuden murentaminen, joka vuoden 1944 aikana romahdutti tuotannon.
Samaan aikaan liittoutuneille virtasi kalustoa maailman suurimmalta teollisuusmahdilta Yhdysvalloilta. Sen tuotantoa pystyttiin verottamaan vain sukellusveneillä merikuljetusten aikana. Länsivallat itse eivät vihattua asetyyppiä edes tarvinneet. Saksa näännytettiin molemmissa maailmansodissa pintalaivastollakin.
Tehtaat pyörivät ylikierroksilla myös Uralin itäpuolisessa Neuvostoliitossa. Sodan parhaana pidettyä panssarivaunua eli Saksan Tigeriä ehdittiin valmistaa alle 2 000 kappaletta, sen venäläistä päävastustajaa T34-vaunua yli 57 000 ja amerikkalaista Shermaniakin lähes 50 000. Adolf Hitlerin vieraillessa 1942 Mannerheimin syntymäpäivillä hän taivastelee Ylen kuuluisassa salanauhoitteessa, että Saksa oli tuhonnut jo yli 34 000 venäläistankkia, ja aina vain niitä riittää.
Etenkin kylmän sodan aikana itä ja länsi kiistelivät alituiseen, kumman panos Saksan lyömisessä lopulta oli ratkaiseva. Neuvostoliitto ja nykyinen Venäjä muistuttavat menettäneensä yli 20 miljoonaa ihmishenkeä, kun esimerkiksi Yhdysvaltain uhri jäi 400 000 kuolleeseen. Brittejä kaatui 450 000 eli vähemmän kuin edellisen maailmansodan viimeisenä sotavuonna 1918.
Venäläisten argumentti on painava, mutta sillä on hyytävä tausta. Vaikka sota tekee petoja demokratioistakin, ainoastaan Neuvostoliitolla oli poliittinen järjestelmä, jossa elävää voimaa pystyttiin uhraamaan yhtä suruttomasti kuin Saksassa. Perääntyjiään ampui pakokauhun kitkemiseksi jopa vähäväkinen Suomi, mutta puna-armeijassa linjan taakse asennettava konekivääri oli rutiinia.
Neuvostoliitolla oli hyötyä myös maailmalle levittäytyneestä aatetoveriensa verkosta. Konspiraatioon jo rauhan aikana tottuneet kommunistit olivat miehitetyissä maissa aktiivisimpia vastarintaliikkeessä ja usein taitavimpia vakoojia. Itärintaman lopullinen käännekohta eli Stalingradia vasta kesällä 1943 seurannut maailman suurin panssaritaistelu ratkesi Kurskissa puna-armeijan eduksi, koska hyökkäyssuunnitelma vuoti Sveitsissä toimineelle neuvostovakoojalle. Toisin päin tietoa tihkui niukemmin.
Kaiken jälkeenkin on sanottava, että Saksalla oli mahdollisuutensa myös itärintamalla. Se menetti ne enimmäkseen surkeiden liittolaissuhteidensa vuoksi.
Operaatio Barbarossan alku viivästyi kohtalokkaasti, koska Mussolinin seikkailut pakottivat Saksan valtaamaan huhtikuussa 1941 Balkanin.
Italia oli edellisvuonna hyökännyt Kreikkaan, jonka vastarinta osoittautui sille kuitenkin liian kovaksi. Muodollisesti Kreikan avuksi rientäneet britit pääsivät hyödyntämään maan lentotukikohtia ja pommittamaan niiltä Romanian öljykenttiä. Ne taas olivat Saksalle elintärkeitä.
Lopputuloksena oli Kreikan valtaus. Reitille osunut Jugoslavia miehitettiin samalla, koska länsimielisten upseerien vallankaappaus uhkasi viedä sen brittileiriin. Molemmissa maissa virisi vastarintaliike, jonka tukahduttaminen sitoi joukkoja paljon varhemmin ja paljon enemmän kuin yhdessäkään Länsi-Euroopan maassa.
Liittolaisista oli riesaa myös itse operaatio Barbarossassa. Unkari lähetti poikansa valtaamaan idän jättiläistä polkupyörillä. Stalingradin kuuluisa motti syntyi, kun puna-armeija puhkaisi romanialaisten rintamalohkon. Pohjois-Afrikan harharetkelle päädyttiin Italian jouduttua siellä pulaan. Italialaisten velttoutta valitti Hitlerkin Mannerheimille.
Kohtalokkain kaikista lienee liittosuhde Japaniin. Isku Pearl Harboriin toi Yhdysvallat sotaan. Se itse ei tosin julistanut sitä heti Saksalle, vaan muodollisuuden hoiti Hitler. Eristäytymispolitiikan murtuminen ja varustelun käynnistyminen olisivat kuitenkin todennäköisesti johtaneet samaan lopputulokseen enemmin tai myöhemmin. Jotakin Rooseveltin hallinnon mietteistä kertonee sekin, että puolustushallinnon päämajaa Pentagonia alettiin rakentaa 1941 jo ennen Pearl Harboria. Se oli maailman suurin rakennus ja edelleenkin sijalla 13.
Ratkaiseva oli kuitenkin Japanin valinta. Jos se olisi suunnannut iskunsa Havaijin sijasta Vladivostokiin, maailmanhistoria saattaisi olla toisenlainen.
Yksi natsi-Saksan rasitteista oli oma ideologia. Kun keisarillinen Saksa oli ensimmäisessä maailmansodassa onnistunut taitavasti hyödyntämään Venäjän vähemmistökansojen ja jopa irlantilaisten tyytymättömyyttä, nyt itäeurooppalaisten orjuuttaminen käänsi Saksaa vastaan miljoonia ihmisiä, jotka eivät välttämättä rakastaneet bolshevismiakaan. Partisaaniksi ryhtyminen ei ollut aina vapaaehtoista vaan eloonjäämisen keino.
Inhimillisesti järkyttävintä, mutta myös sotastrategisesti typerintä oli juutalaisten kohtelu. Isänmaataan vielä ensimmäisessä maailmansodassa uskollisesti palvelleiden ihmisten panos oli pois sotaponnisteluista. Heidän murhaamisensa päinvastoin sitoi miesvoimaa ja kuljetuskalustoa juuri vuosina, jolloin niitä olisi kipeimmin muualla tarvittu. Orjatyön teettämisessä on oma kyyninen logiikkansa, mutta tuhoamisleirit olivat täysin irrationaalinen ilmiö.
Saksan poliittisella järjestelmällä eli vallankeskityksellä impulsiiviselle diktaattorille oli osansa myös yksittäisissä vastoinkäymisissä. Tunnetuin lienee Normandian maihinnousun torjunta. Käyttöön ei ajoissa saatu taistelupanssareita, koska valtuutus piti saada Hitleriltä henkilökohtaisesti, eivätkä avustajat tohtineet pilleritokkuraista valtiasta herättää.
Omat panssarinsa Kanaalin pohjaan menettäneillä amerikkalaisilla oli suuria vaikeuksia rantautua, vaikka vastassa ei ollut juuri konekiväärejä järeämpiä aseita. Herää kysymys, miten jalkaväki olisi selviytynyt Tigereistä.
Eräs saksalaistutkija on luonnehtinut Wehrmachtia maailmanhistorian kammottavimmaksi, mutta myös tehokkaimmaksi tappokoneeksi. Saksa ei tiettävästi hävinnyt kummassakaan maailmansodassa taistelua, jossa sillä olisi ollut yhtä paljon joukkoja kuin vastustajalla.
Hienosti kyllä muuten tehty. Zimmerin musatki hieman pettymys.
