Viimeksi pelaamasi peli ja mietteitä siitä

[perato]

Borderlands GOTY Enhanced (PC)

No tulihan sitä BL2 pelattua jonkin verran välissä ja sit napattua tuo Pre-Sequel hyppysiin. Tämä taas valitettavasti ei sitä aiempaa käsitystä muuta tästä pelistä. Harmi sinällään koko Jackin historia on sinäänsä mielenkiintosta, mutta lähes kaikki muut hahmot tässä on älyttömän tylsiä ja tympeitä.

Sen lisäksi pelattavuuteen on tehty pieniä muutoksia, joista suurin on tuo kuun painottomuus ja happimittari. Jälkimmäisellä ei oikeastaan ole mitään funktiota, ihan turha gimmick, jota tuskin tarvii katella paljoa ensimmäisten levelien jälkeen. Toisaalta hapettomuus tekee monesta tulielementtiaseesta huonon. Lisäksi on tullut tuo hyppy/mäiskähdys mekaniikka missä hypitään ja laskeudutaan voimalla alas. Ihan hauska, mutta ei nyt mahottomasti käytössä kun laskeutuminen suht hallitsematonta välillä ja päätyy sit paikkoihin josta on iso työ päästä pois.

Kaikista suurin ongelma tässä kuitenkin on se, että tää muistuttaa kokonaisuudessaan joitakin DLC:tä(Hammerlock hunt, General Knoxx) sarjan aiemmista osista. Osa kentistä on hirveän laajoja pinta-alaltaan ja niissä on vähän sisältöä siihen nähden. Vihut on harvassa ja näin ekalla läpipeluukerralla turhan usein 3-4 leveliä pelaajaa huonompia = 1xp per tapettu vihu. Tehtävät on sit vielä toisistaan kaukana ja niitä saa välillä todella ärsyttävässä järjestyksessä, eikä niistä ilmoiteta jos niitä tulee esim. keskushubiin uusia. Sitä päätyy siis koluamaan ärsyttävien monologien saattelemana samoja alueita ilman merkittävää hyötyä. Useat questit on vielä sitä luokkaa, että on pakko odottaa(kuunnella) että se joku monologi menee ohi, ennenkuin vaikka quest itemin voi poimia tai edes tietää mihin päin suunnata.

Tässä esimerkki: Saavutaan teleporterilla tonne oikeaan yläkulmaan, kaksi questia joista toinen on aivan ääripäässä ja toinen toisessa ääripäässä, ajoneuvoja ei edes käytössä. Sit ku käyty yhdessä ääripäässä, seuraava questmarkeri on jonnekki aivan huitsinkuikkaan ja palautuskin johonkin mihin ei ole edes tuota pikamatkustusvaihtoehtoa, vaan sinnekkin joutuu kävelemään puoli karttaa.

 

[RaivokasMagma]

Bloodstained: Ritual of the Night (PC-versio)

Olipas se neljän vuoden odotus. Tuin silloin Kickstarterissa sievoisella summalla. En 100% peliä, halusin kokea ensin pelin, toisella kerralla jyystetään.

Kysessähän oli Koji Igarashin projekti, joka toimi tuottajana myöhempien vuosien Castlevania-pelien parissa. Herra lähti Konamilta ja houkuteltiin sitten tekemään metroidvania peli, jossa rahoitusta hankittiin Kickstarterin kautta. Rahaa tuli, eli kiinnostusta oli. Neljä vuotta kului, studiota lähti ja uusia tilalle, jotta peli saatais valmiiksi. Ja nyt se on täällä.

Tykkäsin. Graaffisesti ei mikään super hyvä, mutta tyyli oli katsottavaa. Pelattavuudeltaan paremmasta päästä. Hiotumpi versio metroidvania Castlevaniosta mekaanikoiltaan. Itse hieman kauhulla odotin shadri grindausta, joka kuin uudelleen nimetty sielujen grindaus Aria ja Dawn of Sorrow peleissä, joissa omasta mielestä sielujen grindaaminen oli aika kauheata, etten koskaan vaivautunu 100% peliä.

Onneksi jostain syystä shardien grindaus oli paljota siedettävämpää. En tiedä johtuiko hiotummasta pelattavuudesta, oliko mahdollisuuksia nostettu vai mitä, mutta mielelläni jyystin muutaman shardin täydelle teholle. Myöskin aseiden craftaus oli jokseenkin siedettävämpää, kun ne vaati esine droppeja, toisin kuin Dawn of Sorrowin sieluja.

En henkilökohtaisesti pitänyt ruoan tekemisestä. Yksi ylimääräinen grindi aspekti. Toisaalta ruoat nosti statseja ja toimi myös "enkku potionina". En jaksanut ainakaan ekalla peli kerralla ruoan teko sivu questia tehdä.

Musiikit oli hyviä, vaikka ei ihan heti ihastunut. Samanlaiset ainekset on kuin legendaarisessa Symphony of the Nightin ralleissa. Ehkä hieman tasapaksuja tai sitten useampi eri säveltäjä. Ehkä ajan myötä näihin tykästyy kunnolla. Ääninäyttelyksi valitsin englannin, kun en osaa kuvitella näitä hahmoja japsiksi. Oikea määrä laatua ja juustoa, sopivaa Tarina oli ihan mukiinmenevä, mitenköhän jatkaa jos jatkaa.

Ei Bloodstained ihan pyörää keksi uudelleen metroidvanioiden saralla, vaan hioo Igarashin konsepteja melkein täydellisyyteen. Pelattavuudeltaan paremmasta päästä, vaikeustaso piikkejä oli muutama, että normaalilla vaikeustasolla oli myös haastetta. Toisaalta en ole mikään super HC pelaaja.

 

[perato]

Battlefield 1 (PC)

Turhaan sitä jauhaa ihmeempiä, yksinkertaisesti mahtava peli! Crossfirekin toimii

No jos se on nii turhaa, nii voinee jättää postaamatta aiheeseen. Osataan lukea pelien nimiä muualtakin.

 

[arcane]

Slay The Spire

Tasan 8h kellossa ensimmäisellä hahmolla läpi, eli Ironcladilla.

Nyt 19h kellossa, ja läpi myös Defectillä ja Silentilla. Defectillä meni kai kolmannella yrittämällä, ja oli mieluisin hahmo pelata.

Silentilla jouduin yrittämään turkasen monta kertaa, kun ei vain tuntunut millään onnistuvan. Ensimmäisillä kerroilla yritin kovasti poison-taktiikoilla ja shiveillä, mutta aina tuntui puuttuvan tavat puolustaa. Nyt viimeisellä kerralla pakka oli sekasikiö, joka toimi: Pari footworkia antamaan dexiä, monta korttia antamaan shivejä, 4x halpojen korttien pelaamista hyödyntäviä powereita (2x tee damagea, 1x saa blockia, 1x shiveille lisää damagea). Sitten vielä päälle artifaktit, jotka antoivat yhden lisäenergian joka vuorolle, ja toinen joka antoi 4 plated shieldia joka combatin alkuun. Viimeiseksi bossiksi Donu+Deka, jota vastaan taisin ottaa 2 damagea.

Erinomainen peli. Early access on toki ollut jo kauan sitten, mutta jos julkaisupäivämäärien mukaan mennään, niin tässä on vahva ehdokas vuoden 2019 peliksi.

Seuraavaksi sitten yrittämään vielä avautunut Act 4 ja kaikenlaisia achievementteja haalimaan.

On muuten varsin miellyttävä pelata myös sohvalta ohjain kädessä.

...ja ilmeisesti ilmainen DLC lisähahmon muodossa on tuloillaan. Good stuff.

 

[Refloni]

Dishonored

Hyvällä tavalla kasuaali immersiivisimu.

Dishonored on oiva osoitus siitä, miten toimiva taidetyyli on paljon teknistä grafiikkaa tärkeämpi. Suttuiset tekstuurit eivät ole vanhentuneet arvokkaasti, mutta Viktor "Half-Life 2" Antonovin suunnittelema maailma on luovan, kiinnostavan ja nätin näköinen. Steampunk-estetiikka on pitkään ollut lähellä sydäntäni.

Kyseessä on hiippailupeli, jossa saa valita miten tehtäviä lähestyy ja miten ne suorittaa. Pasifistivaihtoehto on vahvasti läsnä ja pelin alussa naaman eteen lyödään vieläpä tekstilaatikko, jossa sanotaan suoraan että jos et tapa ketään saat parhaan lopun. Tietyllä tapaa rautalangasta ei voi enää tehdä tämän paksumpaa.

Useimmat pelit, joissa saa tehdä "moraalisia valintoja", nojaavat vahvasti johonkin suuntaan. Esimerkiksi Undertalessa pasifistina kaikilla on kivaa ja väkivaltaan turvautuvaa syyllistetään lopulta sarjamurhaajaksi. Toisissa taas väkivallaton vaihtoehto tuntuu olevan jälkikäteen lätkäisty lisäke (epäilen vähän, että tuleva Cyberpunk 2077 on tätä sorttia).

Dishonored on asian suhteen täysin skitsofreeninen. On kuin pelaajan harteilla istuisivat koko ajan enkeli ja piru, jotka höpöttäisivät korvaan omia agendojaan. "Olethan kiltti kaikille", sanoo enkeli. "Katso kaikkia näitä saavutuksia, jotka voit saada. Ja muistathan että lopussa kiitos seisoo." "Tappaminen on tosi siistiä", toteaa tähän piru. "Otapa tästä iso kasa aseita ja supervoimia, joilla voit teurastaa vihollisesi sekunneissa. Et kai halua että kaikki nämä lelut jäävät käyttämättä? Voit olla todellinen badass."

Loppupeleissä käteen jää vahvasti Bioshockin mieleen tuova kevytroolipeli, joka on oikein hyvää viihdettä jos ei nyt räjäytä tajuntaa. Saman studion myöhempi Prey oli kyllä rutkasti parempi.


Zero Escape: Zero Time Dilemma

"Kun elämä antaa mansikoita, sano kiitos äläkä valita että viime vuonna nämäkin olivat vähän parempia."
-Niko Nirvin Dark Souls 3 -arvostelu, Pelit-lehti

Nollapako päättää tarinansa tyydyttävästi, mitä nyt kompastelee vähän maaliviivalla. Sarjaa voisi verrata Life is Strangeen, joka oli myös erinomainen peli keskinkertaisesta finaalista huolimatta.

Naamioitu mysteerihenkilö on taas vaihteeksi vanginnut yhdeksän ihmistä pelaamaan outoa kuolemanpeliä, mutta tällä kertaa tilanne on hieman erilainen. ZTD sitoo yhteen edellispelin juonilankoja niin, että tällä kertaa tiedetään tarkalleen missä ollaan ja mitä tänne on tultu tekemään. Iso osa hahmoista on edellispelien sankareita.

Pulmien taso on valitettavasti laskenut. Hyviä oivalluksia riittää edelleen, mutta liian usein mukaan on vain heitetty jokin geneerinen pulmakuutio tai palapeli pidentämään huoneen kestoa. Pahimmillaan peli taantuu esineenmetsästykseksi ja jumiuttaa etenemisen. Onneksi tutkittavat alueet eivät ole isoja. "Suuremman mittakaavan" pulmat ovat samaa tasoa kuin ennen, vaikka pelin "kartta" eli haarautuva aikalinja on huomattavasti hämärämpi viritys kuin ennen. Kohtauksia ei tarvitse tai välttämättä edes huomaa pelata kronologisessa järjestyksessä.

Kuten ennenkin, mitä vähemmän pelistä tietää sen parempi. En spoilaa paljoa, mutta älä silti klikkaa seuraavaa auki jos olet aikeissa pelata peliä kohtapuoliin.

Spoileri: Lieviä spoilereita + väkivaltaa

Peli on paljon tylympi ja brutaalimpi kuin edelliskerroilla. Toki silloinkin kuoltiin verisillä ja ikävillä tavoilla, mutta nyt tappaminen on koko pelin keskiössä. Edellispelin vankidilemmat on korvattu minipulmilla ja monipuolisilla moraalisilla ongelmilla. Ammutko kaveriasi päähän pelastaaksesi toisen kaverisi, jos on mahdollisuus että piipussa on pelkkä räkäpää? Hengenlähtö on lähellä joka käänteessä.

Ongelmien avainsana on edelleen luottamus ja yhtymäkohdat vangin dilemmaan ovat selviä. Tosin tällä kertaa pelaajan ohjattavaksi annetaan peräti kolme hahmoa, joita usein peluutetaan toisiaan vastaan, jolloin yhteistyö on itsestäänselvyys.

En ole tähän mennessä maininnut asiaa, mutta... yksi pelin isoimpia ongelmia on se, että sen budjetti on selvästi ollut aivan liian pieni. Kehitystiimillä on ollut kunnianhimoiset suunnitelmat, joihin resurssit eivät ole riittäneet. Elokuvamainen kerronta ei ole paras ratkaisu silloin, kun rahaa on näin vähän.

3D-hahmot eivät pelkästään puhu ja hengitä, vaan liikkuvat, elehtivät ja osallistuvat monenmoisiin toimintakohtauksiin. Lopputulos on kauniisti sanottuna kyseenalainen. En valita usein grafiikasta, mutta esimerkiksi huulisynkka on aivan hirveää. Toimintakohtaukset taas...

...no, suorastaan hysteerisen hauskoja. Vakavaksi draamaksi tarkoitetut taistelukohdat muuttuvat hillittömäksi slapstick-komediaksi ja keventävät karua tunnelmaa. Eihän tällaista nyt mitenkään voi hirnumatta katsoa:



Noin kohtaan 40:20 asti. Kas kun kaveri ei vielä huutanut: NOOOOOOO! (Ylläolevan videon spoilerit eivät ole niin isoja kuin miltä näyttävät. Kyseessä on vain yksi juonipolku monista, eikä se "kanoninen".)

Huulisynkan ja äksönin lisäksi väsyneet pulmat lienevät merkki B-luokan budjetista. Valitettavasti jopa pelin lopullinen loppu on vähän töksähtävä ja lopputekstien jälkeiset välinäytökset annetaan tekstimuodossa.

Edellispeleistä tuttuja tajunnanräjäyttäviä paljastuksia on sentään muutama. Ne ovat koko ajan olleet sarjan suurin vahvuus.

Kokonaisuutena Zero Escape on todella hieno sarja, joka menee heittämällä kaikkien aikojen suosikkieni joukkoon. ZTD ei yllä edellisosien tasolle, mutta hahmodraama, toimiva tarina ja edellispelien rakentama pohja saattelevat saagan siististi pakettiin.

 

[perato]

Ekasta Jackbox Party Packia on pelattu sen verta, että varsin helppo antaa arvio:
FIBBAGE, tämä oli meillä se suosikki hetken aikaa, mutta tästä oikeasti tuntu loppuvan kysymykset muutaman tunnin pelailun jälkeen. Pelattiin YHTENÄ iltana joku 2-3h tätä ja seuraavan kerran ku pelattiin isommalla porukalla, nii jokainen kysymys oli jo ennestään nähty. Vähän sääli sinällään, varsinkin kun vaatii netin muutenkin toimiakseen, nii olisi toivonut että sitten peliin olisi lisätty reilusti väitteitä.

DRAWFUL, kärsii ehkä pikkusen vähemmän tästä samasta ongelmasta. Piirrosten erilaisuus ja kämäsyys toki tekee tästä paljon hauskemman pelin silloinkin kun vastaukset on jo jossain määrin tuttuja. Kuitenkin yllättävän nopeaa tässäkin alkoi pyöriä tutut vihjeet mikä tekee itse kilpailuelementistä vähän kyseenalaisen.

Muut kolme testailtiin pikasesti ja todettiin ettei oo meidän juttu. Lieswatter tuntu olevan semmonen 50/50 peli, Wordspud oli jatkotarina ja You don't know Jack tuntu olevan jotain minkä hohto ei vaan auennut.

Kaikkinensa tää kokemus oli toisaalta positiivinen, saatiin hupia alle 10h ajaksi, mutta äkkiseltään paljon potentiaalia jäi käyttämättä. Tokihan näitä on useampi jatko-osa, mutta tuskin tulee laitettua, tämän sai ilmaiseksi Epicistä. Pelit ovat myös VAHVASTI kieliriippuvaisia mikä myös oli harmi. Näillä porukoilla ei ongelmaa, mutta toisaalta eipä voi ottaa sellaisten kanssa jotka muuten haluaisivat kokeilla jotain hauskaa partypeliä, mut englanti ei taivu.

Täysin ongelmaton ei peli ollut, välillä joku tuntu tippuvan pelistä pois tai jumiutu johonkin ruutuun. Pelaajamäärät oli 3,5 ja 6 pelaajaa, ja ongelmia esiintyi ihan kaikilla.

 

[Oopi]

Wargroove, joka on vuoropohjainen strategiapeli ja ottanut suuresti vaikutteita Nintendon Advance Wars -peleistä, mutta sijoittuu johonkin keskiaika -tyyppisen fantasiamaailmaan 16 bittisillä retrografiikoilla. Tässä riittää pelattavaa useammaksi kymmeneksi tunniksi, sillä tarinatilan lisäksi on vielä arcade -pelimuoto, jossa pitää voittaa viisi eri vastustajaa ja se tallentaa vain kerran joka matsin jälkeen, jos häviää, niin pitää aloittaa ihan alusta. Lisäksi puzzleja, joissa yhdellä vuoron siirroilla pitää voittaa, näitäkin on varmaan lähemmäs kolmekymmentä.
Xbox onilla gamepassilla tullut pelailtua, ja kannattaa ehdottamasti testata, jos tällaiset kiinnostavat. Erittäin loppuun asti hiottu peli audiovisuaalisesti ja tosiaan pelattavaa riittää ja omia kenttiä voi väsätä ja jakaa netissä.

Spiderman peli ps4:lla on kehuttu ja se on ihan hyvä vaikka toivoisin, että voisi matkustaa muullakin kuin heilua seitillä esim. autolla ja helikopterilla sekä veneellä, kuten monissa avoimen maailman peleissä. Muuten hienosti mallinettu Manhattan ja ihan koukuttava tarina, joskin avoimen maailman muut tehtävät toistavat itseään rankasti, vaikka muutaman kerran ihan hauskoja ovatkin. Taistelu toimii myös ihan hyvin, välillä pelataan muillakin hahmoilla kuin hämiksellä, mielestäni toi mukavaa vaihtelua ja rytmitti peliä, ettei tuntunut liian itseään toistavalta. Jos oot Spiderman -fani, niin varmaan yli 90 pisteen arvoinen, itse tykkään Batmänistä tyyppinä enemmän, mutta on tästäkin saanut hupia noin 87 pisteen arvoisesti koen tällä hetkellä.

 

[Jumi]

Dota Underlords (strategia [PC, Android, iOS])

Taas on se aika kesälomasta kun kierrellään sukulaiset jne. mutta iltaisin olisi mukava päästä PC:n ääreen pelaamaan oikeita pelejä. Maanantaina kävin läpi Google Play-kaupan ja sieltä tarttui mukaan tämä kuukauden vanha Valven ilmainen ja mikromaksuton auto-chess. En ole pelannut Dotaa ja auto-chesskin on genrenä vieras, mutta tämähän on aivan loistava!

Auto-chessissä asetellaan ukkelit 8x8 ruudukkoon jonka jälkeen ne tappelevat vastustajan joukkuetta vastaan puoliminuuttia eikä niitä voi käskyttää, erätauoilla ostetaan ja varustetaan joukkoja puoliminuuttia, ja yksi peli/turnaus kestää reilut puolituntia.

Kiireettömän pelaamisen ja isojen nappien ansiosta genre sopii mobiililaitteille ja kosketusnäytölle täydellisesti, mutta tekninen toteutus ontuu. 3D-mallien renderöintiresoluutiota voi säätää, mutta oikea ongelma on kai komeissa partikkeliefekteissä sillä matsien katselu on turnauksen puolen välin jälkeen diashowta ja pelin sekuntilaskuri tulee pari sekuntia jäljessä. Pelaamiseen se ei onneksi vaikuta kuin laskurin osalta, mutta ärsyttää silti.

Itse pelaaminen eli joukkojen ostaminen & suunnittelu on hauskaa ja yksinkertaista hommaa. Alussa joukkojen ominaisuuksista on tietysti täysin pihalla ja koukku iskee Dotaa pelaamatomille varmaan vasta parin tutoriaalipelin (ja pienen strategiaoppaan lukemisen) jälkeen, sen jälkeen tuleekin pelaamisen lisäksi tuijotettua twitchistä ammattilaisten pelaamista ja alkaa itsekin miettimään taktiikoita jo turnauksen alkuvaiheessa. Samantasoisia aloittelijoita löytyy onneksi paljon.

Tulee takuulla ladattua tämä myös Steamiin heti loman jälkeen.
5/5, sopii hyvin pelattavaksi jalat-pöydällä-yhdellä-kädellä.

 

[Sadness]

Beyond Two Souls(PC)

Itse olen ollut Quantic Dream pelien ystävä jo Fahrenheitsta lähtien vaikka siinäkin loppu lähti överiksi mutta tuli viihdyttyä silti.

Ja oikeastaan sitten seuraava Quanticin Dreamin peli räjäytti potin koska se oli loppuun asti paljon maanläheisempi tapaus kun edellä mainittu.

Sitten tämä toiseksi uusin osan ostin kyllä aikoinaan PS3:llekin mutta jostain syystä se ei vain napanut kun siinä tarina hyppi edes takaisin lapsuudesta aikuisuuteen.

Nyttehän PS4 ja PC versiossa voit pelata mixattuna joka tarkoittaa sitä että se on enemmän oikeasa kroonisessa järjestyksessä kuin alkuperäinen ps3 versio mutta ei siltikään ihan täysin(katso viestin alhaalta)

Nytten kun peli on pelattu läpi niin oikeastaan ymmärsi miksi tekijät halusi toteuttaa sen noin.

Vanhaksi edellisen genin peliksi ulkoasu hoitaa asiansa hyvin ja äänet/tehosteet ajantasalla mutta se mistä haluaisin valittaa on kamerakulmat ja ohjattavuus, välillä neiti Holmes ei mennyt siitä kohtaa mistä piti ja välillä noi meni molemmat mönkään, siten tuli päästettyä "vi**u per***eitä suusta"
Tämä sama on kyllä läsnä myös muissakin QD peleissä(detroittia en ole pelanut) että tuossa mielessä ei ollut uutta mutta mietinkin että onko tekijät tarkoituksella tuon tehneet?

Kuten mainitsin niin pidin eniten Heavy Rainista ja tässä Beyond Two soulsissa vähän sama vika kuin Fahrenheitissa että loppua kohtin lähtee taas mopo käsistä ja maailman pelastaminen on pelaajan harteilla.

Kyllähän peli teki montakin asiaa oikein kun sen tällä kertaa jaksoi pelata läpi mutta mielestäni heikoin QD peleistä joka ei toki tarkoita että peli olisi huono mutta ei vain tullut hahmoihin sellaista yhteyttä mitä aikasemissa QD peleissä tuli.

Kenelle tätä sitten voi suositella niin toki QD pelien ystäville mutta jos et ole pitänyt aikasemmista QD peleistä (Fahrenheit/Heavy Rain) niin tuskimpa pitäisit tästäkään mutta leppoissaan rauhalliseen pelaamiseen tämä oli passeli teos ja itse pidin enemmän tuosta mixatusta järjestyksestä kuin alkuperäisestä

3/5

 

[teppo mörkö]

Nyt 19h kellossa, ja läpi myös Defectillä ja Silentilla. Defectillä meni kai kolmannella yrittämällä, ja oli mieluisin hahmo pelata.

Silentilla jouduin yrittämään turkasen monta kertaa, kun ei vain tuntunut millään onnistuvan. Ensimmäisillä kerroilla yritin kovasti poison-taktiikoilla ja shiveillä, mutta aina tuntui puuttuvan tavat puolustaa. Nyt viimeisellä kerralla pakka oli sekasikiö, joka toimi: Pari footworkia antamaan dexiä, monta korttia antamaan shivejä, 4x halpojen korttien pelaamista hyödyntäviä powereita (2x tee damagea, 1x saa blockia, 1x shiveille lisää damagea). Sitten vielä päälle artifaktit, jotka antoivat yhden lisäenergian joka vuorolle, ja toinen joka antoi 4 plated shieldia joka combatin alkuun. Viimeiseksi bossiksi Donu+Deka, jota vastaan taisin ottaa 2 damagea.

Erinomainen peli. Early access on toki ollut jo kauan sitten, mutta jos julkaisupäivämäärien mukaan mennään, niin tässä on vahva ehdokas vuoden 2019 peliksi.

Seuraavaksi sitten yrittämään vielä avautunut Act 4 ja kaikenlaisia achievementteja haalimaan.

On muuten varsin miellyttävä pelata myös sohvalta ohjain kädessä.

...ja ilmeisesti ilmainen DLC lisähahmon muodossa on tuloillaan. Good stuff.

tämän ketjun pohjalta ja latasin, ja komppaan ylläolevaa. erinomaista viihdettä, tosin hupia ei riitä kovin pitkäksi ajaksi ”story modesta”. itsellä meni silent ekalla, ja defectin kanssa joutui yrittämään lähemmäs kymmenkunta kertaa. tykkäsin myös eniten defectistä.

 

[maaco]

Far Cry 5. Aloitin eilen viidennen läpipeluun koska uusi näyttis, kiva fps-boosti. Mie ajattelin tällä kertaa kauhoa tuon läpi ainoastaan löydetyillä aseilla, niin ei oo niin läpijuoksu. 142 tuntia pelattuna, eikä kyllästytä yhtään. Viides kerta voi olla tosin viimeinen hetkeen, koska tuo alkaa tuntua hieman liian helpolle jo. Mutta kaikkineen paras peli mitä olen koskaan pelannut.

 

[91danger91]

Nyt 19h kellossa, ja läpi myös Defectillä ja Silentilla. Defectillä meni kai kolmannella yrittämällä, ja oli mieluisin hahmo pelata.

Silentilla jouduin yrittämään turkasen monta kertaa, kun ei vain tuntunut millään onnistuvan. Ensimmäisillä kerroilla yritin kovasti poison-taktiikoilla ja shiveillä, mutta aina tuntui puuttuvan tavat puolustaa. Nyt viimeisellä kerralla pakka oli sekasikiö, joka toimi: Pari footworkia antamaan dexiä, monta korttia antamaan shivejä, 4x halpojen korttien pelaamista hyödyntäviä powereita (2x tee damagea, 1x saa blockia, 1x shiveille lisää damagea). Sitten vielä päälle artifaktit, jotka antoivat yhden lisäenergian joka vuorolle, ja toinen joka antoi 4 plated shieldia joka combatin alkuun. Viimeiseksi bossiksi Donu+Deka, jota vastaan taisin ottaa 2 damagea.

Erinomainen peli. Early access on toki ollut jo kauan sitten, mutta jos julkaisupäivämäärien mukaan mennään, niin tässä on vahva ehdokas vuoden 2019 peliksi.

Seuraavaksi sitten yrittämään vielä avautunut Act 4 ja kaikenlaisia achievementteja haalimaan.

On muuten varsin miellyttävä pelata myös sohvalta ohjain kädessä.

...ja ilmeisesti ilmainen DLC lisähahmon muodossa on tuloillaan. Good stuff.

Mulla on varmaan jo 50h pelikellossa mutta ei oo ACT4 menny läpi vielä Kaikilla kolmella hahmolla päässy act3 läpi mutta toi act4 pääseminen puhumattakaa loppubossista on kyllä aikamoisen suon takana... Mutta on kyl hyvä ja koukuttava peli

 

[Refloni]

Thumper

En olisi uskonut käyttäväni sanoja "Lovecraft-tyylinen" ja "ajopeli" samassa lauseessa, saati sitten samasta asiasta puhuttaessa. Thumper on Lovecraft-tyylinen ajopeli.

Pelaaja on kiiltävä koppakuoriainen, joka posottaa tuhatta ja sataa pitkin tyhjyyden keskellä kiemurtelevaa ajorataa. Vastaan tulee esteitä, mutkia ja outoja vihollisia, joista pitää selvitä salamannopeilla reflekseillä. Esteissä on tietty logiikka ja ne tulevat tahdilla, joka tekee pelistä oikeastaan omalaatuisen rytmipelin. Jos rytmitaju on kunnossa, korviinsa kannattaa luottaa yhtä paljon kuin silmiinsä.

Pelasin VR-lasit päässä, mikä teki kokemuksesta kertaluokkaa vaikuttavamman. Ympärillä ammottava tyhjyys, radasta kasvavat lonkerot ja varsinkin satojen metrien kokoiset pomoviholliset tipauttivat leuan VR-peleihin tottuneeltakin. Jokaisen radan lopussa odottava, joka kerta kammottavammaksi muuttuva palava pääkallo olisi aiheuttanut painajaisia vielä muutama vuosi sitten.

Peli on vaikea, mutta ei epäreilu. Kontrollit ovat onneksi tosi särmät ja pelaaminen on hauskaa kun se sujuu.

Alan Wake

Stephen King ei ole koskaan ollut suosikkikirjailijani, vaikka olen lukenut herralta aika montakin teosta. Alan Waken nimikkosankari, kirjailija A. Wake, on melkoisen tutun oloinen ja pelin tarinakin on selvästi Kingin inspiroima. Pelissä könytään Washingtonin metsissä pelastamassa pikkukaupunkia muinaiselta pahalta. Tämän olen lukenut ennenkin.

AW ei muutenkaan tehnyt kovin suurta vaikutusta alkupuolellaan. Kliseinen alku, tönköt kontrollit ja tympeä taistelumekaniikka, jossa jokaiselta viholliselta pitää ampua pois kaksi terveyspalkkia, söivät miestä. Kentät ovat putkia, joissa juostaan pitkin pimeitä metsiä kyllästymiseen asti ja sen yli.

Sitten aloin kuitenkin lämmetä pelille. Tarinaan tuli pari toimivaa hahmoa ja hyvin kirjoitettu dialogi nousi pintaan. Kontrolleihin tottui ja taistelu monipuolistui uusien aseiden myötä. Metsätkin alkoivat vaihtua monipuolisempiin rakennuskomplekseihin. Tarinan jälkipuoliskolla huomasin nauttivani menosta kovasti. Voisi suurelle yleisölle tehty AAA-toimintarymistely paljon huonompikin olla.

Alan Wake kuvittelee olevansa kauhupeli, mutta kauhu ei ole kovinkaan kauhistuttavaa. Viholliskaartiin kuuluu "muinaista pahuutta" eli mustaa savua joka ruumiinaukosta uhkuvia punaniskoja, eläviä kaivinkoneita ja riivattua rakennusjätettä. Ei se moottorisahamurhaaja ihan oikeasti ole järin pelottava, ainakaan pysyessään ruudun paremmalla puolella. Kauhun puute on kuitenkin hyvä juttu. Otan paljon mieluummin tällaisen pelin kuin sellaisen, joka on niin pelottava, ettei sitä pysty pelaamaan.

Toleranssini kauhupeleille on edelleen aika matala, mutta AW:ssa kauhuelementit toimivat lähinnä tunnelman rakentajina. Peli alentuu välillä hyppysäikkyihin ja rämpytyskohtauksiin. Pienet virheet eivät silti pilaa kokonaisuutta.

Loppupeleissä oikein pätevä ja tunnelmallinen, mutta nopeasti unohtuva toimintaseikkailu. Voisi kokeilla seuraavaksi jotain toista Remedyn peliä, jossa on mielenkiintoisempi aihepiiri. Seuraavaa Quantum Break -alennusta odottelemaan...

 

[ulti_]

Mulla on varmaan jo 50h pelikellossa mutta ei oo ACT4 menny läpi vielä Kaikilla kolmella hahmolla päässy act3 läpi mutta toi act4 pääseminen puhumattakaa loppubossista on kyllä aikamoisen suon takana... Mutta on kyl hyvä ja koukuttava peli

On tuota muutama tunti tullut pelattua. Silent on vieläkin ainoa jolla on tuo Act 4 mennyt läpi. Vaatii kyllä hirveän hyvää tuuria korttien kanssa tuo Act 4 läpäisy.

 

[Bansheebot]

Heroes Of Might And Magic 3 Complete

Ai että maistuukin näin pitkän tauon jälkeen. Nuorempana tuli pelattua paljonkin, mutta en hallinnut peliä lainkaan, kun yritin pärjätä pelkästään yhdellä sankarilla, vaikka pelissä pärjääminen olisi vaatinut useamman sankarin käyttöä resurssien haalimisen vuoksi. Sinänsä sääli, ettei vanhoja tuttuja saa enää pelaamaan moninpeliä, oli muuten parasta viihdettä ikinä lapsuudessa ja opiskeluaikoina.

Tämän pelin ansiosta myös törmäsin Might And Magic VII: For Blood And Honoriin, joka jakaa saman loren ja vaikka pelistä kuulee keskustelevan harvoin, on kyseessä henkilökohtaisesti yksi kaikkien aikojen parhaimmista roolipeleistä.

Tuon perusversiohan oli myös saatavilla tableteille, mutta Ubisoft olikin jokin aika sitten päättänyt poistaa pelin myynnistä kaikilta mobiilialustoilta kaikessa hiljaisuudessaan.

 

[arcane]

Heroes Of Might And Magic 3 Complete

Hassu sattumus, innostuin loman päätöspäivinä pienessä flunssassa itsekin juuri Heroessia pelaamaan uudestaan juuri viime viikolla. Sen verran tuttu ja turvallinen, että kipeänäkin keskittymiskyky pysyi täysin ja aika kului muutenkin kuin seinää tuijottelemalla.

HoMM3 HD on luonnollisesti käytössä.

Varmaan ensimmäinen kerta, kun kunnolla kiinnostuin pelaamaan kampanjaa. Vielä taitaa olla 1-2 kampanjaa Restoration of Erathia -peruspelistä jäljellä. Hieman typerästi en tajunnut, että kun kampanjan läpäisee, ei olekaan mitään "yhteistä" tallennusta, joka pitää muistissa läpäistyt kampanjat, vaan pitäisi jatkaa aina siitä edellisen kampanjan voittaneesta tallennuksesta. Kummastelin sitten, kun 3 ensimmäisen kampanjan jälkeen ei enää uusi auennutkaan. Jouduin sitten tyytymään huijauskoodeilla hyppimään ekat kampanjat uudestaan läpi, joka nyt sitten johtaa siihe, että uusistakin kampanjoista tulee automaattisesti ränkiksi "cheater!".

No, ainakin peruspeli on tavoitteena pelata läpi. Luulin tosin, että kampanjatasot olisivat enemmän jatkoa toisilleen, mutta aika useinpa nuo tuntuvat olevan lähinnä yksittäisiä toisistaan täysin erillisiä skenaarioita. Joskus harvoin saa pari yksittäistä artifaktia tai sankarinsa seuraavaankin tasoon, mutta useimmiten aloitetaan vaan nollasta ja vielä ihan eri sankarilla ja linnalla. Alkupään kampanjat tuntuvat myös lähes kaikki olevan vain vihollisten eliminoimista kartalta pois.

 

[RaivokasMagma]

DuckTales Remastered (PC-versio)

Peli vedettiin myynnistä digitaalisista kauppapaikoilta, joten nappasinpa alennuksesta. Olen pelannut alkuperäistä NES emulaattorilla.

Pelin on kehittänyt WayForward, joilta olen pelannut lähinnä Shantae-pelejä. Ihan jees pelejä ne on ollut, vaikka niitä vaivaa sellainen tietynlainen "laimeus". Hyvältä ne tuntuu pelata ja hyvin tehtyjä pelejä, mutta jokin niistä puuttuu, joka sytyttäisi intohimon sydämessäni.

Entäs sitten DuckTales Remastered? Ulkonäöltään muistuttaa Shantae Half-Genie Heroa (2016), 2D-hahmomallit ja aika tympeän näköiset 3D-taustat. Jonkinlainen suun liike olisi ollut kiva, kun peli on kuitenkin ääninäytelty. Äänikastissa on alkuperäisen jenkkidubin kastia, joka on varmasti mukavaa niiden äänien parissa kasvaneille. Itsehän en oikeastaan poikana paljoa katsonut Ankronikkaa, kun sen aika oli ohi mennyt kun tajusin maailmasta jotain. Mitä vähän katsoin, se oli Ruotsin kanavilta.

Pelattavuus on hyvää, responsiivista ja sulavaa. Pelasin normaalilla vaikeustasolla. Aika helppo, mitä muutama källi kohta oli. Etenkin viimeistä kenttää tuli muutaman kerran otettua uudestaan, koska se oli aikamoinen vaikeuspiikki. Pitääpä joskus katsoa jos jaksais vaikeimmalla kokeilla uudestaan.

Musiikit on remasteroinut Jake Kaufman, herra jonka sävellykset ei ole suuria tunteita herättänyt. Ihan OK jälkeä tehnyt, vaikka tuntuu melodiat hukkuvan kaiken muun alle. Eikä näitä sellaisenaan kauheana kuuntele. Alkuperäsen NES-pelin suosikki musiikkini Transylviania oli aika täyteen ahdettu ralli, että meni oikeastaan pilalle.

OK peli, vaikka ei suuria tunteita herättänyt. Eniten häiritsi screen teari. Olisin toivonut DuckTales 2 remasterointia, kun se on mielestäni se parempi peli.

 

[Kerosiini]

Shadow Warrior 2013

Vilkuilin pelikokoelmastani pelejä joita ei ole jostain syystä koskaan tullut kokeiltua ja tämä klassisen 90-luvun build-engine FPS pelin remake loikkasi silmille, joten sokkona testiin. Ihan ensimmäiseksi pistin merkille graafisesti melkoisen postprosessing sekasotkun, peli on edelleen ihan hyvännäköinen mutta naamalle tungetaan niin hirmuisesti kaikkea bloomia, blurria ja muuta efektiä että lopputulos alkoi olla epämiellyttävän epäselvä, onneksi homman sai hoidettua kytkemällä suuren osan noista pois netistä löytyvillä ohjeilla, peli muuttui graafisesti siistiksi ja hyvännäköiseksi joten seuraavaksi pääsikin itse asiaan.

Ja itse asia tässä tapauksessa pitää sisällään aika helkkarin hauskaa vihollislaumojen viipalointia miekalla, reikäjuustoksi ampumista ja välillä väkisin hymyilyttävää typerää huumoria. Päälle vyöryy kerralla parhaimmillaan yli parikymmentä vihollista, aina ihmisen kokoisista perustykin(miekan)ruoasta pakettiauton kokoisiin järkäleisiin ja niitä sitten laitetaan poikki ja pinoon joko katanalla lähietäisyydeltä tai erillaisilla aseilla kauempaa joita voi kentistä löytyvällä rahalla virittää tehokkaammiksi. Jotkin asepäivityksistä ovat peruskauraa kuten niiden tekemän vahingon nostoa ja suurempaa lipasta, mutta jotkin ovat erikoisempia kuten konepistooliin akimbo-moodi, kaksi ylimääräistä piippua haulikkoon (jossa on jo alkujaan kaksi...) liekkimereksi räjähtäviä polttopommeja liekinheittimeen jne.

Omia kykyjä voi parantaa kentistä löytyvillä kristalleilla ja vihollisia teurastamalla kerääntyvällä karmalla joilla voi ostaa erillaisia aktiivisia voimia kuten parannusta ja vihollisia selälleen heittävää tai paikalleen jumittavia shokkiaaltoja. Passiivisia voimia löytyy useita aina suorasta damagen ja staminan nostosta erikoisempiin kuten kyky repiä tietyltä vihollistyypiltä pää irti jota voikin sitten käyttää aseena. Peli on muutenkin melkoisen verinen joten lopputulos on melkoisen hilpeää irtoraajojen ja verisuihkujen juhlaa.

Huonoina puolina tarina ja hahmot nyt ei ole mitään huippuluokkaa mutta ketäs ne nyt tälläisessä pelissä kiinnostaa. Suurempana ongelmana on pelin turhan pitkä pituus, ainakin minulta alkoi jo motivaatio loppua ennen peliä.

Ei tämä täydellinen peli ole, mutta jos aikaisemmin on maistunut esimerkiksi Dark Messiah of Might and Magicin miekalla vihollisten viipalointi ja/tai Serious Samin tyylinen vihollislaumojen teurastus niin kyllä tätä kannattaa testata kun ei tästä tosiaankaan montaa euroa tarvitse alesta maksaa, olisiko tätä saanut parhaimmillaan jollain kahdella eurolla.

8/10, suosittelen kaikille virtuaaliväkivallan ystäville!

 

[Heezy]

Shadow Warrior 2013

Vilkuilin pelikokoelmastani pelejä joita ei ole jostain syystä koskaan tullut kokeiltua ja tämä klassisen 90-luvun build-engine FPS pelin remake loikkasi silmille, joten sokkona testiin. Ihan ensimmäiseksi pistin merkille graafisesti melkoisen postprosessing sekasotkun, peli on edelleen ihan hyvännäköinen mutta naamalle tungetaan niin hirmuisesti kaikkea bloomia, blurria ja muuta efektiä että lopputulos alkoi olla epämiellyttävän epäselvä, onneksi homman sai hoidettua kytkemällä suuren osan noista pois netistä löytyvillä ohjeilla, peli muuttui graafisesti siistiksi ja hyvännäköiseksi joten seuraavaksi pääsikin itse asiaan.

Ja itse asia tässä tapauksessa pitää sisällään aika helkkarin hauskaa vihollislaumojen viipalointia miekalla, reikäjuustoksi ampumista ja välillä väkisin hymyilyttävää typerää huumoria. Päälle vyöryy kerralla parhaimmillaan yli parikymmentä vihollista, aina ihmisen kokoisista perustykin(miekan)ruoasta pakettiauton kokoisiin järkäleisiin ja niitä sitten laitetaan poikki ja pinoon joko katanalla lähietäisyydeltä tai erillaisilla aseilla kauempaa joita voi kentistä löytyvällä rahalla virittää tehokkaammiksi. Jotkin asepäivityksistä ovat peruskauraa kuten niiden tekemän vahingon nostoa ja suurempaa lipasta, mutta jotkin ovat erikoisempia kuten konepistooliin akimbo-moodi, kaksi ylimääräistä piippua haulikkoon (jossa on jo alkujaan kaksi...) liekkimereksi räjähtäviä polttopommeja liekinheittimeen jne.

Omia kykyjä voi parantaa kentistä löytyvillä kristalleilla ja vihollisia teurastamalla kerääntyvällä karmalla joilla voi ostaa erillaisia aktiivisia voimia kuten parannusta ja vihollisia selälleen heittävää tai paikalleen jumittavia shokkiaaltoja. Passiivisia voimia löytyy useita aina suorasta damagen ja staminan nostosta erikoisempiin kuten kyky repiä tietyltä vihollistyypiltä pää irti jota voikin sitten käyttää aseena. Peli on muutenkin melkoisen verinen joten lopputulos on melkoisen hilpeää irtoraajojen ja verisuihkujen juhlaa.

Huonoina puolina tarina ja hahmot nyt ei ole mitään huippuluokkaa mutta ketäs ne nyt tälläisessä pelissä kiinnostaa. Suurempana ongelmana on pelin turhan pitkä pituus, ainakin minulta alkoi jo motivaatio loppua ennen peliä.

Ei tämä täydellinen peli ole, mutta jos aikaisemmin on maistunut esimerkiksi Dark Messiah of Might and Magicin miekalla vihollisten viipalointi ja/tai Serious Samin tyylinen vihollislaumojen teurastus niin kyllä tätä kannattaa testata kun ei tästä tosiaankaan montaa euroa tarvitse alesta maksaa, olisiko tätä saanut parhaimmillaan jollain kahdella eurolla.

8/10, suosittelen kaikille virtuaaliväkivallan ystäville!

tuostä tullut myös jatkoosa kannattaa seuraavista aleista katsella jos pumpum mättö fiilis iskee

 

[Sadness]

Beyond Two Souls(PC)

Itse olen ollut Quantic Dream pelien ystävä jo Fahrenheitsta lähtien vaikka siinäkin loppu lähti överiksi mutta tuli viihdyttyä silti.

Ja oikeastaan sitten seuraava Quanticin Dreamin peli räjäytti potin koska se oli loppuun asti paljon maanläheisempi tapaus kun edellä mainittu.

Sitten tämä toiseksi uusin osan ostin kyllä aikoinaan PS3:llekin mutta jostain syystä se ei vain napanut kun siinä tarina hyppi edes takaisin lapsuudesta aikuisuuteen.

Nyttehän PS4 ja PC versiossa voit pelata mixattuna joka tarkoittaa sitä että se on enemmän oikeasa kroonisessa järjestyksessä kuin alkuperäinen ps3 versio mutta ei siltikään ihan täysin(katso viestin alhaalta)

Nytten kun peli on pelattu läpi niin oikeastaan ymmärsi miksi tekijät halusi toteuttaa sen noin.

Vanhaksi edellisen genin peliksi ulkoasu hoitaa asiansa hyvin ja äänet/tehosteet ajantasalla mutta se mistä haluaisin valittaa on kamerakulmat ja ohjattavuus, välillä neiti Holmes ei mennyt siitä kohtaa mistä piti ja välillä noi meni molemmat mönkään, siten tuli päästettyä "vi**u per***eitä suusta"
Tämä sama on kyllä läsnä myös muissakin QD peleissä(detroittia en ole pelanut) että tuossa mielessä ei ollut uutta mutta mietinkin että onko tekijät tarkoituksella tuon tehneet?

Kuten mainitsin niin pidin eniten Heavy Rainista ja tässä Beyond Two soulsissa vähän sama vika kuin Fahrenheitissa että loppua kohtin lähtee taas mopo käsistä ja maailman pelastaminen on pelaajan harteilla.

Kyllähän peli teki montakin asiaa oikein kun sen tällä kertaa jaksoi pelata läpi mutta mielestäni heikoin QD peleistä joka ei toki tarkoita että peli olisi huono mutta ei vain tullut hahmoihin sellaista yhteyttä mitä aikasemissa QD peleissä tuli.

Kenelle tätä sitten voi suositella niin toki QD pelien ystäville mutta jos et ole pitänyt aikasemmista QD peleistä (Fahrenheit/Heavy Rain) niin tuskimpa pitäisit tästäkään mutta leppoissaan rauhalliseen pelaamiseen tämä oli passeli teos ja itse pidin enemmän tuosta mixatusta järjestyksestä kuin alkuperäisestä

3/5

QB->QD korjattu!


Nytten olen pelanut life is strangein osia:
Life is strange
Life is Strange: Before the Storm
Ja käsittelen niitä samana peliosana, sorry for that.. mutta yritän välttää isompia spoilereita!
Lis:Life is strange
BTS:Before the strom(esiosa)

Sanon tämän alkuun että olen onnellinen pelaaja että jatkoin pelaamista vuonna 2019 vaikka alunperin aloitin 2015 syksyllä ja erillaiset syyt eivät vedoneet pelisarjan osaan..
@Chloe monesti kehui tätä ja vähän pelkäsinkin tätä sen takia että ajaako tämä hulluuden partaalle pelaajat. Omalla kohdallani ei onneksi sentään(nickiä vaihta jne) mutta oli se kyllä elämäys!

Pelinähän tää ei ole kummoinen vaan sellainen Walking Dead maastoon sopiva.
Tää on sellaista teinihömppää mutta ei kannatta isompienkaan karjujen pelästyä.. Tulen siihen myöhemmin.

Juoni nopeasti selitettynä on se että Max saa supervoiman kelata aikaa ajassa taaksepäin ja se on rajattu että sen "mapin" kohdalla voit kelata aikaa toiseen suuntaan ja antaa mahdollisuudet siihen että voit yrittää katsoa ihmisten reaktioita sinun toimiisi mutta osat eivät silti toimi vaan ne tulevat ilmi toisessa EP ettet voi kelata enään sinne saakka.

Peli käsittelee erinomaisesti eri aihe alueita jos voi sanoa, koulua, yksinäysyyttä ja etkä ole suosittu.

Parhamillaan peli antaa vaikuttaa noihin mutta isoin ja isoin teko tehdään vasta totta kai lopussa, voit vaikuttaa eri asioita matkan varrella mutta ekalla kerralla tuntuu että voisit vaikuttaa tilanteisiin paljon niin hävii kun pelaat toisen lopun ja lopun valinnasta riippujen niin että vaikutatko mitenkään vaiko et vaikuta?

Pakko kehua hahmoja ja Maxia ja Chloeta varsinkin(syystä miksi @Chloe sekosi siihen)
Enpä muista peliä missä olisin jälkeenpäin miettinyt että vittu toi hahmo olisi ansainnut paljon paremman lopun vaikka ei ollukkaan mikään kiva kaveri.

Pelinä 4/5
Oman genren edustajana 5/5

Lopussa tein päätöksen joka tuntui samalta oikealta mutta niin väärältä... Minäkin yli 30v kaveri piti pitää kyyneliä... Pelinä ei kummoinen mutta noin muuten 10/10.

Spoileri: Ei spoilaa jos olet alussa lissisä mutta spoilaa jos olet lopussa

 

[xarot]

The Sinking City

Olikohan se viime vuonna kun julkaistiin ihan mukiinmenevä Call of Cthulhu -peli. Ei mikään tajunnanräjäyttävä, mutta ihan OK kävely-/tutkintasimulaattori.

Tämä Sinking City on Frogwaresin tekele jonka muita pelejä ovat esimerkiksi liuta Sherlock Holmes -pelejä. Niistä en ole pelannut kuin yhtä, Crimes and Punishmentsia, joka oli todella rajoittunut, kökkö ja lähinnä rasittava tekele.

Tässä Sinking Cityssä liikutaan kohtalaisen avoimesti uppoavassa kaupungissa, josta osa on jo uponnut. Katujen välissä on suo siellä, vetelä täällä ja välillä otetaan lähimmästä laiturista löytyvä vene käyttöön. Itse pelissä suoritetaan pääjuonenkin osalta "tehtäviä" joista suurin osa menee täysin saman kaavan mukaan: Käydään kaupungintalolla/poliisiasemalla/kirjastossa jne tutkimassa arkistoa, mennään "rikospaikalle", tutkitaan ympäristöä, etsitään hotspotteja ja ynnäillään johtolankoja yhteen. Johtolangat ovat kasa huikeita oivalluksia, luokkaa Pena kävi kaupassa + osti kaljaa = pena on varmaan kännissä -tasoa. Sitten tapahtumapaikalla koostetaan tapahtumista "looginen" konstruktio tapahtumista joissa neljään kohtaan merkitään oikea järjestys. Vaikeaa siis kuin mikä.

Pelissä on myös aseita ja näillä pääsee välillä ampumaan. Kudit ovat tosin loppu tuon tuosta, kun viholliset syövät ammuksia reippaasti. Matkaesitteessä lupailtiin kauhupeliä, mutta kun näin ensimmäisen monsterin taisin lähinnä nauraa. Pienimpiä otuksia näyttää juoksevan jaloissa myös pitkin Sinking Cityn katuja eivätkä asukkaatkaan ole näistä moksiskaan. Itse päähenkilöllä taas on mittari jolla mitataan pääkopan henkistä hyvinvointia ja järki tuntuu lähtevän tuon tuosta ilman mitään järkevää syytä.

Kaipa tämäkin tulee läpi pelattua, mutta mikään ei oikein puske jatkamaan. Näillä omilla pelitunneilla pitäisi ehkä vain kylmästi jättää "huonot tekeleet" kesken ja pelata niitä joita odottaa että pääsee pelaamaan/jatkamaan.

 

[Mete]

Shin Megami Tensei: Devil Summoner: Raidou Kuzunoha vs. King Abaddon

Shin Megami Tensei: Strange Journey Redux

Viime vuonna 3DS:lle (edelleen se hengittää) julkaistu päivitetty versio DS-originellista. Uutta sisältöä, pääpaino päädunkkujen ohella aukeavassa sivudunkussa, sen pomoissa ja uusissa päätöksissä juonelle. Pelin balanssia on osittain helpoitettu, mutta nämä muutokset ovat valinnaisia (esim. MC:n kuolema ei aiheuta välitöntä game overia - itse pelasin 95% pelistä ilman tätä) ja vaikeustasoja on lisätty. Noin 80% uudesta sisällöstä on varauksetta hyvää, ja loput 20% jakaa vähän mielipiteitä. Ensiksi mainitsen uuden piirrostyylin, jonka yllä olevasta kuvasta näkee. SMT-legenda Kanekon alkuperäiset hahmot on piirretty uudelleen Doin geneerisemmällä tyylillä. Doi on varsin taitava, mutta Kaneko-fanipoikana olisin halunnut alkuperäiset designit vaihtoehtona. Toisena mainittakoon Atlukselle perinteiseen tyyliin paranneltuun uudelleenjulkaisuun lisätty naishahmo, tällä kertaa Alex (löydätkö kuvasta?) joka ensituntumalta vaikutti erottuvan hahmojen joukosta huonolla tavalla, mutta oli hän loppujen lopuksi ihan OK lisäys.

Tyyliltään peli palaa sarjan juurille ja on siniverinen blobber eli luolastoja kalutaan (kirjaimellisesti) maailman tappiin asti, läpi teleporttereiden, ansojen, pimeiden luolien ja muiden esteiden, karttaa täyttäen ja demoneja listien. DS:llä näitä blobbereita oli ihan kiitettävästi, sillä konsoli sopeutui genreen hyvin ja Citralla emuloidessa sain ruudut jaettua eri näytöille ja näin ollen kartta oli kakkosnäytöllä helposti näkyvillä.

Aiemmista peleistä tuttu press turn -systeemi on korvattu COOP-comboilla, eli vihulaisen heikkouksiin osumalla ei saakaan enää lisävuoroja, vaan samaa puolta (law/neutral/chaos) olevien demonien kanssa tekee combon ja näin lisää lämää. Olen itse press turnin ystävä, mutta tämä systeemi kävi hyvästä vaihtelusta. Aivan pelin alussa sen hyödyntäminen oli pakollista expert-vaikeustasolla, ja pelin keskivaiheilla se kävi jokseenkin vähemmän tärkeäksi, kunnes taas lopussa siitä tuli jälleen tärkeä, kun vihulaiset ja pomot saivat enemmän resistansseja joista COOP-lämä meni helpommin läpi.

Merkittävä lisäys on demonien analysointi - ensimmäisellä kerralla uuden demonin kohdatessa se on täysin tuntematon ja näkyy vain digitaalisena möykkynä jonka kaikki tiedot näyttävät kysymysmerkkiä. Ensimmäisen voiton jälkeen demonin ulkonäkö ja nimi saadaan selville, ja resistanssit tulevat näkyviin mitä enemmän samaa demonia listii. Tykkäsin tästä systeemistä, ja se oli pelin kontekstissa aivan looginenkin. Kun nämä demonit hankkii omiksi ja analyysin suorittaa loppuun, saa demonilta sourcen joka sisältää tälle demonille ominaisia skillejä joita sitten voi käyttää fuusioissa. Sourcejen fiksu käyttö on todella tärkeää, sillä ilman niitä saa uusille demoneille varsin rajoitetusti skillejä ja ne hyväksyvät vain tiettyjä elementtejä.

Demonit suhtautuvat MC:hen eri tavalla riippuen onko tämän alignment chaos, neutral vai law, ja eri puolten takana on lukittuna jonkin verran sisältöä, joka NG+ sisällön ohella kannustaa uudelleenpelailuun. Käytin emulaattorin nopeudensäädintä melko vapaasti, joten läpäisin pelin verrattain nopeasti, mutta kyllä siihen silti 70-80h upposi, enkä tehnyt kuin murto-osan sivutehtävistä. Tälle sarjalle on tyypillistä, että viimeinen pomo on enempi eeppinen kuin oikeasti vaikea, mutta tähän peliin tämä sääntö ei sovi, sillä alkuperäisen sisällön viimeinen pomo vaati useamman tunnin suunnittelua, fuusioita ja grindausta ennen kuin lähdin edes yrittämään, ja uuden dunkun viimeinen pomo oli tätäkin hankalampi ja mielestäni ehkä paras viimeinen pomo tähän mennessä. Tämä dunkkukin oli vähän eri tasoa kuin muu peli monimutkaisuudeltaan, jota ei pakollisistakaan dunkuista puuttunut. Kehittäjät olivat päättäneet kasata kaikki haista paska -tason ansat ja kikat yhteen läjään, joskin olihan se oikeasti ihan kiva paikka läpäistä vähän masokistisessa mielessä.

Power levelit olivat tässä pelissä esim. IVAan verrattuna maltillisemmalla tasolla. Siinä missä IVAssa loppua kohden MC oli lvl 99 jumala ja demonit lähinnä taustatukena, Strange Journeyssä MC on neuteroitu, sillä hän ei voi oppia skillejä muuten kuin eri aseiden kautta. Näin ollen MC päätyy helposti ns. item-automaatiksi, kun demonit hoitavat itse lämän tekemisen. Olisin toivonut sen verran agressiivisempaa skaalaamista, että olisin päässyt fuusioimaan loppupään demoneja. Nyt pienellä grindillä pääsin 85-levelisenä melkein sinne, mutta en ihan, ja Vishnut, Shivat ja Motit jäivät haaveeksi.

Juonta en sen kummemmin setvi, mutta peli on melko juonipainoinen. Antarktikselle on ilmestynyt musta alue, joka leviää leviämistään. Erikoistiimit futuristisissa aluksissa lähetetään tutkimusmatkalle joka totta kai leviää käsiin saman tein ja tehtävä muuttuu selviytymismissioksi samalla kun Maan tulevaisuus makaa pienen tiimin harteilla. Musta alue on demonien asuttama, ja sen en eri osat edustavat ihmiskunnan syntejä tuhlaavaisuudesta sotaan. Ihmiset löytävät itsensä jälleen kerran enkelien ja demonien välikappaleena. Valitsin itse uuden neutraalin lopun, joka näyttää näille osapuolille ja heidän valtataisteluilleen keskisormea ja kairaa ihmiskunnalle elintilan kiväärin ja valtavien kivesten avulla.

Mainittakoon vielä pelin musiikki. Shoji Meguron osoittaa jälleen kerran olevansa monikykyinen mies luomalla sinfonisen soundtrackin joka välttää kuulostamasta umpigeneeriseltä.



En lähde vielä hakkaamaan kiveen tämän pelin sijoitusta top-listallani suhteessa sarjan muihin peleihin, mutta pidin siitä paljon ja voin vain suositella sitä kaikille blobbereiden ystäville.

 

[perato]

Hellblade: Senua's Sacrifice (PC)

Tämä oli näitä pelejä, joista oltiin valmiita maksamaan vähän ekstraa ihan sen takia, että tarjolla jotain ehkä tavallisuudesta poikkeavaa. Vahvasti suosittelen tätä peliä ihmisille, jotka odottaa peliltä jotain tarinaa ja vähemmän pelillistämistä. Tässä oikeastaan on keskiössä tuo itse tarina, ja itse peli on hyvinkin yksinkertainen, joskaan ei ehkä ihan helppokaan. HUDia ei ole ollenkaan, ei questinuolia, ei luettavaa tekstiä(riimuja lukuunottamatta). Peli ohjaa eteenpäin kenttäsuunnittelun ja äänien avulla. Tästä huolimatta(tai tämän vuoksi) peli on suhteellisen simppeli, kovin kauaa ei arvoituksia tai pulmia tarvitse ratkoa. Itse juonesta en sinällään halua alkaa aukomaan, mutta mielenterveysalalla työskenteleville lienee mielenkiintoinen kokemus. Ehdottomasti pelattava kuulokkeilla. Puistatuksia, oivalluksia, ahdistusta luvassa.

Hirveesti plussaa pelin äänimaailmasta ihan kaikesta musiikista puheeseen. Harvoin peleissä tulee vastaan tällaista ääninäyttelyä, josta tulee fiilis, että pelihahmon kärsimä kipu/tuska on oikeaa eikä näyteltyä. Plussaa myös graafisesta ulkoasusta, joka tosin vähän heittelee, mutta tarjoaa varsin vaikuttavia ympäristöjä ja hetkiä. Senuan ilmeet tuo kyl hyvin hahmon tunteet ja ajatukset esille.

Ehkä hieman negatiivisena kommenttina pakko sanoa, että varsinkin loppuakohden taistelut tuntui jotenki ylilyödyiltä, ja alko tulla useassakin kohtaa fiilis, että onkohan tässä tarkoitus antaa periksi vai onko nää loputtomat vihollisaallot tarkoitus nyt siis hakata hengiltä. Pulmat oli myös välillä vähän liian pelimäisiä, mutta toki kun koko[peli on yhtä metaforaa, niin vaikea sanoa onko nämä tekijöiden laiskuutta vai ei.

Kestoa tuli n. 7h ilman suurempia idlailuja. Ihan sopiva kesto tällaiselle pelille.

Spoileri: "Matkalla helvettiin. Pelissä vielä vaikuttavampi kun nuo hahmot tuolla taustalla liikkuu.

 

[arcane]

No, ainakin peruspeli on tavoitteena pelata läpi.

Ja nyt se on läpi: Heroes of Might and Magic III

Hieno tunne, kun tätä on pitänyt jotenkin ylivoimaisena nuorempana, kun strategiat eivät ole leipälajini. Ehkä lisärit sitten ovat sitä mahdottomuutta. Nyt kuitenkin meni suhteellisen kivuttomasti yhtä tasoa lukuunottamatta, jota puuhasin varmaan 4-5 tuntia ja jouduin aika monta kertaa ottamaan tallennuksista taaksepäin. Vähän ikävää, että viimeisissä tasoissa on melkein jatkuvasti maastoa tai estoja, ettei pysty käyttämään vahvimpia taistelutaikojaan, kun ne on kerta vihdoin saanut.

Viimeinen kampanja oli hienoisesti outo, ikään kuin jonkinlainen prologi jatkolle. Vaikeustasoltaan se oli ihan mahdottoman helppo, ja tulikin pelattua ~1,5 tunnissa tässä illan aikana.

...taas nimittäin olen flunssassa, mutta kuumeisena tätäkin jaksoi mielellään. Kampanjan kokeminen viimeinkin ei missään nimessä ainakaan vähentänyt arvostustani peliä kohtaan, vaikka juonellisesti sillä oli aika vähän annettavaa.

 

[perato]

Kerbal Space Program (PC)

Taitaa olla niitä harvoja pelejä joista voi sanoa, että vikaostos. Hyvin vähän oli tiedossa tästä pelistä kun tän sain humble monthlystä, olin katellu pikasesti, että vois olla ihan hauska peli. Tähän mennessä peliä pelattu huikeat 2h ja alkaa jo tuntua et vieläköhän tätä jaksaa. Olen päässyt lähes tutorialit puoleen väliin, ymmärtämättä viimisimmistä tutorialeista enää paljoakaan. Tai ymmärrys ehkä on, mutta toteutuksen ja ymmärryksen välillä on melkonen kuilu. Tekstiä on enemmän ku laki sallii ja teknisiä termejä nii paljon, et tää käy enemmän työstä ku hauskasta pelistä. Varmaan tää jossain vaiheessa vois aueta, mutta jos tutorialin läpipääsyyn tarvin netistä hakea apua, nii alkaa tuntua, että liekköhän tää sit on kuitenkaan mun teekuppi. Ehkä tän pelin kohalla tekee mieli sanoa, että en tykkää graafisesta tyylistä yhtään, kaikki nuo "hauskat" kerbalit tekee tästä vaan oudomman kokemuksen ku itse peli on sit kaikenlaista polttoainetasapainon säätelystä aerodynamiikkaan. Graafisesti myöskään ei mikään houkuttele jatkamaan tän pelaamista. Just ja just tätä 2h jaksanut tähän mennessä ihan sen voimalla, että vasta kävin katsomassa Apollo 11 dokkarin, mutta saas nähä. Voihan tästä tulla joku hittipelikin jos tähän jaksais paneutua.

 

[Paztak]

A Plague Tale: Innocence

Peli on teknisesti viimeisen päälle hiottu, äänet sekä musiikki kulkee käsi kädessä kauniin grafiikan kanssa. Kaikki pienet yksityiskohdat ja nyanssit on selkeästi mietitty. Bugit ja muut nykypäivän immersiota rikkovat häröilyt loistaa poissa olollaan. Pelistä huokuu pelinkehittäjien huolellisuus sekä arvostus omaa teosta kohtaan. Ai, että kun on ihanaa!

Tunnelma on katossa, pelaat innokkaana tätä uutta ja kaunista peliä mistä et tiedä juuri mitään..... Eikä tarvitse kauaa pelata huomataksesi, että pelaat tarinaa auttavalla pelimekaaniikalla. Tämähän ei ole mikään ongelma, koska täysin tarinavetoiset pelit joihin pelimekaniikka on liimattu päälle voivat olla mahdottoman hyviä kuten esimerkiksi Hellblade: Senua's Sacrifice. Noh, hetken pelattuasi tajuat ettei tämä taida olla ihan Hellblade: Senua's Sacrificen tasoinen tekele noin tarinaltaan. Tarina ja sen kuljetus ei varsinaisesti ole huono, mutta itseeni ei täysin kolahtanut ja joissain kohtaa tuli hieman pitkittämisen makua. Eikä tilannetta paranna se ettei peliä ole varsinaisesti tehty hiiviskely-, taistelu- taikka seikkailupeliksi, joten tekeminen menee nopeasti toiston puolelle. Pelissä on tosin yksi pelillinen idea mitä ei ole muissa peleissä ennen nähty ja peli nojaa aika pitkälti tähän ideaan. En kerro mikä etten spoilaa. Originin pelikellon mukaan minulta meni pelin läpäisemiseen aikaa 10h, pari tuntia olisi pelistä voinut mielestäni leikata pois.

Pelissä on kyllä hetkensä. Audiovisuaalisesti peli hieroo oikeita nystyröitä, välillä ihastelet ja välillä kauhistelet maailmaa. Juonessa on vaiheittain sopivasti muutosta pitääkseen pelaajan kiinnostuneena ja antaakseen pelaajalle syyn jatkaa pelaamista. Loppua kohden pääset käyttämään kaikkia "taitojasi" ilman pelin opastusta ja hieman ehkä soveltamaankin miten etenet missäkin tilanteessa. Mistään hulluttelusta ei ole kyse, lähinnä siitä hiivitkö, harhautatko vai tapatko. Pelissä on mukana myös joitain "puzzleja" joidenka vaativuus on luokkaa maitopurkin avaaminen.

Tarinasta ei voi sen enempää sanoa ettei "spoilaa", mutta peli sijoittuu vuoden 1348 Ranskaan ja ihmisillä on paha olla.

Suosittelenko peliä? Kyllä, jos pidät tarinan pelaamisesta, haluat testata rautaasi ja peli tulee "ilmaiseksi" jonkun kuukausitilauksen kanssa. Tai jos peli on kympin tarjouksessa jossain ja sinulla ei juuri sillä hetkellä ole muuta pelattavaa ja olet hieman edes kiinnostunut ko. pelistä.

Pisteitä pelille on vähän hankala antaa, koska eihän tämä nyt ole ihan samalla viivalla 60h+ rpg:n kanssa. Jos peliä arvostelisi pelkästään "tarinavetoiset pelit" - kategoriassa niin silloin puhuttaisi jostain 3.5/5 pelistä.

Yksi räpsy läpäisyn varrelta.

 

[Jumi]

Dota 2

Viikonloppuna twitch pommitti sähköpostiin tietoja Dota 2 International 2019 turnauksesta ja sunnuntaina lopulta murruin katsomaan finaalia vaikken ole peliä koskaan pelannut. Yllätys oli suuri kun siellä oli finaalissa kaksi suomalaista ja pojat perskuta voitti! "Pakkohan se on yksi moba opetella ihan yleissivistyksen vuoksi" ajattelin ja Steamiin mennessä huomasin että olin laittanut Dota 2:n ignoreen vuosia sitten.

13 tuntia takana bottimatseja ja alan ymmärtää miksi porukka jaksaa hakata tälläisiä pelejä vuodesta toiseen. Viihdyttävyys kasvaa varmasti vielä moninkertaisesti kun oppii uutta ja alkaa pelaamaan yhteen ihmispelaajien kanssa. Tutoriaali opettaa pelin perusidean, mutta suurin ongelma minulle oli tavaroiden ostaminen ja niiden päivittäminen, eikä googlekaan oikein osannut neuvoa näin perusasiassa. Kartalla onkin useampia kauppoja ja tavaralista näyttää kaikkien valikoiman kerralla, oston tapahtuessa joko hahmon tai kuriirin on oltava kaupan pihalla.

Jos täällä on muita täysin aloittelijoita niin PurgeGamers on tehnyt kaksi hyvää ja tiivistä videosarjaa jotka auttavat todella paljon: Dota Basics 10 jaksoa aloittelijoille ja Learn Dota 14 jaksoa pelin termistöä, taktiikoita ja kaikenlaisia kikkoja. Suosittelen katsomaan, säästin varmasti satoja tunteja ja osaa kikoista en olisi keksinyt koskaan.

Arvosanaksi tässä vaiheessa 4/5, voi hyvinkin olla 5/5 kun löytää peliporukan.

 

[dragon age]

Ei ollut tullut pelattua pc:llä pitkään aikaan, joten päätin kokeilla josko nyt pääsisi takaisin pc pelaamisen fantastiseen maailmaan uuden varmasti helpohkon ja loisteliaan Eternity: The Last Unicorn pelin mukana...

Peli nyt ei sitten aivan ollutkaan sellainen jota odotti. Koska etsin helppoa ja mielenkiintoista peliä, niin ensimmäisenä haasteena olikin armoton Dark Souls tyyppinen vaikeustaso. Jos etsii todella vaikeaa peliä, eikä välitä muistakaan "pikkuasioista" esim. kaikki on surkeaa, niin ehkä sitten jaksaisi tätäkin pelata paremmin.
Täytyykin sitten vain odotella tulevia uusia enemmän mielenkiintoisia ja edes hieman helpompia pelejä.

 

[andelsssi]

Grand Theft Auto V (PC)

Tuli napattua tämä -50% alennuksesta Steamista. Jostakin syystä tämän pelin hankkimista oon lykännyt sen julkaisusta lähtien, mutta pakko todeta mitä nyt 5 tuntia oon kerinnyt hakata kyseistä peliä, rahat ei ainakaan hukkaan mennyt.

GTA IV oli aikanaan ihan jees peli, mutta harmittamaan jäi pelistä pois jätetyt skillit eli stamina, shooting jne. sekä jotkin ajoneuvot kuten lentokoneet ja fillarit. Hienoa, että Rockstar toi vitoseen näitä San Andreasin aikaisia juttuja takaisin ja muutenkin huomaa vitosesta San Andreas meiningit ihan kaupungin Los Santosin puolesta. Vielä itseäni hämmentää toi kolmen protagonistin systeemi, mutta kaipa siihen tottuu kun pelitunteja alkaa kertymään. Pelissä on muutenkin mielestäni paljon enemmän kontenttia/tekemistä verrattuna IV:hen, joten ei ainakaan luulisi pelin käyvän heti tylsäksi.

 

[perato]

Dishonored 2 (PC) läpipeluussa, ekat 3 missiota nyt hiippailtu pasifistina läpitte. Hyvin vähän on tarvinut turvautua nettiohjeisiin, lähinnä nyt totesin jossain kakkosmission lopussa, että kun puuttuu se yks asia, nii sama vilkasta mistä se löytyy nii toisel pelikerralla ei tarvi näitä sit hakea senkään edestä.

Tykännyt kyl kovasti. Jotenki se ykköspeli ei oikeen koskaan kolahtanut, vaikka siinä tykkäsin enemmän siitä peluukerrasta ku teurastin porukkaa ihan surutta kyvyillä. Eka pelikerta tais mennä vähän siinä ku yritti(ja onnistu) tehä kaikkea kerralla, oli skillit 0, tapot 0, hälytykset 0, jolloin pelistä tuli vähän hinkkaamista. Nyt otin suosiolla nuo skillit käyttöön täl uudel hahmol, mut melko vähän näille on edelleen käyttöä. 11 runea odottaa jotain kiperää tilannetta, tähän mennessä pärjännyt lähinnä skillillä joka näyttää kaikki itemit seinien läpi, eli ei mikään välttämättömyys sekään, mut vähän jouduttaa hakemista.

Mukavasti ku tulee töistä, nii tulee ihan fiilis, et ompa kiva jatkaa taas.

Onhan tässä toki niitä ykkösen outoja typeryyksiä edelleen, lähinnä taiteellisia ratkaisuja joista en ihan samaa mieltä ole. Ulkonäöllisesti toki huomattavasti tasapainoisempi ku ykkönen. Outoa tosin on, että tässä on edelleen nämä vartijoiden yms. kiertävät lauseet, missä kolme vartijaa toistelee samoja repliikkejä 10 sekunnin välein. Vähän rikkoo immersiota kun jokainen vastaantuleva vartija kaipailee jonku pusun perään. Vähän ku ykösessä ne oli aina menossa viskille ja sikareille.

 

[arcane]

Portal 2 (PC)

Viimeksi pelannut yksinpelin julkaisussa.

~4h vierähti, eli aika nopeastihan tuo meni läpi. Puzzleja en juurikaan muistanut ennakkoon, ja oikeastaan muistelin että peli olisi ollut paljon pidempi. Kun puzzlet ratkaisin näin nopeasti, tuntui että vitsit ovat semmosta standup-tykitystä, että puolen minuutin välein pitää tulla asia joka naurattaisi, ja homma tuntui jo melko väkinäiseltä. Vitsejä enemmän olisin pitänyt siitä, että oltaisiin keskitytty koko homman traagisuuteen ja siihen miten Aperture Sciencelle kävi miten kävi. Nyt etenkin Wheatley on melko ärsyttävä hahmo.

Muuten tuntuma on sama kuin julkaisussa pelatessa. Uusia puzzle-elementtejä on aika monta (geelit, valosilta, tractor beam), mutta niitä hyödynnetään suht vähän jokaista, eikä elementtejä sekoteta juuri lainkaan. Jos ensimmäisen Portalin on pelannut, alkupeli varsinkin menee hyvin vahvana toistona. Luonnollista toki sikäli, että maailman sääntöihin tutustumatonta ei voi suoraan pistää vaikeampien ongelmien pariin.

Liian isossa osa puzzleista on pääongelmana valkoisten, portaaleja vastaanottavien pintojen spottaaminen. Etenkin silloin, kun ollaan testikammioiden ulkopuolella. Myös itse kammioissa on yleensä vain yksi hyvin selkeä ratkaisu, kun seinillä on vain muutama pinta, joihin portaalit aukeavat.

Opinpa samalla, että ohjeet PC-version splitscreenin puuttumisesta on vanhentuneet. Näemmä PC:lläkin splitscreenin saa aloitettua ihan sillä, että vaan toisella ohjaimella painaa start.

Mainio puzzle-peli edelleen, muta varsinaista peliä olisi saanut olla enemmän ja väkinäistä huumoria vähemmän. Ehkä pidempänä pelinä mekaniikka olisi ollut jo liian toistava tai tullut korvista ulos.

Teknisesti olisin odottanut, että nykykoneilla ja SSD:llä lataustauot olisivat olleet ohi sormia napauttamalla, mutta niitä joutui edelleen katsomaan joka välissä. Ne myös ikävästi usein pätkäisivät musiikin tai äänet kesken hiljaisuuteen, jatkaen tai hiljentyen latausruudun jälkeen.

 

[Metsän Otus]

Eurojankkia avaruudessa! Ranskalaisten köyhän miehen Mass Effect tarjoaa roolipelien ystäville kiehtovan maailman sekä oivan lääkkeen heille, jotka ikävöivät Normandian kapteenin tuolta.

 

[Strat]

Slay the Spire

Jo pidemmän aikaa olen etsinyt hyvää korvaajaa Hearthstonelle, eli peliä jota voi pelata 20 minuutin pätkissä, twitchiä katsoessa, läppärillä junassa tms. tai sitten pidemmissä erissä. Tässä sellainen vihdoin on. Nyt on jo melkein 20 tuntia kellossa ja peli läpi kaikilla hahmoilla, nelos actikin läpi Silentillä ja Defectillä. Seuraavaksi sitten vielä Ironcladillä ja ensi viikolla betaan tulevalla neljännellä hahmolla.

Hyvin toimivan synergian rakentaminen on kyllä harvinaisen palkitsevaa. Paras pakka jonka olen saanut kasaan oli Defect, jossa oleellisina reliikkeinä Ceasing Top, Busted Crown, Fusion Hammer ja Medical Kit. Eli +2 energiaa, status-kortit voi pelata kädestä, ja aina kun kädessä ei ole yhtään korttia saa nostaa uuden kortin. Kortteja pakassa oli All for One, Apotheosis, 2x Turbo, 4x Hologram, paljon 0 energian kortteja sekä jokunen turha 1 energian kortti. Valitettavasti turboja ei löytynyt kuin kaksi... Noh, pakka toimi silti ihan hyvin. Parhaimmillaan sain pelattua yli 80 korttia vuorossa ja act 4 meni puhtaasti läpi yhtään damagea ottamatta.

Ainoa miinus pelissä on paikoin heikko balanssi. Puolustuksen painottaminen on lähes aina parempi strategia kuin agressiivinen hyökkäykseen panostaminen. Jos perusvihollisilta ja eliteiltä ei ota yhtään damagea voi leirinuotiolla huoletta upgradeta kortteja healaamisen sijaan. Silentillä ei tarvitse edes pelata yhtään ainutta attackiä, periaatteessa yksikin Noxious Fumes riittää tappamaan vihollisen kuin vihollisen. Loput kortit ja energian voikin sitten keskittää täyteen kilpparipuolustukseen.

 

[kaarlos]

Slay the Spiren bongasin itsekin toissapäivänä ja jonkin verran on tullut väännettyä. Joka hahmolla Act 3 meni ekaa kertaa läpi eilen ja pikkuhiljaa alkaa hahmottua, ettei kortteja aina kannata ottaa lisää. Varsin hyvin tuntuu toimivan tuollaiset pienemmät dekit tiukalla corella hyviä kortteja.

 

[Refloni]

Max Payne 1 & 2

Alan Wake maistui hyvin, joten päätin tarkistaa Remedyn vanhemman hittisarjan. Max Payne on kestänyt aikaa hyvin. 2000-luvun alun grafiikka nyt on mitä on, ja kontrollit voisivat olla särmemmät, mutta äänet, tarina, mekaniikat ja ennen kaikkea pelaamisen hauskuus ovat kohdallaan. Aikoinaan vallankumouksellinen bullet time -systeemi on hauska käyttää. Tarina on hyvin kirjoitettu ja onnistuu synkkyydestään huolimatta usein hymyilyttämään. Kaikki noir-genren kliseet käydään läpi rakkaudella.

Jatko-osassa on sitten kertaluokkaa paremmat grafiikat ja hyvin samantyyppinen mökötystarina. Max Payne 2 toimii ykköstä paremmin ja raivostuttavista painajaiskohdista on tehty pelattavampia. Loppu ei tosin yllä ykkösen huikean finaalin tasolle.

Nykystandardeillakin (grafiikkaa lukuunottamatta) oikein päteviä räiskyttelyjä. Suosittelen.

Celeste

Erittäin tyypillinen indiepeli: tasohyppely, pikseligrafiikat, hyvä musiikki, henkilökohtainen tarina, sadistisen vaikea. Tyttö kiipeää vuorta, tapaa mielenkiintoisia persoonallisuuksia ja joutuu kohtaamaan sisäiset demoninsa. Tarina toimi minulle paremmin kuin näissä indiehyppelyissä ja kävelysimulaattoreissa yleensä, ja kova vaikeustaso korosti sen pointtia. Pikseligrafiikkaa täydennetään välillä piirrostaiteella, joka on todella nättiä.

Omalla tilillä oli 1748 kuolemaa pelin lopussa. Pelin mukaan suuresta luvusta kannattaa olla ylpeä, koska se kertoo sinnikkyydestä.

 

[napsu]

Deep Sky Derelictsiä takana nyt 34 tuntia ja alkaa nousta tie pystyyn. Pelissä on valitettavasti yhä bugeja ja se jumittuu aina välillä. Kyllä tästä silti sen 95 senttiä maksoi kahden muun pelin kanssa tukeakseen kotimaista peliteollisuutta, vaikka pelin hukattu potentiaali ottaakin vähän päähän. Tulee mieleen, että tekijät olisivat voineet hoitaa peruspelin kuntoon ennen kuin menivät tekemään dlc:n.

 

[arcane]

AM2R (PC)

aka Another Metroid 2 Remake. Ilmainen fanipeli, jonka Nintendo pysäytti liian myöhään - siis noin päivä siitä, kun peli oli jo levinnyt ympäri internetiä. Mielenkiintoisesti lakitoimet eivät ole estäneet myöskään pelin päivittämistä, kunhan alkuperäistä peliä ei enää jaeta. Nyt alla oli versio 1.4.3. Pelivälineenä toimi Buffalon Classic USB Gamepad (eli SNES-kopio).

Tämä on toinen kerta läpäisylle. Vaikeustasoksi valitsin normal, koska tämä on todennäköisesti vaikein pelaamani Metroid ja muistan jo ensimmäisen kerran olleen minulle hieman hankala.

Mainio peli edelleen ja ilmiömäinen suoritus faneilta. Koska pidän GBA:n Metroideista suht paljon, on mukava saada Metroid 2 samaan tyyliin tehtynä. Ainoa josta en niin välitä, on monet musiikeista ja pelin loppupuolen Metroidit, jotka vaan ovat kestäviä ja turhan vaikeita, mutta sitten niillä on kuitenkin jokaisella vieressä putki, johon pääsee nössöilemään pakoon.

Piilotetut tavarat ja kaikenlaiset tosifaneille tehdyt esteet ovat myös minulle ihan käsittämättömiä, ensimmäisellä kerralla keräysprosentiksi taisi tulla 65% ja nyt varmaan 58%, enkä yksinkertaisesti edes ymmärrä miten joihinkin tavaroihin on tarkoitus päästä käsiksi. No, onneksi ei tarvitsekaan, ja palkinnot ovat aika mitättömiä, joka on ollut Metroideissa ongelmana ihan aina. Kun pelin lopussa on perustallaajalla ~120-150 rakettia ja se menee helposti läpi, niin mitä hyötyy keräämällä sen 250 kaikesta kivenkoloista ja muista. Jotain muuta pitäisi olla palkintona, jotta kerättävää jaksaisi.

 

[perato]

Dishonored 2 (PC) läpipeluussa, ekat 3 missiota nyt hiippailtu pasifistina läpitte. Hyvin vähän on tarvinut turvautua nettiohjeisiin, lähinnä nyt totesin jossain kakkosmission lopussa, että kun puuttuu se yks asia, nii sama vilkasta mistä se löytyy nii toisel pelikerralla ei tarvi näitä sit hakea senkään edestä.

Spoileri

Tykännyt kyl kovasti. Jotenki se ykköspeli ei oikeen koskaan kolahtanut, vaikka siinä tykkäsin enemmän siitä peluukerrasta ku teurastin porukkaa ihan surutta kyvyillä. Eka pelikerta tais mennä vähän siinä ku yritti(ja onnistu) tehä kaikkea kerralla, oli skillit 0, tapot 0, hälytykset 0, jolloin pelistä tuli vähän hinkkaamista. Nyt otin suosiolla nuo skillit käyttöön täl uudel hahmol, mut melko vähän näille on edelleen käyttöä. 11 runea odottaa jotain kiperää tilannetta, tähän mennessä pärjännyt lähinnä skillillä joka näyttää kaikki itemit seinien läpi, eli ei mikään välttämättömyys sekään, mut vähän jouduttaa hakemista.

Mukavasti ku tulee töistä, nii tulee ihan fiilis, et ompa kiva jatkaa taas.

Onhan tässä toki niitä ykkösen outoja typeryyksiä edelleen, lähinnä taiteellisia ratkaisuja joista en ihan samaa mieltä ole. Ulkonäöllisesti toki huomattavasti tasapainoisempi ku ykkönen. Outoa tosin on, että tässä on edelleen nämä vartijoiden yms. kiertävät lauseet, missä kolme vartijaa toistelee samoja repliikkejä 10 sekunnin välein. Vähän rikkoo immersiota kun jokainen vastaantuleva vartija kaipailee jonku pusun perään. Vähän ku ykösessä ne oli aina menossa viskille ja sikareille

.

Sain tän loppuun. Emilyllä, Shadow ja Clean hands, eli havaitsematta ja tappamatta. Olihan tää oikeastaan yllättävän positiivinen kokemus kaiken kaikkiaan. Tasosuunnittelussa ihan helmiä, nuo ykösen asiat eivät enää nii nyppineet parin tason jälkeen ja hinkkaamistakin oli yllättävän vähän. Ehkä tuo domino teki pelistä loppujen lopuks vähän turhankin helpon. Ja toisaalta ghostissa kun ei haitannut ruumiiden löytyminen tai huomion herättäminen esim. äänellä, niin sai aika helposti puuhattua kaikki vartiat pelistä pois ekan parin tason jälkeen.

Tarinahan tässä nyt oli taas mitä oli ja juonenkuljetus ihan onnetonta. Välillä noita "tapettavia" kohteita annettiin ihan sellaisella aasinsillalla, että kun tehtävä päättyi niin juonenkuljettaja kertoi, että: "hei muuten, tällainen tyyppi liittyy tähän, miten ois seuraavaksi". Jäi jotenkin todella epäselväksi miten nää kaikki liitty toisiinsa, mutta siitä voinee osittain syyttää itseään kun en puolen välin jälkeen lukenut niitä lippulappuja juuri ollenkaan mitä sieltä oli mahdollista kerätä.

Kenttäsuunnittelusta pakko nostaa hattua. Oli siellä muutama ohilaukaus, mm. Royal Conservatory oli oikeastaan suurikin pettymys. Toisaalta taas Jindoshin kartano ja huippuna Aramis Stiltonin kartano olivat taas sit oikein mukavia kokemuksia. Varsinkin jälkimmäisen tason aikamatkailu oli oikeasti ihan virkistävä kokemus, tuosta melkeen toivois kokonaisen pelin. Osittain vähän harmitti, että tässä oli turhan paljon näitä "pari katua ja niiden asunnot" tyyppisiä välivaiheita, jotka tuntu olevan noin 30-50% ite tason sisällöstä, jolloin esim. em. Conservatory jäi melko lyhkäseks ja pieneksi paikaksi.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin, vaikka ykköselle en lämmennyt.

Saatiinhan tähänki yks pasifisti achievement lisää.

 

[Mete]

Shin Megami Tensei: Strange Journey Redux

Shin Megami Tensei: Persona 2: Innocent Sin (PSP)

Jostain sai Personakin alkunsa, ja iskinkin hampaani kiinni tähän duologiaan, johon kuuluu Innocent Sin (IS) ja Eternal Punishment (EP). Pelit julkaistiin alunperin 1999-2000 PS1:lle ja uudelleen paranneltuina versioina PSP:lle 2011... tai tarkemmin ottaen, PS1:lle päätyi tuolloin länteen vain EP, kun taas PSP:lle saimme vain IS:n. Eli alunperin saimme vain duologian toisen osan, ja sama kikka toistettiin yli kymmenen vuotta myöhemmin. EP:n PSP-version fanikäännös on ilmeisesti edelleen työn alla, mutta tällä hetkellä ainut keino pelata toinen osa on palata PS1:lle kun on ensin päässyt nauttimaan parannellun version herkuista. Pelin kehittäjä Atlus on unohtanut nämä pelit lähes täysin ja esim. Falloutin kanssa tuttu ilmiö näkyy tässäkin tapauksessa, sillä fanit on jaettu katanalla keskeltä kahtia sarjan vanhojen ja uusien pelien välillä. Monille Persona 3 on sarjan ensimmäinen peli, kun taas wanha kaarti vannoo aiempien pelien nimeen.

Pelin vahvinta antia on sen maailma, hahmot ja juoni. Olen aiemmin pelannut sarjasta vain vitososan, ja siihen verrattuna Innocent Sin loikkaa yliluonnolliseen paljon nopeammin. Huhuista tulee tarpeeksi levittyään kirjaimellisesti totta, koulun vaakuna on kirottu, ihmiset muuttuvat "varjoiksi" ja katoavat yhteiskunnan muistosta. Unohdetuksi tuleminen ja piilotetut muistot ovat juonessa monella tapaa keskeisessä roolissa, ja huhujen toteenkäymisestä tulee käytännöllinen mekaniikka, kun sitä pääsee hyödyntämään itse pelissä. Kun laittaa huhun kiertämään ramen-ravintoloitsijan salaisesta asebisneksestä, käy huhu toteen ja näin saa tiimin aseistettua. Puolessa välissä juoni hyppää kutosvaihteelle ja karkaa raiteilta, mutta erittäin mielenkiintoisella tavalla. Tällöin keskeiseksi hahmoksi nousee eräs erittäin tunnettu diktaattori, joka ei suinkaan kuollut toisessa maailmansodassa. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa (ja avaa saman verran kysymyksiä):

Spoileri: Loppupelin spoilereita

Pelin heikointa antia taasen on sen vaikeustaso ja balanssiongelmat. Innocent Sin on valitettavasti liian helppo ja sen hard-vaikeustaso vastaa parhaimmillaan ehkä muiden pelien mediumia, jos sitäkään. En tiedä mitään turhauttavampaa, kuin liian helppo RPG, sillä pelillä voi olla monta hyvää mekaniikkaa ja systeemiä, joihin pureutuminen on ajanhukkaa, sillä perse edellä ja pää puskassa selviää silti kaikista vastuksista. Pelissä on laaja valikoima erinäisiä skillejä ja niiden comboja, mutta monet ovat todella heikkoja kun taas toiset ovat erittäin vahvoja. Sarjan muissa peleissä fyysisiä hyökkäyksiä on kahta sorttia (melee/ranged) mutta tässä niitä on viisi... jotka ovat kaikki samanlaisia eli jaottelu on pitkälti yhdentekevä, ja fyysisiä kykyjä kannattaa käyttää muutenkin vain silloin, kun mikään muu ei tehoa. Sarjasta löytyy tusina peliä, joissa jokin mekaniikka toimii tavalla x, mutta Persona 2:ssa se toimiikin tavalla y. Instakillit ovat muissa peleissä light/dark-elementtiä, mutta tässä niitä on myös fyysistä sorttia (ja vihulaiset käyttävät niitä myös). Muissa peleissä almighty-elementin juju on se, että vastapainona korkeille MP-vaatimuksille niitä ei voi estää millään tavalla ja näin on aina olemassa keino tehdä kunnon lämää vaikka vihulaisella olisi kovat resistanssit muihin elementteihin. Persona 2:ssa almighty on kuin mikä tahansa muu elementti ja sen voi nullata tai pistää vastapallona takaisin käyttäjälleen, ja jostain syystä esim. poison lasketaan kuuluvaksi tähän, kun muissa peleissä ns. status ailmentit ovat oma lukunsa. Pelistä löytyy siis monta poikkeuksellista ja eksperimentaalista mekaniikkaa, mikä sinänsä tuo vaihtelua, mutta balanssi on välillä niin ja näin. Kaiken tämän lisäksi satunnaisia tappeluja tulee vastaan todella usein, mistä johtuen pidin pelin usein 150% nopeudella ja säästin näin paljon aikaa dunkkuja putsatessa.

Itse demonien kaarti on samalla lailla tälle pelille uniikki sillä monet niistä ovat jääneet tämän pelin jälkeen unholaan. Mytologisten hahmojen lisäksi vastaan tulee mm. Aleister Crowley, Rasputin, SS-joukkoja ja historiallisia japanilaisia poliitikkoja ja kirjailijoita. Näitä kaikkia ei valitettavasti saa omaan käyttöön, ja kaiken lisäksi peli antaa tietyissä juonenvaiheissa ilmaisia Personia jotka riittävät varsin hyvin pelin alusta loppuun, siinä missä sarjan myöhemmissä peleissä niitä tulee matkan varrella itse kerättyä monta tusinaa. Päähahmojen Personat ovat saaneet vahvasti insipiraatiota muotilehdistä ja näytöksistä ja ne tulevat pitkälti kreikkalaisesta ja roomalaisesta mytologiasta. Kts. ylläolevassa kansikuvassa esiintyvät Apollo ja Artemis.

Musiikki on vähemmän yllättäen erinomaista Shoji Meguron käsialaa ja PSP-versiossa tulee mukana niin alkuperäiset PS1-sovitelmat kuin remixatut versiotkin.



Pelin ongelmista huolimatta pidin siitä paljon ja siirrynkin nyt Eternal Punishmentin pariin Retroarchin avustuksella.

 

[Raxama]

Shin Megami Tensei: Persona 2: Innocent Sin (PSP)

Pelin kehittäjä Atlus on unohtanut nämä pelit lähes täysin ja esim. Falloutin kanssa tuttu ilmiö näkyy tässäkin tapauksessa, sillä fanit on jaettu katanalla keskeltä kahtia sarjan vanhojen ja uusien pelien välillä. Monille Persona 3 on sarjan ensimmäinen peli, kun taas wanha kaarti vannoo aiempien pelien nimeen.

Kohtalaisen kova SMT-urakka sulla vissiin menossa Persona 1-2 ja 3-5 erothan on pääasiassa se ettei 1 ja 2 oo jaoteltu kouluelämää ja sitä dunkuissa ryömimistä toisinkun noissa 3-5. Kakkonen on jokatapauksessa jees peli ihan ok tarinalla, mut ei se oikeestaan mitenkään maatamullistava ollut varmaan aikoinakaan vaikka olikin vähän erikoinen tapahtumapaikka. Kolmosessahan vasta tuotiin se vähän dating-sim tyylinen vapaa-aika ja social linkit mukaan mikä sit on säilynyt sarjassa vitoseenkin asti. Se jo alkaa tekemään siitä vähän erikoisemman, mutta jokatapauksessa kolmosesta paistaa kyllä kilometrin päähän se et kyseessä oli pelkkä kokeilu ainakin toistaseks. Social Linkeissä ei kauheesti sisältöä ainakaan omasta mielestä ollu ja se ite liha pelissä olikin vaan 250+ kerrosta samaa randomoitua tornia, välissä muutamat bossit. Tarina siinä kyllä on omasta mielestä ehkäpä vahvin kaikista Personista, mutta valitettavasti se on vaan niin pakkopullaa pelata et mulle riitti se yks kerta.

Mut jos haastetta seuraavaan peliin haluut niin P3FES ja Hard, luulis tarjoavan sopivasti haastetta. P3 Portablen Maniacista mulla ei oo kokemusta, mut olettaisin helpommaks kuin vanillan tai FESin, siinä kuitenkin pääsee itse ohjastamaan tiimiläisiä eikä se oo AI:n harteilla.

 

[Mete]

Kohtalaisen kova SMT-urakka sulla vissiin menossa Persona 1-2 ja 3-5 erothan on pääasiassa se ettei 1 ja 2 oo jaoteltu kouluelämää ja sitä dunkuissa ryömimistä toisinkun noissa 3-5. Kakkonen on jokatapauksessa jees peli ihan ok tarinalla, mut ei se oikeestaan mitenkään maatamullistava ollut varmaan aikoinakaan vaikka olikin vähän erikoinen tapahtumapaikka. Kolmosessahan vasta tuotiin se vähän dating-sim tyylinen vapaa-aika ja social linkit mukaan mikä sit on säilynyt sarjassa vitoseenkin asti. Se jo alkaa tekemään siitä vähän erikoisemman, mutta jokatapauksessa kolmosesta paistaa kyllä kilometrin päähän se et kyseessä oli pelkkä kokeilu ainakin toistaseks. Social Linkeissä ei kauheesti sisältöä ainakaan omasta mielestä ollu ja se ite liha pelissä olikin vaan 250+ kerrosta samaa randomoitua tornia, välissä muutamat bossit. Tarina siinä kyllä on omasta mielestä ehkäpä vahvin kaikista Personista, mutta valitettavasti se on vaan niin pakkopullaa pelata et mulle riitti se yks kerta.

Mut jos haastetta seuraavaan peliin haluut niin P3FES ja Hard, luulis tarjoavan sopivasti haastetta. P3 Portablen Maniacista mulla ei oo kokemusta, mut olettaisin helpommaks kuin vanillan tai FESin, siinä kuitenkin pääsee itse ohjastamaan tiimiläisiä eikä se oo AI:n harteilla.

Yhdeksän näitä pelejä tänä vuonna koluttu ja muutaman aion vielä. PS1 EP on kuulemani mukaan sentään sen verran vaikeampi kuin tuo juuri pelaamani PSP IS että se sentään vaatii jotain muuta kuin autobattlea suurimman osan ajasta. Persona 5 jäi mieleen vähiten ruusuisena, lähinnä koska se oli niin helvetin pitkä, mutta siinä Hard oli hyvin toteutettu vaikeustaso. Pomot varsinkin vaativat joskus useamman yrityksen. 3 ja 4 ovat välillä kiinnostaneet sen verran että olen aivan alun saanut pelattua mutta loppujen lopuksi otan mieluummin puhdasverisen SMT:n tai juuri Persona 2:n joka sekoittaa molempien sarjojen elementtejä omaan makuun paremmassa suhteessa. Social linkkejä en kaipaa.

 

[xarot]

Return of the Obra Dinn

Enpä olisi uskonut, että 2-värinen tutkimispeli koukutaisi näin vakuuttavasti. Pelissä tutkitaan Obra Dinn nimistä laivaa, jonka miehistön kohtalot pitää selvittää vakuutusyhtiölle. Miehistöä on yhteensä 60, ja näiden viimeisiin hetkiin palataan "kuolemankellolla" joka näyttää (lähes) jokaisen viimeiset hetket. Todella harvoin kuitenkaan loppuhetkissä kerrotaan mitään nimiä, vaan nämä pitää etsiä mm. vaatetuksen, olemuksen, kansallisuuden, tatuointien, jne perusteella ja ei todellakaan ollut helppo homma. Jokaisessa kohtauksessa on läjäpäin vihjeitä, joissain enemmän ja joissain vähemmän. Itselläni meni kyllä usein arpomiseksi 2-3 henkilön välillä, loppupuolella sitten jopa 4 henkilön välillä kun en vain enää keksinyt mistä olisin voinut lyödä lukkoon vielä kuka on kuka. Toisaalta kohtalot "hyväksytään" kolmen ryppäissä, eli kolme pitää saada kerralla oikein. Joka tapauksessa vihjeitä on vähän kuin Agatha Christien romaaneissa, vaikka hänen kirjoissaan vihjeet yleensä piilotetaankin lukijalta.

Tarina oli ehkä vähän keskinkertainen, mutta toisaalta eipä se tässä varsinaisesti pääosassa ollutkaan. Uudelleenramppaamista tuli todella paljon mutta ei se varsinaisesti haitannut koska laivalla etäisyydet ovat lyhyitä. Pelin grafiikka otti itselläni ainakin aika paljon silmiin, kun pidin sitä mustavalkoisena ja työpöydälle palatessa tuntui kuin näkisi värejä ensimmäistä kertaa.

Läpipeluu otti itseltäni jotain 14-15 tuntia ja peli on käytännössä yhden miehen tekele. Tarvitseeko pelin olla näyttävä, jos se on yksinkertaisesti hyvä?

 

[perato]

XCOM2 WOTC PC
Pari vuotta kun pelasin edellisen kerran ja tykkäsin silloin tästä ku hullu puurosta. Ykkönen oli kieltämättä se "parempi" kokemus, koska se yllätti niin täysin. Kakkosessakaan ei muuta vikaa ollut omasta mielestä kuin ylipitkä kesto.

Nyt ei ihan samalla tavalla lämmitä. Lisäri ekaa kertaa peluussa ja tässä on ihan helkatisti kaikkea. Jotenki kamalan epäselvän tuntuiselta tuntuu tuo maailman kartta nyt, niitä tehtäviä, supply droppeja yms. on joku 10 keskeneräistä ruudulla ja päivän välein tulee joku "Tässä olis tärkeä tehtävä joka pitäs tehä nyt". Tämä vaan pahentaa tuota alkuperäistä ongelmaa, eli ei kykene pelaamaan tätä mitenkään ettei save scummais jatkuvasti, kun ei ole mitään haluja hävitä tätä peliä. 8 tuntia näyttäis olevan pelikellossa ja oon about 10-20% ehkä päässyt peliä eteenpäin. Ei oo oikeen tullut mitään draivia päälle, base on edelleen tylsä kaiken lisäkauhtankin jälkeen ja tehtäviä on toisaalta sit ihan jatkuvasti ihan liikaa ja ne on ihan liian pitkiä rymistellenkin pelattuna. Joku tässä nyt kaivelee, ehkä vaan oli väärä hetki tätä alotella. Kyllä tää edelleen on se sama peli, mutta nyt jotenki kolisee kaikki pikkuviatki ja ärsyttävyydet. Pienet epäloogisuudet ja "bugit" tekee vielä vähemmän hauskaa tästä, kun hahmo päättääkin heittää kranaatin ihan mihin sattuu tai jokin auto yhtäkkiä räjähtää ja toinen ei. Quickload kovassa käytössä välillä. Sit toisaalta kun sitä voi käyttää nii ei mitää halua hioa mitään "10cm eteenpäin overwatch" taktiikkaa. Ehkä pitäs alottaa Ironman ja pelata vaan siihen asti ku se kestää ja unohtaa et tää pitäs pelata läpikki, onhan tää tietenkin jo kertaalleen nähty.

 

[Cereal killah]

Ehkä pitäs alottaa Ironman ja pelata vaan siihen asti ku se kestää ja unohtaa et tää pitäs pelata läpikki, onhan tää tietenkin jo kertaalleen nähty.

Joo tuossa se vastaus sulle oikeastaan on jos meinaat joskus pelata loppuun. Oma WOTC ironman (veteran) kesti muistaakseni n. 50 tuntia joten tuolla quickload- rumballa se pituus olisi varmaan jotain ihan absurdia. Sinänsä aika samaa mieltä noista kritiikin kohteista, itsellä ylikorostui se että soltuista oli "pakko" saada sellaisia tappiin asti kehitettyjä supermiehiä ja sitten kun sellaisia oli kymmenkunta niin...no, peliä oli vielä jotain 20 tylsää tuntia jäljellä ja kuitenkin suht varovaisesti piti aina sen ironmanin takia pelata. Jännää kyllä oli siihen asti kunnes ei enää ollutkaan, ikäänkuin peli/lisäri olisi suunniteltu sen mukaan että ei sitä kukaan loppuun asti pelaa.

 

[itarumaa]

Eilen pelasin klo 01 asti Conan Exiles peliä (Ps4), en tiedä mikä siinä oikein koukuttaa niin kovin, kun harvoin jaksan noin myöhään pelata. Mutta löysin siitä jenkkiserverin, jossa on sekä tasonnosto että resurssien hankinta boostattu, jälkimmäinen on x8. Se parantaa peliä paljon, kun ei kestä puolta päivää, että saa yhden seinän rakennettua. PvE pelaan, kun ei taistelu niinkään kiinnosta (muita vastaan), mutta rakentaminen on aika kivaa.

 

[arcane]

Celeste

Omalla tilillä oli 1748 kuolemaa pelin lopussa. Pelin mukaan suuresta luvusta kannattaa olla ylpeä, koska se kertoo sinnikkyydestä.

Tuli itsekin pelattua tämä viimein, vaikka olen omistanut jo aika kauan. 2202 kuolemaa, 115 kerättyä mansikkaa.

Kehuja on kerännyt. Sujuvaa hyppelyä. Henkilökohtaisesti koen yliarvostettuna, mutta toisaalta yleisö pitää muistakin vastaavista (esim. Super Meat Boy), joten en ihmettele jos maistuu. Minulta tämä vaati vähän liikaa tarkkuutta. En tiedä oliko syynä omien taitojen puute, monitorin vasteaika, Xbox-ohjaimen tatti vai yhdistelmä näitä kaikkia, mutta hermot olivat kireällä useampaankin otteeseen. Ei taida minusta olla keräämään loppuja tai B-/C-sideja, vaikka voisihan noita loppujakin haasteita ajoittain kokeilla, tai katsoa nauttisiko niistä vaikka muutama helpotus päällä.

 

[Refloni]

Conarium

Taas näitä Epic-freebieitä. Conarium oli alkuun todella lupaava ilmestys: klassinen Lovecraft-seikkailu, jossa Etelämantereelle lähetetty retkikunta törmää mystisiin raunioihin ja kauhistuttaviin olentoihin. Pelaaja herää tyhjältä tutkimusasemalta oudon laitteen vierestä tehtävänään selvittää, mitäs hittoa taas onkaan tapahtunut ja löytää kadonneet työtoverit.

Inhoan varsinaisia kauhupelejä, mutta kauhu on hyvä mauste moniin muihin peleihin - Thief ja Prey ovat tästä erinomaisia esimerkkejä. Conarium on seikkailupeli, jossa ratkotaan pulmia, luetaan jälkeenjääneitä dokumentteja ja avataan aseman ja sen alapuolella aukeavien raunioiden mysteerejä. Steampunk-henkinen taidetyyli ja letkeän helpot pulmat viehättivät jo alkuvaiheessa, ja muukalaisraunioiden tutkimisessa oli hienoa arkeologista tunnelmaa. Pelaajaa toki säikytellään siellä täällä vilahtavilla lonkeroilla ja varjo-olennoilla.

Ja sitten tuli vastaan kohta, jossa pitää juosta zombia karkuun sokkelossa.

Koin että peli oli rikkonut jonkin sanattoman lupauksen. Tyylikäs ensimmäisen persoonan kauhuseikkailu muuttuikin tympeäksi kauhutoimintapeliksi. En minä mitään oikeaa kauhupeliä halunnut pelata, ja zombi, ihan oikeasti! Ettekö parempaa keksineet Lovecraft-peliin? Ragequit ja uninstall oli kyllä vähän lapsellinen reaktio, mutta pettymykseni oli valtava.

The Cat Lady

Jotkut pelit jäävät mieleen kummittelemaan.

The Cat Lady on uniikki kauhuseikkailu, joka tekee pelin hengen selväksi heti alkumetreillä. Ensimmäisessä kohtauksessa päähenkilö, yksinäinen ja masentunut Susan, ottaa itseltään nirrin syömällä lääkekaapin tyhjäksi. Hänen suureksi pettymyksekseen rajan takana ei odotakaan tyhjyys, vaan eukko, joka antaa Susanille synkän tehtävän ja passittaa hänet takaisin elävien kirjoihin.

Peli on klassinen naksuseikkailu, jota ei tosin ohjata hiirellä vaan näppäimistöllä. You know the drill: kävellään sinne tänne, puhutaan ihmisille ja ratkotaan pulmia. Pulmissa oli välillä miettimistä, mutta eivät ne pitkään hidastaneet ainakaan seikkailupeliveteraania. Genre on siis tuttu ja turvallinen, tyyli ja tarina taas jotain ihan muuta.

Grafiikka ei ole indiepeleille tyypillistä pikselitaidetta, vaikka resoluutio onkin matala. Todennäköisesti paikoista ja ihmisistä on otettu valokuvia ja ne on survottu ties miten monen filtterin läpi. Lopputulos on kauniin ruma ja omintakeinen.

Tarina menee vaikeisiin paikkoihin ja niiden ohi ja yli. The Cat Lady käsittelee masennusta, itsemurhaa, kuoleman väistämättömyyttä, yksinäisyyttä, seksuaalista väkivaltaa ja psykopatiaa muiden mukavien ja hilpeiden aiheiden ohessa. Verellä läträtään ja kamalia asioita tapahtuu hyville ja pahoille ihmisille. Yleensä he tekevät niitä toisilleen. Onneksi myös toivon ja ystävyyden kaltaiset teemat pilkahtelevat välillä esiin ja niiden merkitys korostuu synkistelyn keskellä.

Pelistä löytyi suomenkieliset tekstitykset, joten pelasin tietysti niillä. Käännös on ihan hyvä ja selvästi jonkun suomea äidinkielenään puhuvan ihmisen tekemä. Ikävä kyllä se kärsii pahoista teknisistä ongelmista, ja ehkä joka kahdeskymmenes repliikki on jollain tapaa rikki. Ääni ei toimi, väärät vuorosanat kuuluvat tai pahimmillaan peli kaatuu. Tekninen tökeryys ei kuitenkaan pistänyt pahasti silmään hyvällä tavalla rumassa pelissä.

Parhaat pelit ovat minulle sellaisia, jotka pistävät ajattelemaan. The Cat Lady on hyvin kaunis, hirvittävän ruma, ihanan koskettava ja järkyttävän kammottava. Tämä teos ei tule unohtumaan ihan heti.

 

[Focus0]

Max Payne 1 & 2

Alan Wake maistui hyvin, joten päätin tarkistaa Remedyn vanhemman hittisarjan. Max Payne on kestänyt aikaa hyvin. 2000-luvun alun grafiikka nyt on mitä on, ja kontrollit voisivat olla särmemmät, mutta äänet, tarina, mekaniikat ja ennen kaikkea pelaamisen hauskuus ovat kohdallaan. Aikoinaan vallankumouksellinen bullet time -systeemi on hauska käyttää. Tarina on hyvin kirjoitettu ja onnistuu synkkyydestään huolimatta usein hymyilyttämään. Kaikki noir-genren kliseet käydään läpi rakkaudella.

Jatko-osassa on sitten kertaluokkaa paremmat grafiikat ja hyvin samantyyppinen mökötystarina. Max Payne 2 toimii ykköstä paremmin ja raivostuttavista painajaiskohdista on tehty pelattavampia. Loppu ei tosin yllä ykkösen huikean finaalin tasolle.

Nykystandardeillakin (grafiikkaa lukuunottamatta) oikein päteviä räiskyttelyjä. Suosittelen.

Olen tainnut tuon ensimmäisen pelata viimeksi PC:llä läpi kun alla oli 6600GT näyttis. Ensimmäiset fiilikset tästä ekasta oli Radeon 8500LE:llä vuosituhannen alussa.
Täytyis kyllä ottaa ihan työn alle vanhoja muistellen Mitenköhän hyvin toimii W10?
2 osan pelasin tässä ihan parin vuoden sisällä viimeksi läpi ja kyllähän se edelleen maistuu ja tarina näissä molemmissa on kultaa.

 

[Refloni]

Mitenköhän hyvin toimii W10?

Ykköseen piti asentaa joku fanipatchi, että sai äänet toimimaan kunnolla. Sen jälkeen pelitti ihan hyvin.

 

[hänk_]

Astral Chain

Aikamoisen hypetetty ja jäätävän kovia arvioita saanut peli, joka jätti itselle aika ristiriitaiset fiilikset. Pelin alku oli todella surkea ja ylipitkä tutoriaali joka vain heitti sekavan oloisia mekaniikoita yksi toisensa perään pelaajan opeteltavaksi. Meinasin jättää reilun tunnin jälkeen koko pelin kesken, mutta sitten aloin tykästyä peliin enemmän kun kontrollit rupesivat löytymään, eikä tarttenut ihan koko ajan miettiä mistä napista tapahtuu mitäkin. Astral Chain rullasi siitä lähtien ihan kivasti paikkoja tutkiessa, maailmaan syventyessä ja yllättävän harvoin taistellessa. 10 tunnin pelaamisen jälkeen rupesi jotenki kaikki tuntumaan nähdyltä ja tylsältä, eikä koko ajan hieman sekavat ja epätarkat kontrollit kauheasti auttaneet. Puskin peliä väkisin eteenpäin kun ajattelin lopun olevan aika lailla kulman takana, mutta eihän se ollut ja jatkoin toiset melkeen 10 tuntia jonka aikana kontrollit, kamera ja äkkikuolemat rupesivat syömään koko ajan enemmän ja enemmän. Loppu olikin sitten niin vanhanaikaista videopelisuunnittelua ja keinotekoista vaikeustason nostoa, että lopulliset fiilikset pelistä painuivat reilusti pakkasen puolelle.

Tarina oli kai ihan ok jos tollaisesta suht mielikuvituksettomasta ja ennalta arvattavasta tarinasta tykkää...Ei ollut liian Japania, eikä oikeen mitään muutakaan. (Paitsi hahmojen nimet, jotka olivat kaikessa korniudessaan ehtaa japania)

Suosittelen jos tälläsestä tykkää, mutta pieninä annoksina, jolloin pelin hieman ylipitkä kesto ei ehkä rupea muiden heikohkojen mekaniikkojen kanssa ahdistamaan. 6/10